Historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon lehtori Pekka Kautovaara on aiemmin julkaissut mm toistakymmentä kyläkirjaa ja pitänyt useita valokuvanäyttelyitä.

Kirjaa "Kättentöitä" on vaikea sijoittaa luokittelussa: itse katsoin sitä ensin kuin kansatieteellistä tutkielmaa, sitten kuin kuvateosta ja lopulta tajusin että kyseessä on myös matka kirjoittajan omiin muistoihin.

Kuvateoksena kirjaa oli vaikea ottaa ehyenä vastaan, koska siinä oli tunnelmaltaan ja tarkoitukseltaan niin kovin erilaisia valokuvia. Osa kuvituksesta oli kauniita ja tarkkoja piirroksia vanhoista tarvekaluista ja työvälineistä.

Kustantajallakin oli ilmeisesti ollut vaikeuksia sijoittaa teosta johonkin tiettyyn kategoriaan, koska ensin kirjan mukana tuli höylää esittävällä piirroksella kuvitettu vanhahtavan oloinen kansipaperi, mutta muutaman viikon päästä postista tipahti toinen irtokansipaperi, jossa oli uusi värikuva miehestä askareihinsa syventyneenä.

Tekijänsä mukaan kirja on "kunnianosoitus kädentaidolle ja menneiden sukupolvien työlle ja tekijöille" ja "retkiopas käsityöperinteisiin" ja "kulttuuriperintö tuleville sulkupolville".

Ensimmäisen tarkoituksensa teos ainakin saavuttaakin esittämällä tavallisia maaseudun ihmisiä tavallisissa arkiaskareissaan. Hienoinen ristiriita valokuvien genressä selittyy sillä, että kuvat ovat ikään kuin kolmesta sarjasta. Tekijän mukaan ne eivät ole lavastettuja, vaan tapahtumat ovat olleet ja kuvaaja on vaan saapunut paikalle. Tämän korostaminen kyllä toi lukijan mieleen kuitenkin epäilyksen tietystä lavasteellisuudesta. Se kyllä voi johtua siitäkin, että kuvien arkisiksi ja tavallisiksi kuvatut työtapahtumat tuntuvat olevan niin kaukana nykyajan elämästä.

Vanhimmat valokuvat ovat ilmeisesti tekijän isän Tapio Kautovaaran 1950-luvulla ottamia. Eksakti selitys kuvien dokumentoimista ajankohdista (samoin kuin lähdeviitteiden käyttö) puuttuu kirjasta, mutta kirjoittajan omia muistoja käsittelevissä juonteissa kuvataan isän kanssa pyörän jopparilla tehtyjä keruu- ja kuvausmatkoja sekä valokuvien pesua siskon kanssa kaivonkannella 1950-luvulla.

Näissä ajallisesti ja laadullisestikin ensimmäistä sarjaa edustavissa mustavalkoisissa kuvissa on pitkän valotusajan tuomaa rauhaa ja menneen ajan nostalgiaa. Kuvissa ihmiset näyttäytyvät sellaisinaan, paljaina omina itsenään (jopa saunan lauteilla) ja miljöö tuntuu aidolta, vielä puoli vuosisataa sitten aika kului hitaammin kuin nykyisin ja osa kuvista voisi olla aiheiltaan toisen mokoman vanhempiakin.

Ajallisesti seuraava sarja on lähikuvia työtätekevistä käsistä 1970-luvulta., joissa tekijä kertomansa mukaan on tavoitellut työn liikkeitä ja käsien kekseliäisyyttä. Yksi sarja kuvista on ilmeisesti aivan uusia: niissä on vanhat työtavat esillä vanhassa ympäristössä, jossa kuitenkaan ei ole museoinnin tuntua, kun uusi aika näytetään esiintyjien vaateparsissa ja joissakin yksityiskohdissa (esim. paperinen hengityssuojain).

Kauniina kiitoksena kirjan lopussa luetellaan ne "kertojat ja taitajat, jotka esiintyvät Pekka Kautovaaran kuvissa" henkilöinä.

Kuinka kirja joutui minun arvosteltavakseni? Otsakkeen perusteella valitsin sen arvosteltaviksi tarjottujen luettelosta. Historia, kulttuurihistoria ja perinne kiinnostavat, "muisti" ja traditio rakennetussa miljöössä ja käsintehdyssäkin: olen arkkitehti ja teen lisensiaatintutkimusta (myöh. ehkä väitöskirjaa) rakennettuun kulttuuriympäristöön liittyvästä aiheesta. Toimin mm. myös Etelä-Pohjanmaan Käsi- ja taideteollisuusyhdistyksen puheenjohtajana, ja olen kiinnostunut käsityöstä sinänsä. Harrastan valokuvausta ja ammattini on visuaalinen; siitä yksi lähtökohtani tätä kirjaa arvioidessani.

Kirjan katselu ja selailu kuvateoksena oli siis valokuvien esitystavasta johtuen hajanainen kokemus. Todella kirja rupesi kiinnostamaan, kun paneuduin sen alkuasetelmaan, jossa vertaillaan läntistä ja itäistä kulttuuria Suomessa.

Missä on näiden kulttuurien raja? Henkisesti itäinen Suomi onkin aika lailla lännessä. Pähkinäsaaren rauhan mukainen raja 1323 jakoi Suomen (jota ei siis vielä ollut olemassa) lännen ja idän valtapiireihin kuuluvaksi ja näin nykyinen Pohjois-Pohjanmaakin on ilmeisesti itäistä kulttuuripiiriä perinnöltään. Oma kasvuseutuni siellä onkin itää (eikä siis vain isäni karjalaisen perimän mukaan) ja nykyinen asuinpaikkani Etelä-Pohjanmaalla hyvin läntistä. Tästä voi löytyä selityksiä monille muillekin kuin murteen eroille: suhde maailmaan on erilaine eri kulttuureissa.

Kun lännessä oli pelto- ja tasankoviljelyä, harjoitettiin idässä varsin pitkään kaski- ja mäkiviljelyä.
Lännessä eleltiin kyläkeskeisesti raitti- ja ryhmäkylissä, idässä suvun piirissä ja haja- ja uudisasuttaen mäkiä. Lännessä kilpailtiin rahalla, taidoilla, työllä, voimalla ja idässä taas kilpailua suurperheellä, puhetaidolla, miesten ja tyttöjen työtaidoilla.

Läntinen oli kovan leivän kulttuuria ja idässä oli pehmyt leipä. Kun idässä pyöritettiin käsikiviä pitkällä varrella, tehtiin se lännessä vielä raskaammin lyhyttä tappia käyttäen. Lännessä uhrattiin uhri talon haltijalle, alistamiseksi. Idässä annettiin uhriksi luonnolle ensiosa, lepyttelemiseksi. Lännessä oli umpipiha ja idässä avoin. Kansatieteilijöille varmaan tuttuja vertailuja, mutta asiaa aivan tarkasti tuntemattomillekin hauskoja mielleyhtymiä ja selityksiä jopa nykyihmisen käyttäytymiseen antavia.

Kirjasta löytyy vielä tarkempaa vertailua viljelytavoista sisältävä taulukko sekä hauska kaavio vuoden ulkotöistä "kekristä kekriin".

Kirjassa käsitellään johdannon omaisesti kahden Suomen kulttuurien syntyä ja siten omissa luvuissaan tarvepuut, tuohikultuuri, erilaiset "värkit", lampaat ja villat, sianteurastus, enemmän naisten töitä kuvaavat luvut pellavasta, villasta ja nypläyksestä. Vielä kuvataan ruokakulttuuria ja sepän ja suutarin töitä omavaraistaloudessa.

Kirja on varmasti kunnianosoitus käsin tehdylle työlle ennen koneiden aikakautta. Sen käsittelemä työn alue on niin laaja, että "käsityöperinteeseen" ja sen ilmenemiseen tarkemmin esimerkiksi erilaisissa kudonnaisissa tai pellavatöissä, ei päästä muutamia viittauksia syvemmälle.

Samoin kirja on hieno kuvakirja ja johdanto, joka voi houkutella tarkemminkin lukijaa perehtymään kansatieteeseen ja historiaan. Retkioppaana käsityöperinteisiin se ei oikein taida toimia, kun aikaa ja paikkaa ei ole kuvista kerrottu; eikä myöskään kartalla näytetty missä tällaista vielä voisi nähdä. Nykyajan hankkeisiin ja projektimaailmaan sijoitettuna kirjasta saisi ainakin virtuaalisen matkan internetsivustoille ja mikä ettei jossain Itä-Suomessa ( mistä kuvat ilmeisesti ovat kaikki) voisi vielä olla matkailureitti, jossa käsin tehtyä arkielämää voisi seurata, ainakin tiettyinä aikoina, ehkä nyt jo kuitenkin vähän lavastettuna.

Sen, muodostuuko kirjasta osa kulttuuriperintöämme (kuten tekijä toivoo) samalla tavoin kuin esimerkiksi kirjallisuusluettelossa mainitut Vilkunan tai Paulaharjun teokset tai Alfred Kolehmaisen Suomalainen talonpoikaistalo, jätän ajan ja muiden ratkaistavaksi