Kulttuurintutkimuksessa on nykyään tavallista, että tutkija pohtii positiotaan eli paikantumistaan suhteessa tutkimuskohteeseensa. Tavoitteena ei ole subjektiivisuus tai jonkinlaisen akateemisen tirkistelyn salliminen, vaan toive tutkimuksen läpinäkyvyydestä ja objektiivisuudesta. Ajatuksena on, että on reilumpaa, kun tutkija ei piiloudu, vaan vähintäänkin pohtii tai tuo esiin tutkimuskohteensa kannalta olennaisimmat henkilökohtaiset ja tiedolliset sidoksensa..

Teologian tohtori ja uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen, joka tunnetaan kognitiivisen uskontotieteen edustajana ja puolestapuhujana, paikantaa itsensä ateismiin kirjassaan Jumalaa ei ole. Ateismin puolustaminen ei sinänsä ole uutta suomalaisessa uskontotieteessä. Harvinaisempaa sen sijaan on, että uskonnontutkija – teologi tai uskontotieteilijä – ylipäätään avoimesti pohtii suhdettaan uskontoon. Usein liian kevyesti ajatellaan, että teologeille asia olisi itsestään selvä. Uskontotieteen ja teologian osin keinotekoinenkin juopa on antanut ymmärtää, että uskontotieteilijät ovat ulkopuolisia ja puolueettomia suhteessa uskontoon, kun taas teologit ovat normatiivisia ja tunnustuksellisia. Pyysiäinen osoittaa opuksellaan, että päinvastainenkin on todellisuutta, joskaan ei ehkä yleistä. Ateismikin on tunnustuksellisuutta ja avointa itsensä paikantamista.

Pyysiäinen ei tosin itse pohdi asiaa paikantumisen kannalta, mutta kirjan asenne on selvä nimeään myöten. Kustantaja ei takakannessa pidä teosta tietokirjana, vaan keskustelupuheenvuorona, mikä ikinä niiden välinen raja onkaan. Oletan sen tarkoittavan juuri kirjan pamflettimaisuutta. Lajityypin tulo (uudelleen) suomalaisten kustantajien julkaisupolitiikkaan on sinänsä kannatettavaa. Kaikesta ei tarvitse tutkijankaan kirjoittaa viidensadan sivun perusteellista selvitystä.

Vaikka kirjoittaja on itse teologin koulutuksen saanut, sanaa ”teologi” käytetään kirjassa lähinnä kolmannessa persoonassa ja useimmiten vähätellen tai ainakin kielteisen arvolatauksen kautta: ”teologit” ovat aina paitsi kristittyjä myös ”toisia”, joiden tapaa puolustaa uskomuksiaan kirjoittaja kritisoi. Myös kulttuurintutkijoista tulee kirjassa niin sanottuja kulttuurintutkijoita (s. 146). Tällainen hiukan piinalliseltakin tuntuva asetelmallisuus ei ole mitenkään välttämätöntä omien ajatusten esiintuomiselle. Kollegalle tulee olo, että eikö Pyysiäinen tiedä paremmin. Tunteeko hän uskonnontutkimuksen laajasta kentästä vain pienen siivun? Eikö hän halua ottaa huomioon muita tapoja lähestyä uskontoa?  Hänen oletuksenaan on, että uskonto ei apologeeteille ja muille niin sanotuille tutkijoille ole koskaan kritiikin kohde. Väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Toiseuttaminen on tapa nostaa omaa häntää muiden kustannuksella, jolloin ”toisista” piirtyvä kuva on paitsi epäselvä myös negatiivinen. Tämä läpi kirjan toistuva asenne valitettavasti syö kirjan uskottavuutta ja argumentointia.

Pyysiäinen sanoo kritiikkinsä kohdistuvan uskonnollisiin uskomuksiin, ei uskontoon elämäntapana. Tämän rajan selventäminen olisi ollut tervetullutta. Vaikka eron voisikin jollakin aukottomalla tavalla tehdä, kirjoittaja olisi voinut huomauttaa, että uskonnollisiin uskomuksiin rajoittuessaan hän käsittelee tiettyä kapeaa aluetta. Koska Pyysiäinen keskittyy juuri Jumala-uskomuksiin, hän liikkuu lähinnä uskonnonfilosofian alueella. Uskonnonfilosofian vuosisatainen perinne, jonka päätehtävänä on ollut uskonnollisten uskomusten kriittinen pohdinta, ei kuitenkaan juuri saa mainintaa teoksessa, sisällöistä puhumattakaan. Tämä johtaa siihen, että lukijan on vaikea hahmottaa, mitä tuulimyllyjä vastaan Pyysiäinen taistelee. Onko niitä uskonto ja sen harjoittamisen (haitalliset) seuraukset vai uskonnolliset uskomukset vääränä tietoisuutena? Muut uskonnontutkijat, jotka tarkastelevat uskontoa erilaisista lähtökohdista? Nimenomaan teologit, joihin kirjoittaja tosin itsekin lukeutuu? Selvittämättä jää, millaiseksi teologiksi kirjoittaja itsensä mieltää.

Kiinnostava yleisemmän tason epistemologinen kysymys on, miten tutkijan paikantuminen liittyy hänen käsityksiinsä tutkimuskohteestaan. Koska Pyysiäisen kirja ei ole tieteellinen teos, jätän kysymyksen ikään kuin taustaksi kiinnittäessäni huomiota hänen uskontokäsitykseensä. Kirjassa uskontoa käsitellään ennen muuta järjen ja uskomusten suhteen sekä uskontojen seurausten kautta. Tämä on tietenkin vain yksi mahdollinen ja kutakuinkin kapea käsitys uskonnosta.

Pyysiäisen toteamuksesta, että ”mikäli uskontoon kuuluu totuusväitteitä, niitä on voitava tarkastella kuten mitä tahansa totuusväitteitä”, useimmat uskonnontutkijat ovat ymmärtääkseni samaa mieltä. Eroja on siinä, miten totuus(väitteet) ymmärretään ja miten niitä perustellaan, mitä uskonnollisella kielellä ja itse uskonnolla ymmärretään, ja niin edelleen. Pohjimmiltaan kyse on kaikesta inhimillisestä kielestä ja väitteistä sekä niiden suhteesta todellisuuteen.

Ne ovat länsimaisen filosofian, myös uskonnonfilosofian, kestokysymyksiä. Myös jyrkkä evidentialismi (ajatus siitä, että on järjetöntä uskoa mitään puutteellisen todistusaineiston perusteella) on puhtaan filosofisestikin ongelmallista tai ainakin kapeaa. Erinomaisen katsauksen tähän historiaan voi lukea Juha Sihvolan tuoreesta kirjasta Maailmankansalaisen uskonto (Otava 2011), jota voikin lukea toisenlaisena, ennen muuta historiallisesti valaisevana, puheenvuorona Pyysiäisenkin käsittelemiin kysymyksiin.

Kyse on siis uskonnontutkimuksen monitieteisyydestä. Uskontososiologi tai politiikan tutkija tekee väistämättä erilaisia kysymyksiä ja analysoi eri asioita ilmiöstä ”uskonto” kuin uskonnonfilosofi tai raamatuntutkija. Sellaiset ”näkökulmaiset” tavat lähestyä uskontoa kuin sukupuolentutkimus tai kulttuurintutkimus, asettavat puolestaan hiukan erilaisia kysymyksiä kohteelleen. Olen itse kiinnittänyt huomiota eri tieteenalojen riittämättömään dialogiin uskonnontutkimuksessa. Monien ajankohtaisten ilmiöiden syvempi ymmärtäminen on kuitenkin mahdollista vain aidomman monitieteisyyden kautta. Dialogi edellyttää sitä, että tunnetaan toisten alojen kysymyksenasetteluja ja kunnioitetaan niiden omalakisuutta. Suurin osa esimerkiksi siitä uskonnontutkimuksesta, mitä itse olen tehnyt (vapautuksen teologiat, Latinalaisen Amerikan katolinen kansanuskonnollisuus, uskonnontutkimuksen ja feministisen teorian suhde), ei asemoidu käsitteellisesti millään tavalla Pyysiäisen kartalle.

Esimerkiksi tutkimieni Latinalaisen Amerikan katolisten vapautuksen teologien yksi klassinen väite on, että perinteisesti asetettu kysymys ateismista ja sen haasteesta kristinuskolle ei ole heille keskeinen. Köyhyyden ja väkivallan keskellä polttavin kysymys ei ole se, onko Jumala olemassa, vaan mitä Jumala merkitsee. Ongelma ei ole maallistuminen, vaan epäjumalanpalvonta, vääränlainen usko. Heidän mukaansa Latinalaisessa Amerikassa uhattuna ei ole kristinusko, vaan ihmisten elämä. Idolatria, epäjumalanpalvelus, ei ole vain uskon puutetta tai erehdystä, vaan sellaisten jumalien palvontaa, joiden nimissä toisia tapetaan, köyhdytetään ja epäinhimillistetään. Ajatus siitä, että nimenomaan materia ja ahneus ovat epäjumalanpalvelusta, ei ole kylläkään vapautuksen teologien keksintöä. He muistuttavat ajatuksen raamatullisesta pohjasta ja siitä, miten juuri ”mammona” on se, joka helpoimmin sokaisee.

En tarkoita, että Pyysiäisen olisi pitänyt käsitellä kirjassaan vapautuksen teologiaa. Toivon esimerkin havainnollistavan sitä, että Pyysiäisen pääkritiikin kohteen, juutalais-kristillisen perinteen ja teologian, ytimessä on juonne, joka ei pidä rationaalista uskoa Jumalan olemassaoloon uskonnonharjoituksen keskeisimpänä piirteenä. Tämä juonne on saanut erilaisia ilmenemismuotoja eri aikoina, joista vapautuksen teologia on vain yksi.

Erilaisia tapoja ymmärtää ”usko(mus)” on lukuisia uskontojen sisälläkin. Monien indoeurooppalaisten kielten käsitteellinen jako uskoon yhtäältä rationaalisena uskona johonkin, totuuslauseena tai mielipiteenä (credere, josta tulee sana credo, uskontunnustus, englanniksi believe in) ja toisaalta kokonaisvaltaisena asenteena (fidem habere, have faith, joka tulee lähelle luottamusta) kuvaa asiaa ehkä paremmin kuin suomen kieli. Pyysiäinen käsittelee kristillistä uskonnontunnustusta yksityiskohtaisesti ruotien vain credere -pohjaista uskonnon ulottuvuutta.

Tutkijat puhuvat nykyään puhutaan eletystä uskosta, joka on kaikissa uskonnoissa enemmän ja jotakin muuta kuin totuusväitteiden uskomista tai edes niiden pitämistä uskonnonharjoituksen kannalta keskeisinä. Uskonnon paikka ei ole vain tai edes ensisijaisesti ihmisen mielessä, kielessä tai älyssä, kuten suuri osa kognitiivisesta uskontotieteestä näyttää antavan ymmärtää. Vain sillä alueella operoiminen antaa aika kapean kuvan sekä ihmisestä että uskonnosta.

Kirjaa lukiessani korvasin mielessäni ajoittain sanan usko(nto) sanoilla kauneus, taide ja rakkaus. On selvää, että ne eivät tyhjene siihen, mitä niiden mahdollisesta objektiivisesta, havaittavasta ja rationaalisin perustein todettavasta olemassaolosta sanotaan. Olisi absurdia analysoida taidetta vain yhdestä, vieläpä ”rationaalisesta”, näkökulmasta. Miten osoittaa rakkauden olemassaolo? Jos siihen ei pysty, onko ainoa järkevä vaihtoehto rakkaudesta luopuminen? Uskontokaan ei tyhjene siihen, ovatko uskonnolliset uskomukset järkiperäisesti perusteltuja vai eivät.

Jos Pyysiäisen kirjan Jumalaa ei ole lukee vain siinä tiukassa kehikossa, jossa se operoi, sitä voi pitää vuonna 2006 julkaistun Richard Dawkinsin Jumalharhan edustaman evidentialistisen ateismin suomalaisena versiona.