Antti Kujalan Kivenmurskaajat täyttää merkittävän aukon, sillä se on ensimmäinen suomeksi kirjoitettu yleisteos, joka pyrkii käsittelemään koko eurooppalaisen kolonialismin historian. Tavoite on kunnianhimoinen, ja teoksen suurimmat ongelmat ovatkin tyypillisiä jotain hyvin laajaa ilmiötä tarkastelevalle yleisteokselle. Paljon jää väistämättä käsittelemättä, ja jotkut teemat käsitellään melko pintapuolisesti. Kujala on kuitenkin onnistunut luomaan varsin kattavan yleiskuvan erityisesti 1800- ja 1900-lukujen kolonialismista ja imperialismista.

Kujala aloittaa käsittelynsä Espanjan siirtomaaimperiumin synnystä 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa. Kolonialismi ei toki syntynyt hetkessä vaan pitkän kehityskulun tuloksena, mutta rajaus on silti perusteltu varsinkin yleisteoksessa. Nähdäkseni Kujala on oikeassa siinä, että kolonialismi voidaan käsitteenä rajata varhaismodernilla ajalla syntyneeksi ilmiöksi, joka kuvaa eurooppalaisten siirtomaaisäntien ja eurooppalaisista toiseutettujen kansojen (Kujala käyttää termiä Euroopan ulkopuoliset kansat) väliseksi suhteeksi. Kolonialismin myötä syntyi myös kapitalistinen maailmantalous, jossa maailma jaettiin länsieurooppalaisiin keskuksiin ja niiden ulkopuoliseen periferiaan. Kolonialismin piirteitä voidaan toki nähdä muuallakin, mutta se on ilmiönä syytä erottaa pelkästä uusien alueiden valloittamisesta tai imperiumien laajentumisesta.

Kolonisaation lajit

Muitakin valintoja ja rajauksia on luonnollisesti tehty. Kujala toteaakin heti esipuheessa (s.8), ettei hän käsittele lainkaan niin sanottua sisäistä kolonialismia eli alkuperäiskansojen alistamista maan rajojen sisäpuolella. Myös lähinaapureiden alistaminen jää rajauksen ulkopuolelle, vaikka siinäkin voi olla kolonialistisia piirteitä. Tämän vuoksi esimerkiksi Saamenmaan kolonisaatio tai Venäjän laajentuminen Siperiaan jäävät huomiotta, vaikka ne selvästi ovat kolonialistisia prosesseja. Huomio kiinnittyy siis pääasiassa eurooppalaisten valtojen Euroopan ulkopuolella harjoittamaan kolonialismiin (eräällä mielenkiintoisella poikkeuksella, joista lisää tuonnempana).

Kuitenkin myös eurooppalaisten koloniat Pohjois-Amerikassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa rajautuvat ulkopuolelle. Tätä perustellaan sillä, että alkuperäiskansat joko hävitettiin tai työnnettiin pois valkoisten tieltä, jolloin ei syntynyt koloniaalista herruussuhdetta. On totta, että tällainen asuttajakolonialismi poikkeaa sellaisesta, jossa alkuperäisväestö jää pääosin paikoilleen ja pyritään valjastamaan siirtomaaisäntien työvoimaksi. Näiden alueiden asuttajakolonialismi on kuitenkin olennainen osa kolonialismin historiaa, ja sen käsittely olisi nähdäkseni puolustanut paikkaansa, jotta ilmiöstä olisi syntynyt laajempi kokonaiskuva. Sama koskee myös sisäistä kolonialismia ja lähialuekolonialismia. Kujala perustelee rajauksiaan sillä, että aihe on tällaisenaankin jopa liian laaja yhteen kirjaan.

Varhainen kolonialismi käydään kirjassa läpi hyvin nopeasti. Sille uhrataan yli 500-sivuisessa kirjassa vain 50 sivua, minkä jälkeen hypätään teollistumisen kautta 1800-luvun imperialismiin. Tästä syystä varhaismodernin ajan kolonialismi tulee valitettavasti käsitellyksi hyvin pintapuolisesti. Esimerkiksi Espanjan siirtomaavalta tai Atlantin orjakauppa käsitellään niin tiivistetyksi, että monet kehityskulut jäävät huomioimatta, vaikka asiavirheitä ei sinänsä olekaan. Tämä on sääli, sillä kolonialismin synty ilmiönä ja sen merkitys koko modernin maailman synnylle jäävät ymmärtämättä.

Eniten huomiota saavat brittiläinen ja ranskalainen kolonialismi Afrikassa ja Aasiassa 1900-luvulla. Vahvimmillaan teos on kuvatessaan siirtomaajärjestelmän hallinnan mekanismeja erityisesti Afrikassa ja Intiassa. Nämä ovatkin hyvin tutkittuja aiheita, joista on kirjoitettu hyllymetreittäin. Eurooppalaiset siirtomaaisännät pyrkivät usein hyödyntämään paikallisia instituutioita, mutta ymmärsivät niitä huonosti. Esimerkiksi Afrikassa kaikki siirtomaavallat lähtivät siitä oletuksesta, että paikalliset yhteiskunnat jakautuvat perustavanlaatuisesti päällikkövaltaisiin heimoyhteisöihin. Tosiasiassa maanosassa oli kuninkaiden hallitsemia valtioita, päällikköjohtoisia heimoja ja ilman vakiintunutta hallintoa toimivia yhteisöjä, ja ihmisten ryhmälojaliteetit risteilivät eri tavoin. Usein identiteetti perustui myös kansanryhmän sijaan tai ohella esimerkiksi asuinpaikkaan.

Eurooppalaiset pyrkivät muokkaamaan afrikkalaisista yhteisöistä toisistaan jyrkästi erottuvia ja muuttumattomia heimoja, joille oli kaikilla oma identiteetti ja kansanluonne. Siinä missä Euroopan nähtiin jakautuvan kansakuntiin, Afrikan nähtiin jakautuvan heimoihin. Näin siirtomaaisännät vahvistivat yhteiskunnallisia jakolinjoja. Britit tekivät samaa myös Intiassa, jossa kastirajat ja uskonnollisten ryhmien välinen vastakkainasettelu vahvistuivat siirtomaa-aikana. Kyse oli luonnollisesti osittain myös tietoisesta hajota ja hallitse -taktiikasta.

Siirtomaiden asukkaat sivuosassa

Olisin toivonut, että siirtomaiden asukkaiden toimijuus olisi tullut teoksessa voimakkaammin esiin. Kujala kyllä sivuaa aihetta kirjassa siellä täällä, erityisesti dekolonisaation yhteydessä, mutta laajempikin käsittely olisi ollut paikallaan. Siirtomaiden asukkaat kehittivät kaikkialla hyvin monenlaisia selviytymis-, sopeutumis- ja vastarintastrategioita, jotka tässä kirjassa jäävät pääosin pimentoon.

Kujala käsittelee melko pitkästi myös 1900-luvun jälkipuoliskon dekolonisaatiota sekä itsenäistyneiden valtioiden ongelmia erityisesti Afrikassa. Hän seuraa Afrikan kolonialismiin ja dekolonisaatioon erikoistuneen amerikkalaishistorioitsija Frederick Cooperin ajatusta vastaitsenäistyneistä afrikkalaisvaltioista portinvartijavaltioina. Nämä jäljittelivät siirtomaa-ajan lopun valtiorakenteita, mutta kehittyivät klientelistisiksi yksipuoluejärjestelmiksi, jotka olivat riippuvaisia ulkomaisista sijoittajista ja velkojista. Portinvartijavaltio ohjasi ulkoa tulevia sijoituksia ja kehitysapua haluamiinsa kohteisiin ja kontrolloi vero- ja tullituloja sekä taloudelliseen toimintaan liittyviä lupia, toimien siis samoin kuin siirtomaavaltio ennen sitä. Cooperin mukaan portinvartijavaltio ei olekaan mikään afrikkalainen instituutio vaan toisen maailmansodan jälkeisten eurooppalais-afrikkalaisten suhteiden kehityksen lopputulos. Ylipäätään itsenäistyneiden entisten siirtomaiden kehitystä tarkasteltaessa on tärkeää ymmärtää niitä ulkoisia paineita, joita valtiot ovat kohdanneet osana kapitalistista maailmantaloutta.

Lopuksi Kujala käsittelee vielä erillisissä luvuissaan Yhdysvaltain ja Japanin harjoittamaa kolonialismia. Erityisesti Japani on oma kiinnostava tapauksensa. Kujalan mukaan se ryhtyi siirtomaavallaksi välttääkseen siirtomaaksi joutumisen kohtalon. Japani lieneekin ainoa Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolinen valtio, jota voi pitää kolonialistisena valtana myös termin rajatussa merkityksessä. Japanin imperialistinen seikkailu kuitenkin päättyi tappioon toisessa maailmansodassa.

Kivenmurskaajat on selkeä sekä loogisesti ja sujuvasti etenevä kokonaisesitys kolonialismin historiasta. Paikoitellen jäi tunne, että joitain asioita olisi voinut käsitellä hieman syvällisemmin ja toisia, hieman anekdootinomaisia kohtia jättää pois. Tämä ei kuitenkaan suuresti häirinnyt lukukokemusta.

Avain nykymaailman ymmärtämiseksi

Teos on tervetullut avaus suomenkielisessä kolonialismin historian tutkimuksen kentässä. Nykyistä maailmaa on oikeastaan mahdoton ymmärtää tuntematta kolonialismin ja imperialismin historiaa, jolla on suuri merkitys niin nykyiseen maailmanpoliittiseen ja -taloudelliseen järjestelmään, muuttoliikkeisiin, alkuperäiskansojen asemaan kuin kaikkien tavalla tai toisella osallisena olleiden valtioiden yhteiskuntiinkin. Myös Suomi osana Eurooppaa on osallistunut kolonialistiseen maailmantalouteen, mutta täällä aihepiirin tuntemus on vielä heikkoa. Onneksi nyt on käynnissä useita kirjahankkeita, joissa suomalaisten osuutta kolonialismin historiassa kartoitetaan.

Toki kolonialismin historian tuntemus ei ole kovin hyvillä kantimilla vanhoissa siirtomaavalloissakaan. Kuten Kujala toteaa (s.452), etenkin Britanniassa vallalla on menetettyä suurvalta-asemaa haikaileva pinnallinen siirtomaanostalgia, kun taas Ranskan suhde moniin entisiin afrikkalaisiin siirtomaihinsa on yhä vahvasti (neo)kolonialistinen.