Sodan ekologia on kaivattu uutuus suomalaiseen ympäristöhistorian tutkimuskirjallisuuteen. SKS:n kustantama, VTT Simo Laakkosen ja FT Timo Vuorisalon toimittama teos on massiivinen paketti tietoa, jota yhdistävät sota ja ympäristö. Kirja kuvaa nykyaikaisen sodankäynnin suoria ja epäsuoria vaikutuksia ympäristöön. Kirjoittajia teoksessa on yhteensä 22.

Kirjan nimi – Sodan ekologia – on kiinnostava valinta. Ekologia -sana tulee kirjoittajien mukaan tässä yhteydessä käsittää sen laajimmassa merkityksessä. Kirjassa ekologia määritellään niin, että mukaan voi joko ottaa kaiken tai jättää kaiken pois. Käsitteet on kuitenkin yksi toisensa jälkeen määritelty, mikä onkin viisasta, sillä kirjaa tullaan varmasti käyttämään pitkään ympäristöhistorian oppikirjana.

Sodan ekologia kirjan tekijät itse kertovat, että heitä kirjan luomiseen on kannustanut sotien ja jälleenrakennuskausien ja ympäristön suhteen vähäinen tutkimus ja aiheen jääminen vähälle huomiolle. Tutkimuksessa ja kirjallisuudessa monia yhteiskunnallisia ja ekologisia prosesseja on yleensä käsitelty vain rauhan aikana. Kirjoittajien mukaan sodalla on kuitenkin ollut syvällinen vaikutus niin ympäristöön kuin sitä koskeviin toiminta- ja ajattelutapoihinkin. Yksi kirjan väittämistä onkin, että ensimmäinen ja toinen ja myöhemmin kehitysmaissa käyty kolmas maailmansota ovat vaikuttaneet 1900-luvulla luonnon- ja ympäristönsuojeluun enemmän kuin mitkään muut yksittäiset tekijät. Tämä on kirjaa lukiessa hyvä pitää mielessä ja etsiä sille perusteluita kirjan artikkeleista. Onko kuitenkin niin, että väittämä jää perustelematta? Vai voiko ajatella, että jokainen kirjaan mukaan otettu artikkeli puoltaa jo olemassa olollaan tätä väittämää?

Kirja jakautuu karkeasti neljään osaan. Johdannossa määritellään käsitteet ja luodaan kirjan artikkeleille tutkimukselliset puitteet. Lisäksi siinä esitellään kiinnostavia teoreettisia lähtökohtia joista käsin ympäristöä ja sotaa voidaan lähteä tarkastelemaan. Johdanto onkin teoksen mielenkiintoisin ja ehkä samalla poleemisin luku, sillä se vie lukijan ympäristöhistorian perimmäisten kysymysten äärelle. Kappaleessa Sota, ympäristö ja yhteiskunta esitellään neljä erilaista näkökulmaa sodan ekologian tarkasteluun. Opiskelijalle tämä tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden tutustua ja arvioida erilaisia ympäristöhistoriallisia lähestymistapoja. Osittain erilaisten lähestymistapojen esittely johtaa kuitenkin hieman sekavaan lopputulokseen. Kirjan toimittaja Simo Laakkonen onkin aivan oikeassa todetessaan, että ”näkemystämme ja tietämystämme sodan ja ympäristön vuorovaikutuksesta voi luonnehtia teoreettis-empiiriseksi tilkkutäkiksi”. Olisiko tähän tilkkutäkkiin voinut vaikuttaa esimerkiksi jämäkämmällä teoreettisella viitekehyksellä?

Kirjan toisessa luvussa keskitytään sotien vaikutukseen ympäristöön Suomessa. Näkökulmat vaihtelevat metsistä luonnonvaraisiin eläimiin. Itse artikkelit ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta pienenä kritiikkinä kirjoittajille voisi heittää, että ympäristö tuntuu usein jäävän kirjoituksissa objektiksi, passiiviseksi toiminnan kohteeksi. Ympäristöä tärkeämmiksi artikkeleissa nousee kaikesta huolimatta ihmisen toiminta sotatilanteissa, ei itse sota ja sen vaikutus ympäristöön. Tämä jättää ympäristön edelleen hieman sivurooliin. Tiedän ongelman johtuvan pitkälti lähteiden pirstaleisuudesta, joka on yksi ympäristöhistorian suurimpia ongelmia. Hajanainen lähdeaineisto tuottaa hajanaisia faktoja, jotka peräkkäin aseteltuna tuottavat hajanaisen kokonaisuuden. Tutkimuksen subjektin valinta on kuitenkin kirjoittajan valinta ja osittain myös kirjoitustekninen seikka.

Kirjan kolmas luku tarkastelee kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa. Luku laajentaa kirjan teemoja kansainvälisiin näkökulmiin ja samalla aikajana kasvaa. Puhutaan niin toisesta maailmansodasta kuin sen jälkeisestä kehityskulustakin. Tekijät ovat tietoisesti tehneet valinnan kansainvälisten asioiden mukaan ottamisesta, sillä näin vältetty ”suomalaisen sotatutkimuksen perisynti”, yksisilmäinen kansallinen näkökulma. Kirjan tärkein teema on kuitenkin ympäristö, ei sota, joten näin uraauurtavassa teoksessa kansallisen näkökulman painottaminen ei olisi ollut perisyntiä.

Kirjan neljäs luku tarkastelee epilogin omaisesti nykytilannetta: sodan ympäristövaikutusten arviointia ja oikeudellista säätelyä, sotaa ja ympäristöetiikkaa. Kolmas ja neljäs luku ovat ehdottoman mielenkiintoisia. Kirjan laaja ajallinen perspektiivi on lisäarvoa tuottava seikka, mutta samalla se on tämän teoksen heikkous. Pitkä ajallinen perspektiivi ja yksittäiset artikkelit eri konflikteista hajottavat kirjan ja se itsessään alkaa muistuttaa ympäristöhistoriallista aineistoa. Hyväkään toimitustyö ei ole voinut korjata tätä hajanaisuutta, eikä viimeinen jakso onnistu kokoamaan kirjoituksia yhteen.

Sodan ekologia on suuri ponnistus ja erittäin tärkeä lisä suomalaiseen ympäristöhistorian tutkimukseen. Kirjassa olisi kuitenkin ollut ainesta kahteen kirjaan tai jopa kirjasarjaan, jolloin asiat olisi temaattisesti voitu hallita napakammin. Kyllä suomalaiseen ympäristöhistorialliseen kirjallisuuteen olisi useampikin kirjaa sodan ekologiasta mahtunut. Uskon kuitenkin, että kirja saavuttaa yhden tavoitteistaan; se nimittäin kannustaa uusien tutkimusten tekemiseen, sillä avoimia, mielenkiintoisia kysymyksiä tällä tutkimussaralla riittää.