Perjantain heinäkuun 14:nnen kahdessa lukemassani aamulehdessä (Etelä-Suomen Sanomat ja Helsingin Sanomat) oli etusivulla kuva miehestä, joka kulki kivikasojen ja sivuun luiskahtaneen kuorma-auton seassa ja kantoi olallaan matkalaukkua sekä kädessään matkakassia (Sharif Karimin kuva Reutersille). Jalassa miehellä oli varvassandaalit, päällä valkoinen hihaton t-paita ja farkkucaprit. Taustalla näkyi ihmettelevän näköisiä miehiä seisomassa. ESS:n kuvatekstiin oli kirjattu, kuinka "libanonilaismies pakenee tärkeimmän omaisuutensa kanssa Israelin tuhoaman Damourin sillan luona”. HS:ssä teksti oli neutraalisti: ”Libanonilainen mies ylitti koneiden pommittamaa Damurin siltaa Etelä-Libanonissa torstaina”. Sisältöjen erilaisuudesta ja myös esimerkiksi paikannimen eri tavoin kirjoittamisesta näkyy, että kuvateksti ei ole vain tullut jostain valmiina. Se on tehty toimituksessa, joten sanamuotoon on ollut mahdollisuus vaikuttaa. Ero tekstien välillä on merkittävä: pakenee/ylittää; tärkeimmän omaisuutensa kanssa/ – ; Israelin tuhoaman/koneiden pommittamaa . Voisi tietysti väittää, että HS on tässä ”uutisobjektiivinen”, mutta ESS:n teksti tuntuu inhimillisesti katsoen todelta. Kuvassa on mies pakenemassa minkä kintuista pääsee eikä hetkeäkään liian aikaisin. Vaikka me näemme vain valokuvaajan tai lehden toimituksen tekemän rajauksen, ei ole epäilystäkään siitä, että siltaa ei olisi tulitettu. Siitä pääsee juuri ja juuri kävelemään, kun ei ole paljoa kannettavaa. No, miehen koti on kutistunut kovin pieneksi. Missään ei näy autoa, taulutelevisiota, ruokapöytää, wokkipannua eikä vessaharjaa.

Seuraavan päivän lehdessä kerrottiin, kuinka muutama suomalainen oli päättänyt järjestää pienimuotoisen mielenosoituksen Israelin suurlähetystön eteen, muistutuksena siitä että Israelin ja minkä tahansa sotaan ryhtyvän maan sotatoimet koskevat aina siviilejä, monen ihmisen läheisiä ja kaikkea heille tärkeää. Yhden koollekutsujista isän piti lentää viikonloppuna Suomeen tyttärensä luokse kesän viettoon. Beirutista ei noussut viikonloppuna yhtäkään konetta. Heti, kun sota alkaa, vapaus loppuu. Sanon sota, ja toivon, että kun tämä joskus julkaistaan, laajamittainen sota ei ole alkanut.

Tämä kirja-arvio on Evakkolapset-kirjasta. Yritin pitkään saada samanaikaisesti sen kanssa arvosteltavaksi Hannu Takalan Äyräpään kihlakunnan esihistorian, 1: Muinaislöydöt 1847- 1944 (2005), joka on kirja arkeologiasta. Päämääränä oli uuden näkökulman etsiminen kirjoittamiseen. Olin oman tutkimusaiheeni (sotalesket Karjalasta ja muualta) takia arvostellut muutaman karjalaisista kertovan kirjan ja palannut niissä sotaan. Ajattelin siksi siirtää painopistettä sodasta. Syy ei ollut se, että halusin väistellä evakkoutta tai sotaa aiheena: sehän olisi sama mistä osa kirjan kirjoittajista puhuu: niistä pitkistä jäljistä hyväksynnän, tunnustuksen ja oman paikan etsimistä, jotka kantautuivat lapsuudesta mukana monilla evakoilla, eikä vain karjalaisilla. Arkeologiaan rinnastuksella halusin vain osoittaa, kuinka näissä molemmissa pyrkimyksissä, menneisyyden paljastamisessa nykyajan keinoin (arkeologia) ja nykyisyyteen kaivautumisessa menneisyyden kautta (omaelämäkerrallinen muistelu) on niin tavattomasti jotain samaa, että sitä voisi miettiä enemmänkin. Työn päämäärä on paljastaa huolellisella työllä jälkiä ja molemmissa on monet kerrokset sedimentoitunutta ”estettä” ennen kuin yksikään pieni siru menneisyyttä on turvallisesti paikannettu ja tulkittu. Tämän evakkoarkeologia-artikkelin kirjoittamisen aloitin jo toukokuussa, mutta sitten jouduin muiden töiden takia jättämään sen syrjään. Heinäkuussa arkeologia-vertaus ei enää vetänyt. Oli palattava sotaan.

Koko kesän on kuulunut jyrinää Lähi-idästa. USA liittolaisineen mellastaa Irakissa (esimerkiksi brittijoukkojen liikkeet ovat vain lisänneet väkivaltaa), Israel tuhoaa pienimmätkin järjelliset mahdollisuudet elämään palestiinalaisilta ja nyt heidän kohteenaan on Etelä-Libanon ja Beirut, tuo Pariisiin verrattu kaupunki joka kerran hohti kuin jalokivi, joka tuhottiin sisällissodassa, ja joka juuri jälleenrakennettuna on taas ”paukuttelun” kohteena (Beirutissa asuva suomalainen luuli ensin pommittelua vain normaaliksi ”täällä rakastetaan paukuttelua” -episodiksi, HS 15.7.2006). Naiset, lapset ja miehet ovat näissä maissa kassiensa kanssa kinttupolulla. On kesä ja hyvin kuumaa ja tukalaa. Sama tapahtui kesällä 1944 Suomessa pitkin itärajaa, kun lähtökäsky kävi jo toisen kerran. Mukaan sai ottaa sen minkä jaksoi kantaa (ks. Minna Kilkin (2004) toimittama Se minkä jaksat kantaa).

Olin edellisen viikon Englannissa, jossa oli juuri muisteltu Suezin hyökkäyksen järjettömyyttä. Toiset muistavat sotatoimia, jopa häpeillen, mutta joku alkaa taas uuden sodan eikä tälle ole kai sitten mitään loppua. Tässä sodan suuressa narratiivissa Suomenkin sotasiirtolaisilla on hyvin paljon sanottavaa. Pitää muistuttaa ihmisiä siitä, että erään karjalaistytön veli masentui niin mustalais-Pertti nimittelystä että kertoi seuraavassa koulussa nimekseen Pentti – ja otti oman nimensä käyttöön vasta 50-vuotiaana. Silloin alkoi pikkuhiljaa tuntua olo varmalta omana itsenä omalla nimellä. HS:ssä 18.7. kerrottiin, kuinka Hizbollahin kannatusalueilta tulevien kodittomien pakolaisten on vaikea löytää suojapaikkaa, kun heitä pidetään Hizbollahin ongelmana. Joku joka on lukenut aiemmista sodista ja kanssaihmisten kohtelusta niissä ehkä murtaa tällaisen järjettömyyden ja auttaa; vastaanoton hyvyydestä tai tylyydestä puhuvat Evakkolapset-kirjan kirjoittajatkin vielä yli 60 vuotta sodan jälkeen. – Niin. Vertaus arkeologiaan voisi toimia, mutta riittää myös sanoa, että tässä on perhe, Rämön perhe, joka menetti sodassa kotinsa ja mitä sitten tapahtui.

Lahden rautatieasemalta on Viipuriin kolme päivittäistä junaa, Sibelius, Repin ja Tolstoi, kesto VR:n mukaan 2:20-3:04 tuntia. Aikataulut on helppo tarkistaa, kunhan muistaa hakea Viipuria kohdasta Vyborg. Vuonna 1944 aikatauluissa luki vielä Viipuri, ja 25.6. asemalle oli tultu päinvastaisesta suunnasta: ”Aamulla käveltiin Lahden asemalaiturin märällä asfaltilla. Iltapäivällä matka jatkui Toijalaan. Kannas oli jäänyt taakse”. Jaloittelemassa oli Rämön perhe Muolaasta, vanhemmat Alina ja Iivari, sekä lapset Saara, Lassi, Martti, Markus ja Eira, joka oli syntynyt edellisenä syksynä. Kunu eli Gunnar oli kotikylän IS-komppaniassa (ilmansuojelu) ja Tuure rintamalla. Matkaan oli lähdetty kymmenen päivää aiemmin, kiivaasti: ”Ennen iltaa kylä tyhjäksi.” Mukaan saatiin Köpinä-ruunan mukainen kuorma, naiset ja lapset lavalle, miehet kävelemään. Jytinää ja pauhua riitti; 63 ylilentoa aamupäivän aikana Moiniemessä; Lappeenrannan jälkeen Lassi Rämöstä alkoi tuntua että oli päästy alta pois. Ensimmäisen evakkoreissun jälkeen oli asuttu kotona väliaikaisesti sementtitiilisessä navettarakennuksessa. Lapset leikkivät metsässä korsuissa ja ampuivat kovia. Koulu loppui ja sen kunniaksi pojat pistivät salatupakiksi metsässä. Työmiestä. Kevättyöt oli tehty ja pellosta työntyi hento oras. Sitten kuultiin radion iltauutisista, kuinka Yhdysvallat nousi maihin Ranskassa ja siitä muutama päivä, niin rintama repesi.

Rämön perhe palasi kotipaikalle Moiniemeen vuonna 1969, luvitta. Täsmälleen 25 vuotta aiemmin Eira oli laitettu kuorman päälle liekkuun, ja Köpinä otti suunnan kohti uutta osoitetta. Nyt Eira käveli kauniina nuorena naisena isänsä rinnalla ensimmäisen kotipihan paikalla. Aina vaan komearaaminen Iivari-isä saattoi siinä muistella, miten hän teki tyttärelleen katajasta liekun, että lapsella olisi turvallinen pakomatka pois sodan jaloista. Vanha piha piti kuvitella: koko kylässä ei ollut yhtään rakennusta. Jäljellä oli perheen yhteinen tunne siitä, mitä tässä paikassa oli yhdessä koettu ja mitä sen jälkeen. Rämön perhe istui siinä pihamaalla, leppeä tuuli puhalsi, eikä hetkeen kukaan puhunut mitään.

Iivari on jo kuollut, kun vuonna 2005 hänen poikansa Lassi Rämö kirjoittaa tämän perheen vaiheista myös meille sotaa kokemattomille, ymmärrettäväksi. Muisteltavien tapahtumien aikaan Evakkolapset-kirjan lapsille oli monin tavoin käsittämätöntä se, mitä ympärillä tapahtui. Kuten Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta sanovat esipuheessa, moni evakkolapsista on vasta myöhemmin alkanut ymmärtää aikaisten kokemustensa vaikutuksen omaan itseen. ”Miksi isä huutaa?” Pirkko-tyttö ihmetteli öisin iloisen ja vahvan isänsä muodonmuutosta. Myöhemmin Pirkko Ahokas-Tuohinto toteaa: ”Matka tasapainoon on ollut pitkä”. Moni kirjoittajista on sitä mieltä, että on ollut vaikea luottaa onnistumiseen. Lopulta silti monet elämänvalinnoista ovat heijastelleet taustaa positiivisessa mielessä, esimerkiksi luovan tai hoitoalan ammatin sekä harrastuneisuuden kautta. Oli oppinut hoivaamaan, tekemään, keksimään ja luovimaan.

Toisen polven evakkojen katse liukuu tässä kirjassa taaksepäin, poissa olevaan isään, evakkomatkaan, omaan elämään. Kirjassa viitataan siihen, kuinka vanhempien kasvu vanhemmuuteen on saattanut olla koetuksella sotakokemusten ja jälleenrakennuksen puristuksessa. Seuraava puheenvuoro voisi olla kolmannen polven siirtolaisilla (yksi jo tässä kirjassa), jotka kasvoivat kahden edellisen sukupolven kaipausten virrassa. Libanonissa esimerkiksi vanhempien sukupolvi muistaa edellisen sodan vielä liian hyvin. Nyt heidän poikansa pakeni sandaaleissaan. Hän oli ehkä kuullut isänsä huutavan öisin unissaan edellisen sodan kauhuja. Mitä sellaista jäi nyt tältä nuorelta libanonilaismieheltä kotiin jonka hän vuorostaan muistaa mutta josta hän ei osaa puhua, paitsi öisin unissaan huutaessaan? Mitä hänen lapsensa ihmettelevät isässään?