Afrikassa matkaileva saa toistuvasti kuulla yllä olevan lausahduksen. Se toimii selityksenä, kun matkaan tulee mutkia tai kun asiat eivät järjesty toivotulla tavalla. Siksi Eero Paloheimo on valinnut tämän sloganin kirjansa nimeksi.

Paloheimo on 2000-luvulla matkustellut Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja matkakokemusten pohjalta hän on rakentanut tulkintansa Afrikan tilanteesta. Kirja jakaantuu temaattisesti 18 lukuun, joissa käsitellään muun muassa kansalaisjärjestöjä, pakolaisleirejä, tuotantoelämää, luonnonsuojelua, terveydenhoitoa, sodankäyntiä, koulutusta ja hallintoa. Lopussa on vielä tietopaketti Saharan eteläpuolisesta Afrikasta sisältäen erilaisia tilastotietoja. Paloheimo päättää kirjansa konkreettisiin toimenpide-ehdotuksiin, joilla Afrikan ongelmat voitaisiin mahdollisesti ratkaista.

Paloheimon näkökulma Afrikkaan on selkeästi ongelmakeskeinen. Tämä on tyypillistä monille länsimaisille kirjoittajille, jolloin Afrikka näyttäytyy suurena ongelmakimppuna, jota piinaavat köyhyys, nälkä, sodat, aids ja monenlaiset katastrofit. Tällöin jää yleensä huomaamatta Afrikan kulttuurinen rikkaus ja monipuolisuus. Näin käy paljolti myös Paloheimon kirjassa, vaikka Afrikan rikas suullinen traditio tulee toki mainituksi ja voodoo on myös saanut oman lyhyen lukunsa. Toisaalta eurooppalaiset ovat itse osasyyllisiä Afrikan tilanteeseen, joten kehitysapua maksamalla voidaan lievittää omantunnon tuskia ja tarjota jälkikäteen pientä korvausta kolonialismin tuottamista kärsimyksistä.

Parhaimmillaan Paloheimon teksti on hauskaa luettavaa, kun Paloheimo hikoilee täpötäydessä puskataksissa ja tekee tuttavuutta paikallisten ihmisten kanssa. Paikoitellen Paloheimo uuvuttaa lukijansa yksityiskohtien runsaudella, kun hän käy insinöörin tarkkuudella läpi rajamuodollisuuksia, tinkaustilanteita ja epätoivoista taisteluaan korruptiota vastaan. Herkkähermoisen kannattaa ehkä jättää lukematta vatsataudin tarkka kuvaus.

Paloheimo osoittaa olevansa pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvatti, kun hän kieltäytyy kiivaasti maksamasta mitään ylimääräisiä maksuja. Korruptiota ei tietenkään tarvitse hyväksyä, mutta joskus pääsee helpommalla sujauttamalla ylimääräisen setelin virkailijalle.

Joissakin kohdin insinöörin näkökulma vaikuttaa hieman rajoittuneelta. Beninissä sijaitseva Gbecon osoittautuu Paloheimon tarkastelussa surkeaksi kyläpahaseksi. Kulttuurintutkija, historioitsija tai arkkitehti näkee saman paikan kuitenkin toisin: Gbecon on kiinnostava esimerkki länsiafrikkalaisesta kylästä, jossa on nähtävissä portugalilaisen siirtomaavallan jäänteet. Portugalilaiset rakensivat Gbeconin satamapaikakseen, joten rapistuneet portugalilaistalot muistuttavat kolonialistisesta menneisyydestä samalla kun kylä toimii edelleen yhtenä voodoon keskuspaikkana.

Mutta mitä Paloheimo tarjoaa lääkkeeksi Afrikan ongelmiin? Vastaukset eivät ole uusia, mutta avokätisyys voi yllättää. Paloheimo ehdottaa, että kehitysapu pitäisi lisätä kymmenkertaiseksi, mutta se tulisi kohdentaa ennen kaikkea koulutukseen. Lisäksi Paloheimo vaatii, että Afrikkaa ei pitäisi yrittää muuttaa eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden kaltaiseksi vaan afrikkalaisten tulisi itse saada päättää omasta tulevaisuudestaan. Tästä on helppo olla samaa mieltä.

Vaikka Paloheimo kuvaa afrikkalaista elämänmenoa paikoitellen varsin raadollisesti, hän päättää kirjansa haikeaan tunnustukseen: rakastan Afrikkaa. Tästäkin on helppo olla samaa mieltä.