Professori Marjatta Hietala on toimittanut laajan artikkelikokoelman tutkijoiden ja yliopistomaailman sota-ajasta. Useimmat kirjan artikkelit kertovat myös ajasta ennen sotia ja sotien jälkeen. Aikaperspektiivin venyttäminen on metodologisesti perusteltua, koska näin avautuu sota-ajan erityisluonne. Teoksen laajimmassa artikkelissa Hietala tarkastelee suomalaisten ja saksalaisten tutkijoiden suhteita. Uskoisin, että aika moni alkaa lukea artikkelia hieman sensaation nälkäisenä. Eli kun jo entuudestaan tiedetään, että Saksa ja Suomi olivat jatkosodan aikana vähintäänkin aseveljiä ja että suomalaisella yliopistomaailmalla oli kiinteät suhteet Saksaan, niin ollaan kiinnostuneita rotuteorioiden vaikutuksesta suomalaisessa tieteessä. Tätä lupaa myös Hietalan ensimmäiseksi esittämä tutkimuskysymys: ”Alistettiinko tiede Suomessa sodanpäämäärille”. Mutta voi heti sanoa, että selvää vastausta kysymykseen ei tässä kirjassa tule, vaikka kirja muuten aihepiiriään varsin laajasti valaiseekin.

Asia tieteen alistamisesta sodanpäämääriin on luonteeltaan kysymys, johon tuskin koskaan saadaan lopullista vastausta. Kyse on nimittäin siitä, että vaikka jotakin tutkimusalaa kuten Itä-Karjalan tutkimusta saatettiin suosia sota-aikana propagandasyistä, niin silti tutkimus voi olla korkeatasoista ja tarpeellista, jota ilman sotaa tuskin olisi voinut syntyäkään. Jopa eugeniikkaan ja rotuoppeihin liittyvä tutkimus voidaan katsoa siinä mielessä tärkeäksi, että voitiin nähdä niiden selitysmallien heikkous. Joskus aivan väärin rinnastetaan natsien kidutuskeinot ja esimerkiksi sähköshokkien käyttäminen mielisairaaloissa. Sähköshokkeja ei käytetä nykyisin siksi, että se on kidutusta, vaan siksi, että shokkivaikutus tuotetaan muilla tavoin

Tutkijoiden kansainvälinen kanssakäyminen voi mielestäni olla niin sodan kuin rauhankin aikana kahdentyyppistä. Yhteistoiminta voi ensinnäkin olla pääsääntöisesti nimenomaan tieteellistä eli esimerkiksi osallistumista määrättyä tutkimusalaa käsitteleviin kongresseihin tai jopa yhteisiin tutkimusprojekteihin. Mutta yhteistoiminta voi olla myös poliittis-diplomaattista, jolloin varsinainen tutkimus on taka-alalla ja pr-toiminta etualalla. Hietalan sinänsä huolellisesta artikkelista ei oikein käy ilmi yhteistoiminnan luonne, mutta sellainen vaikutelma syntyy, että vain harvoissa tapauksissa se oli aidosti tieteellistä. Ilmeisesti sota-aikana painottuu poliittis-diplomaattinen yhteistyö, mutta kyllä sitä esiintyy rauhankin aikana. Tällaiseksi lukisin pitkälti Suomen ja Neuvostoliiton väliset tieteellis-tekniset yhteistyökomiteat (TT-komiteat). Myös sillä, että Yhdysvallat järjesti sotien jälkeen nuorille suomalaisille yhteiskuntatieteilijöille mahdollisuuden opiskella sikäläisissä yliopistoissa, oli selvä poliittinen päämäärä.

Timo Ruin kirjoittamasta artikkelista ”Tiedemiehet sodan jaloissa. Näkökulmia suomalais-virolaisiin tieteellisiin suhteisiin toisen maailmansodan aikana” ei käy ilmi, olivatko suomalaisten ja virolaisten tutkijoiden suhteet ollenkaan tieteellistä, vaikka artikkelin nimi siihen viittaa. Sitä paitsi artikkelissa kerrataan ehkä vähän turhan paljon maailmanpoliittisia tapahtumia, jotka ienevät tällaisten teosten lukijoille aika lailla entuudestaan tuttuja.

Mervi Kaarninen kirjoittaa yliopiston toiminnasta sodan aikana. Artikkeli tarjoaa runsaasti tilastotietoa ja muuta aineistoa tutkinnoista ja tutkimuksesta. Se vahvistaa allekirjoittaneelle jo aikaisemmin muodostunutta kuvaa suomalaisesta yhteiskunnasta sotien aikana. Eli talvisotaa ja jatkosodan hyökkäysvaihetta lukuun ottamatta sota ei mitenkään vahvasti lamauttanut suomalaisen yhteiskunnan siviilitoimintaa. Yliopistoista valmistuttiin ja tutkimusta tehtiin. Jossain kohdin (esim. matematiikka) tutkimustoiminta oli sotavuonna 1942 Kaarnisen taulukon mukaan jopa huomattavasti vilkkaampaa kuin ennen sotia tai niiden jälkeen.

Kirjan muut kolme artikkelia ovat edellisiä selkeämmin tapaustutkimuksia, joissa myös tieteelliset sisällöt tulevat esiin. Timo Vilen kirjoittaa Ruotsiin talvisodan jälkeen siirtyneestä tulevasta Nobel-palkitusta Ragnar Granitista talvisodan aikana. Granit sai palvella verraten rauhallisissa oloissa eli lääkärinä Korppoossa. (Vilen ei liene liikuskellut Turunmaan saaristossa, koska kirjoittaa muodossa ”Korppoolla”. Sellaista muotoa ei kukaan paikallinen käytä.) Mielenkiintoista on, että Granitia ei määrätty tällaiseen palveluun siksi, että ei haluttu vaarantaa huippututkijan henkeä, vaan siksi, että Granitilla oli synnynnäinen sydänvika. Suomessahan vielä Talvisodan aikana kaikki asekuntoiset pistettiin tasa-arvoisesti rintamalle ollenkaan ajattelematta, että monet olisivat voineet tehdä maalleen parempia palveluksia jollakin muulla tavalla kuin henkensä uhraamalla. Monta tunnettua henkilöä kaatui. Tunnetuimmista mainittakoon Berliinin olympialaisten (1936) 5 000 metrin kultamitalivoittaja Gunnar Höckert sekä suomalaisen elokuvan ensimmäinen suuri ohjaaja Nyrki Tapiovaara. Jälkimmäisen sijoittaminen rintamalle eikä esimerkiksi kuvaustöihin kertonee myös siitä, että elokuvaa ei vielä 30-luvulla taiteena pidetty.

Aulikki Litzen kirjoittaa A.I. Virtasen biokemian huippuyksiköstä sodan aikana. Kuten tunnettua, Virtanen ei valtakunnallisella tasolla ymmärtänyt reaalipolitiikkaa. Hän vastusti välirauhan ehtoja ja niihin liittyvää Karjalan luovutusta ikään kuin ymmärtämättä Liittoutuneiden yksituumaisuutta asiassa. Mutta kuitenkin henkilökohtaisella tasolla hän pystyi heti sodan jälkeen luomaan yhteydet amerikkalaisiin tutkijoihin, ja saikin Nobel-palkinnon jo 1945.

Sotaan konkreettisesti liittyvää tutkimusta käsittelee Sampsa Kaatajan artikkeli Valtion lentokonetehtaasta. Kaatajan mukaan varsinaisten taistelukoneiden tuotanto jäi vaatimattomaksi. Ainoa taisteluissa käytetty kone oli hävittäjä Myrsky, mikä sekin tuli käyttöön jo vanhentuneena vasta aivan jatkosodan loppuvaiheissa. Sitä merkittävämpää oli kuitenkin erilaisten materiaalien tutkimus ja kehittely. Esimerkiksi potkurien valmistukseen metallien puutteessa kehitetty koivuviilu tuli sittemmin rauhan aikana tärkeäksi vientikohteeksi.

Yksi kirjan hämmästyttävämpiä piirteitä on se, että Eino Kaila on kokonaan unohdettu. Mielestäni Kaila olisi pitänyt muistaa ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin Kaila olisi pitänyt mainita hänen kirjoittamiensa ja radiossa vuosina 1942―1943 esitettyjen suosittujen filosofisten vuoropuhelujensa takia. (”Syvähenkinen elämä”). Toiseksi Kaila julkaisi Uudessa Suomessa vetoomuksen Tanskan saksalaisille miehittäjille juutalaisten (mm. Nils Bohrin) kohtalosta 5.10.1943. Se sai Linkomiehen muistelmien mukaan Hitlerin raivoihinsa. Ja kolmanneksi Kaila teki jo vuonna 1942 tärkeän yliopiston rakenteellista kehittämistä koskevan aloitteen eli esityksen Valtiotieteellisen tiedekunnan perustamisesta. Aivan käsittämätöntä on, että teoksen lopussa olevassa laajassa luettelossa ”Tiedemiesten matkat Saksaan 1939―1944” ei ole merkintää Kailan laajasta luentomatkasta Saksan eri yliopistokaupunkeihin keväällä 1941. Mitä tämä on?

Kaiken kaikkiaan ”Tutkijat ja sota” on pääosin mielenkiintoista ja huolellista perustutkimusta. Artikkelikokoelmat tuovat kuitenkin aina myös kysymyksen kattavuudesta. Niinpä tässäkin voi kysyä, miksi esimerkiksi juuri kirjassa olevat tapaustutkimukset on valittu, mutta jotakin melko keskeistä on jäänyt pois? Viime vuosina sota-ajan tutkimus on merkittävästi levinnyt kattamaan myös muita asioita kuin rintamatapahtumia ja poliitikkojen toimintaa. Tähän kategoriaan kuuluu ansiokkaasti myös tämä Marjatta Hietalan toimittama kirja.