Yliopistot ovat viime vuosina tehneet kovaa tulosta. Graduja ilmeisesti syntyy, kun syntyy maistereitakin, ja toisin päin: gradujen syntyä on autettava eri tavoin, jotta tulostavoitteisiin päästään. Toki kaikkien yliopistojen ja koulutusohjelmien perusajatuksena on aina ollut, että sisään tulleet pääsisivät myös ulos. Viime vuosina pro gradu -kysymys on kuitenkin terävöitynyt entisestään, onhan graduvaihe usein opintojen pullonkaula, jossa viivytään huomattavankin pitkään.

Osin tästä syystä pro gradu -työn valmistamista ohjaavat ja neuvovat oppaat ovat nykyisin jo oma kirjallisuudenlajinsa. Porthanian kirjakaupasta löysin äkkikatsomalla viisi aihetta käsittelevää teosta; Hakalan Graduopas listaa ja kuvailee eri ainelaitosten ja tiedekuntien omia sekä kustantamojen julkaisemia yleisempiä oppaita yhteensä kokonaista 36 kappaletta. Tarjontaa siis on jo ennestään, myös Hakalan itsensä toimesta (Opinnäyte ja sen ohjaaminen 1996, Opinnäyte luovasti 1998). Hakalan teoksen pariin rohkaisevatkin hänen meriittinsä kirjoittajana ja opinnäytteiden ohjaajana sekä aiheen tutkijana.

Graduopas lähtee purkamaan pro gradu -työn tekoa aivan alusta, eli tutkimusaiheen valinnasta. Hakalan näkemys tästä prosessista on ainakin minulle hieman vieras, jos ajatellaan gradun valmistumisnäkymiä ja mahdollisuutta saada asiantuntevaa ohjausta. Hakala näet suosittelee tulevaa työllistymistä ja omaa kiinnostusta sekä aiheen ajankohtaisuutta aiheenvalinnan peruslähtökohdiksi. Mikäpä siinä, mutta myös laitoksella tehty ja käynnissä oleva tutkimus sekä omien opintojen saama suunta sivuaineineen ovat nekin pohdinnan arvoisia seikkoja.

Se, että Graduopas lähtee aivan alusta, saattaa myös hieman rajoittaa sen käyttöä. Tämä opas on niitä, jotka kannattaa antaa opiskelijan käteen siinä ensimmäisessä ohjaussessiossa, tai sitä voidaan käsitellä graduseminaarissa. Hakala tarjoilee kyllä lukuisia esimerkkejä gradunteon eri vaiheista, myös aivan väärin aloitettujen ja hoidettujen graduprosessien taipaleilta. Graduoppaasta ei kuitenkaan löydy kovin selviä ohjeita tilanteeseen, jossa lukijalle on käynyt juuri niin ja jotain pitäisi asialle tehdä. Pikemminkin nämä epäonniset ovat varoittavia esimerkkejä.

Hakalan teoksen parasta antia ovat konkreettiset neuvot tutkimuksen aikatauluttamisesta, suunnittelusta, tutkimustehtävän hahmottamisesta ja vastaavista graduvaiheen(kin) opiskelijalle usein ilmeisen vaikeista asioista. Liiteosassa on tarjolla esimerkit tutkimussuunnitelman laadinnasta, tutkimuksen ajankäytön suunnittelusta ja tietokannan käytöstä. Juuri tällaiset suorat ohjeet ovatkin se, mitä graduntekijä erilaisilta oppailta kaipaa. Toisaalta, koska kyseessä on pro gradu -töiden yleisopas, selviä ohjeita eri alojen aineistojen hankintaan ja analyysiin ei teos anna eikä voikaan antaa.

Graduoppaan perusasenne on myönteinen ja osuvan arkipäiväinen. Sen seikan korostaminen, että gradunteko on konkreettista työtä on epäilemättä aiheellista. Hallitusta kokonaisuudesta ja työn lopettamisen tärkeydestä puhuminen auttaa monia suoriutumaan maisteriksi asti. Myös oman päättelyn ja ajatteluprosessin esillä pitäminen helpottaa auktoriteettien ristiriitaisiin näkemyksiin juuttuneita opinnäytteen tekijöitä. Yleisestikin Graduopas kannustaa omaan ajatteluun, gradun mieltämiseen omaksi työksi ja oikeaksi tutkimukseksi, ei ainoastaan tutkintovaatimusten täydentäjäksi.

Graduoppaan ongelma, jos sellainen on löydettävä, onkin tämä näkemys, joka kantaa läpi teoksen. Hakala myöntää kyllä, että joku saattaisi haluta valmistua pikaisesti, vaikka sitten approbaturin arvosanalla (ks. s. 145). Enimmän aikaa hänen kohdeyleisönään on kuitenkin "nuori tutkija", joka haluaa haastaa tieteenalansa ja valmistautuu työnsä "selättämisyrityksiin". Ottaen huomioon, että suuren osan ainakin historia-alan graduista lukevat lähinnä tarkastajat ja kirjoittaja itse, ajatus on mielenkiintoinen mutta ei erityisen realistinen. Enemmistöä graduntekijöistä ei tutkijanurakaan ensisijaisesti kiinnosta, joten sen heiluttaminen nenän edessä todennäköisesti ennemminkin vieraannuttaa tällaisen Graduoppaan käyttäjän kuin innostaa häntä.

Hakalan asiantuntemusta aiheestaan on vaikea kiistää, ja siksi Graduoppaallakin on varmasti menekkiä eikä suotta. Toisaalta on myös muistettava, että yhä uusien oppaiden julkaisemista suurempi vaikutus gradujen kohtaloihin on sillä, millaista opetusta ja ohjausta opiskelijoille kyetään tarjoamaan. Mahdollista on myös pohtia sitä, ovatko gradujen vaatimukset kohdallaan ja kaikille asianosaisille (varsinkin graduntekijöille) tutut.

Kirjoittaja ei välttämättä itse vastaa teoksensa ulkoasusta ja kansiteksteistä, joten kritiikin viimeinen osuus kohdentuu Gaudeamukseen ja/tai kannen tehneeseen Aimo Katajamäkeen: Graduopas ei, takakansitekstin väitteestä huolimatta, kerro lukijoilleen, miksi maisterilta vaaditaan gradu. Jossain kirjoitusprosessin vaiheessa tämä tieto on ehkä tekstissä ollut, mutta lopullisessa teoksessa asia on ainakin kovin viitteellisesti esitetty, eikä sitä allekirjoittanut maisteri kyennyt löytämään.