Teologian kenttä kolmannessa maailmassa on laajentunut viime vuosisadan ajan suuresti, muodostaen länsimaiselle teologialle milloin haasteen, uhkan, parannusehdotuksen tai hedelmällisen yhteistyön mahdollisuuden. Kysymys siitä, kenelle kuuluu oikeus sanella uskonnon tulkinnan lähtökohdat on noussut vahvana esiin kristinuskon vakiintuessa ja "paikallistuessa" eri puolille maailmaa.

Suurin ongelma länsimaiselle teologialle, varsinkin protestanttiselle, on jatkuva painiminen imperialismin jättämän syyllisyydentunnon kanssa. Lähetystyön historiaan liittyvät kirkollisesti synkät historialliset tosiseikat vainoavat länsimaista teologia, joka yrittää ymmärtää mutta samalla kriittisesti tarkastella kolmannessa maailmassa syntyneitä teologisia tulkintoja. Länsimaisista tulkinnoista poiketen nämä perustuvat usein tämän maailman ongelmiin ja ovat korkeasti kontekstuaalisia ja yhteiskunnallisia.

Teologian ilmansuuntia -teoksessa esitetään kylmien faktojen valossa – syyttelemättä – kuinka konservatiivinen ja ahdistunut puolalainen, jota paavi Johannekseksikin kutsutaan, on linjannut teologisen keskustelun katolisen kirkon sisällä hyvin Eurooppa-keskeiseksi, sosialismin ja muun liiallisen yhteiskunnallisuuden vastaiseksi ja "muuttumattomaksi". Suosittuja toimenpiteitä Vatikaanin taholta on ollut viime vuosikymmeninä kuljetuttaa toisinajattelevat teologit arestinomaiseen opiskeluun Eurooppaan. Näin on tapahtunut sekä Afrikassa että Etelä-Amerikassa. Mutta siinä missä katolinen kirkko on ottanut selkeän linjan suhteessa uuteen teologiseen ajatteluun, ovat eurooppalaiset protestanttiset kirkot jättäneet kommentoimatta tai esittäneet ristiriitaisia mielipiteitä. Tämä päättämättömyys näkyy myös kirjoittajien teksteissä. Sinällään mainiot artikkelit eivät voi pureutua mielipiteen tasoa syvemmälle julistamaan kolmannen maailman teologiaa hyväksi, huonoksi tai kehityskelpoiseksi vaan kirjoittajat tyytyvät esittelemään erilaisia suurempia linjauksia, kuten vapautuksen teologiaa tai erilaisia kuriositeetteja, kuten afrikkalaisen Simon Kimbangun jäljessä syntynyttä mystillispainotteista, synkretististä kongolaiskirkkoa.

Katolisen kirkon toimet ovat aiheuttaneet varsinkin Etelä-Amerikassa suunnatonta tappiota jäsenmäärän ja kiinnostuksen huvetessa. Afrikassa erilaiset eurooppalaiset kirkot ovat joutuneet kautta koko lähetystyön historian suuriin ongelmiin afrikkalaisten uskonkäsitysten kanssa. Helposti kristityiksi kääntyneet kun ovatkin jatkaneet sujuvasti myös entistä muiden jumalten ja vainajien palvontaa. Kaiken kaikkiaan voidaankin vain todeta, että kristinusko on kolmannessa maailmassa jatkuvassa muutoksessa. Kirjassa nousee esiin kuitenkin yksi kristinuskon suunta, jonka käsittely on huomiota herättävää. Helluntailaisuus tai pitkälti siihen perustuvat uudet jaokset (kuten uushelluntailaisuus Brasiliassa, neopentacostalismo) on saanut niin Afrikasta kuin Etelä-Amerikastakin huomattavaa jalansijaa. Helluntailaisuus esitetään karismaattisena, kontrolloimattomana ja teologiattomana liikkeenä, joka houkuttelee tietämättömiä ihmisiä luokseen mystillisellä ja määrittelemättömällä rakenteellaan. Painopiste liikkuu lähes yksinomaan helluntailaisuuden hallitsemattomuudessa. Varsinaisesti kirjan artikkeleissa ei kuitenkaan suoraan vastata siihen, mikä helluntailaisuuden mahdollisen menestyksen taustalla on.

Teoksen toinen toimittaja Jyri Komulainen käsittelee artikkelissaan Intian alueen kristinuskokehitystä. Historialliseen kehitykseen keskittyvä artikkeli käsittelee perinpohjaisesti Intiassa vaikuttaneita suuntauksia ja teologiantekijöinä tunnettuja henkilöitä. Mielenkiintoisin anti löytyy kuitenkin siitä, kuinka Komulainen käsittelee kristinuskon mahdollisuuksia Intiassa. Kontekstuaalinen teologia, jota myös toinen kirjan toimittaja Tiina Ahonen luonnehtii johdantoluvussa, näkyy parhaiten intialaisessa ympäristössä. Vuosituhantinen hinduperinne määrää ne rajat, joissa kristinuskon teologiaa tehdään. Intialaiset teologit ovat tunnustaneet tämän tosiseikan, ja myös länsimaailmalle uudenlainen teologia näyttää sen, että kristinusko voi toimia erilaisissa kulttuurikonteksteissa – joskin tämä edellyttää melko vapaata katsantokantaa suhteessa länsimaiseen teologiaan. Kysymys kuuluukin: onko länsimaisilla teologeilla tai kirkkohallinnoilla oikeutta arvostella kolmannen maailman tai Aasian teologioita? Ja jos on, niin millä perusteilla? Kirjoittajat käyttävät välillä hieman epäselviä sanavalintoja (kuten "se-ja-se edustaa alkuvoimaista ajattelua"), varsinkin kuvatessaan teologeja, joiden ajatukset ovat vaikeasti sovitettavissa länsimaiseen ympäristöön.

Kiinan kristinuskoa käsittelevässä artikkelissaan Marketta Antola esittelee varsin perinteisiä näkemyksiä kiinalaisesta uskontotilanteesta ja Kiinan kristillisten liikkeiden historiasta. Uskonto sallitaan, mutta sitä hallitaan valtion taholta. Kaikkia tästä ohjesäännöstä poikkeavia ryhmiä vainotaan armotta. Näissä olosuhteissa syntyvä teologia on valtiojärjestelmän varjossa tehtyä teologiaa, johon on varovaisesti ripoteltu otteita kungfutselaisuudesta. Mika Vähäkangas puolestaan esittelee artikkelissaan afrikkalaista teologiaa länsimaiden alistuksessa. Afrikka onkin malliesimerkki maanosasta, jonka kirkollista (ainakin hallinnollista) elämää eurooppalaiset kirkot kontrolloivat. Lukemattomat avustus-, hallinto- ja lähetystyösiteet sitovat Afrikan kirkot tiukasti Eurooppaan, ja tämä näkyy myös siinä, miten vähän mahdollisuuksia afrikkalaisilla ajattelijoilla on tehdä kontekstuaalista, afrikkalaista teologiaa. Tiina Ahonen jatkaa näiden ajatusten kehittelyä omassa artikkelissaan keskittyen erityisesti Etelä-Afrikan tilanteeseen.

Etelä-Amerikassa kontekstuaalisilla teologisilla pohdinnoilla on ollut radikaali historia, jota Jukka Raunu artikkelissaan valottaa. Vapautuksen teologia perinteisessä sosialistispainotteisessa merkityksessään koki merkityksen laskua 1990-luvun sosialististen valtioiden kehityksen myötä. Toisaalta yhteiskunnallisuus on vieläkin Etelä-Amerikan teologisen kehityksen ohjenuorana. Köyhien ja syrjäytyneiden ihmisten suuri määrä ja valtaviksi kasvaneet tuloerot ihmisten välillä ovat saaneet teologian keskittymään pitkälti praksikseen. Etelä-Amerikasta jatkaa myös Pauliina Kainulainen, joka kytkee feministisen vapautuksen teologian postmoderniin ja moderniin ajatteluun. Nykyään myös länsimaalainen teologia joutuu suhteuttamaan ratkaisunsa ja metodinsa, muiden tieteenalojen tavoin, erilaisiin filosofisiin virtauksiin. Kainulainen ottaa kriittisen mutta rakentavan asenteen ja uskaltaa todeta kirjan viimeisessä artikkelissa sen, mitä kirjassa ei muuten ole osattu/uskallettu pukea sanoiksi, eli sen, että länsimaisessa (muihin maihin/maanosiin tuodussa) teologian tekemisen perinteessä on myös tuhoavia ja huonoja elementtejä; suhdetta tulkinnan tekemisen perusteisiin ja perinteisiin tulisi jatkuvasti arvioida kriittisesti.

Kirjassa käsiteltyjä uusia teologioita esitetään toimivan aina tietyssä hermeneuttisessa teologisen tulkinnan ja teologisen käytännön, praksiksen ja yhteiskunnan praksiksen sekä poliittisten realiteettien rajaamassa kehässä, josta tuloksena syntyy siis uutta, teologisesti varteenotettavaa materiaalia, jolla on kuitenkin tietty lapsipuolen asema varsinkin institutionalisoituneiden "vanhan maailman" kirkkojen teologisessa vuoropuhelussa. Vanhojen kirkkojen aikaansaamat teologian tekemisen rajat aiheuttavat sen, että tämä hermeneuttinen teologian tekemisen kehä ei näyttäydy ratkaisuna, vaan pikemminkin tulkinnat synnyttävät tuloksekkaan tulkinnan kehän sijasta kurimuksen, syöverin. Tämä vortex ei anna vastauksia, vaan sujauttaa ne ulos tuntemattomaan ja kehiensä ulkopuolelle siten että aina vanhoille kirkoille liian radikaalit ratkaisut auttamattomasti poistetaan kirkkojen yhteydestä. Kirjoittajat tiedostavat artikkeleissaan tämän ongelman, mutta lähestyvät sitä enemmänkin asiallisesti kuin suuntaan tai toiseen julistaen.

Teologian tutkijoina toimivat kirjoittajat kirjoittavat aiheestaan informatiivisesti ja turhan spesifiä sanastoa vältellen. Kirja on yleensä hyvää luettavaa kaikille uskonnosta ja kulttuurien tutkimuksesta kiinnostuneille, sillä sen ansiosta herää paljon kysymyksiä kolonialismista, kristinuskon merkityksestä ja siitä, kenelle uskonnon opillisten rajojen määrittäminen lopulta kuuluu.