Keskisarjan teoksen keskeisiä tavoitteita käsittääkseni on kuvata taistelukentän kauheutta ja vastenmielisyyttä sellaisena kuin tavallinen rivimies sen koki. Jostakin syystä mieleni taustalla pyöri koko lukuprosessin ajan nimi Peter Englund, varsinkin Keskisarjankin teoksen lähdeluettelossa mainittu Pultava-teos. Teksti on helposti luettavaa, kieli värikästä (tosin se ”Punainen ratsastaja” ei mielestäni toiminut) ja johtopäätöksiäkin uskalletaan tehdä. Ehkä Englundiin (ja jossakin määrin myös Antony Beevoriin) ajatukset johdattaa hurmekenttien yksityiskohtien esittely. Tämä ei kuitenkaan mielestäni ole ylilyövää tai asiatonta.

Huolimatta ns. popularisoivasta otteesta, Keskisarja on nootittanut jokaisen alaluvun. Tämä on mielestäni riittävä tarkkuus tämänkaltaiselle teokselle. Aiempaan tutkimus- ja muuhun kirjallisuuteen on perehdytty ja myös viitataan. Lisäksi on huomioitava hänen tekemänsä tutkimustyö, etenkin Kansanperinteen Arkiston puolelta. Mainittakoon kuitenkin, että teksti on syntynyt enemmänkin aiemman kirjallisuuden kuin arkistolähteiden pohjalta. Omalta kohdaltani joudun tosin toteamaan, että sivulla 102 Jussi Kämäräiselle annettu kunnia evakuoimattoman väestön lukumäärästä ei kuulu Jussi Kämäräiselle, vaan Pohjois-Suomen Ryhmän sotapoliisin ja hallintotoimiston toimintakertomuksen laatijalle. Ja onpa tieto julkaistu jo aiemminkin, ainakin teoksessa 105 päivää: uhri ja valkoinen kuolema Kainuussa vv. 1939-40. Lisäksi Kämäräinen 2006 pitäisi olla paremminkin Verigin&kumpp. 2006.

Mikäli Keskisarjan teosta arvioidaan pelkästään teoksena, on arvosana hyvä+. Juurikaan uutta ei ole löytynyt, mutta vanhakin tieto on saatu muovattua paketiksi, jota ei voi väittää pelkäksi rahastamiseksi.

Tässä törmätään kuitenkin ongelmaan. Voidaanko Raaka tie Raatteeseen -teosta arvioida pelkkänä kirjana? Kyseessä on kuitenkin yksi eniten julkisuudessa huomiota herättäneistä historiateoksista tänä syksynä. Yle:n pääuutislähetys kertoi uusista paljastuksista ja 52 minuutin keskustelu Kalle Haatasen kanssa (kuultavissa osoitteessa http://areena.yle.fi/radio/1599585) antoi tutkijalle harvinaisen mahdollisuuden kertoa uusista tutkimustuloksista ja tulkinnoista. Ja niitähän oli: puna-armeijaa ei pysäyttänyt suomalaisten vastarinta vaan maasto ja huolto-ongelmat, paikallisväestön keskuudessa vallinnut uskonnollis-kommunistinen kultti, joka ilmeni suojeluskunnan hihamerkin rinnastamisena Pedon merkkiin ja puna-armeijan näkemisenä ”Punaisena ratsastajana” jne.

Suuren julkisuuden vuoksi joudunkin ilmaisemaan pettymykseni kirjan sisältöön. Kyseessä on hyvin tavanomainen viime sotia käsittelevä suomalainen teos. Jotkin sen painotukset ovat kaikkein perinteisimmästä kaanonista poikkeavia, mutta täysin uusista tulkinnoista tai lähdemateriaalista ei ole kyse. Esimerkiksi joukkojen taisteluhengen syntymisestä on kirjoitettu erinäinen määrä teoksia niin meillä kuin muuallakin. Lähdeluettelosta puuttuva Juha Mälkin Herrat, jätkät ja sotataito. Kansalaissotilas- ja ammattisotilasarmeijan rakentuminen 1920- ja 1930-luvulla ‘talvisodan ihmeeksi’ olisi ehkä antanut pohdinnoille pontta ja painoarvoa. Nyt ajatukset sodan uutuudesta sotilaille ja taistelutahdon pohjaamisesta ovat varmasti tosia, mutta jäävät jotensakin itsestään selviksi heitoiksi.

Myöskään ajatukset maaston tai huollon aiheuttamista ongelmista puna-armeijalle itärajan taisteluissa eivät ole uusia, vaan ne on esitetty jo aiemmassa kirjallisuudessa. Itse asiassa teoksessa ei edes esitetä tiedotusvälineistä kuultua väittämää siitä, että puna-armeija olisi automaattisesti pysähtynyt huoltovaikeuksiin ilman vastarintaakin. Myös maallikkosaarnaaja Antti Juntunen kutistuu koko lailla luonnolliseen kokoonsa, verrattuna aiempiin esiintuloihin.

Viitteellisen nootituksen vuoksi on vaikea sanoa täsmällisesti, kuinka paljon sotapäiväkirjoja on käytetty. Jotakin voi päätellä siitä, että teoksen alkusanoissa mainitaan, että ”Sotapäiväkirjoista, partiokertomuksista ja sotatoimikuvauksista löytyi rytinää, jyskettä, korahduksia, vilua, nälkää, palavia kyliä, hyytyneitä hyökkäysvaunuja ja ruumisröykkiöitä. Ei tämä tarina liian monesti toistetulta vaikuttanut.” Sotapäiväkirjoista tutkimuksen lähteenä on ansiokkaan artikkelin kirjoittanut FT Pasi Tuunainen ”Saamani kuva on masentava” – näkemyksiä suomalaisten sotapäiväkirjojen lähdearvosta, käytöstä ja säilyttämisestä. Tiede ja ase 64, 2006, s. 196-220. Osa sotapäiväkirjoista on käyttökelpoisia, osa ei. Lisäksi voinee kysyä, minkä verran talvisotakirjallisuutta on tullut luettua, jos rytinä, jyske ja ruumisröykkiöt tulevat uutena asiana vastaan.

Ehkä selkein yksittäinen virhe teoksessa oli osittain juntusrantalaisista kootun ja luutnantti Hannilan osaston kanssa kahakoineen tiedusteluosaston niputtaminen samaan kastiin ”itsesuojeluosastojen” kanssa. Itsesuojeluosastoja ei missään vaiheessa liitetty Suomen kansanarmeijaan, vaan ne olivat lähinnä miliisiin verrattava ryhmä ja niiden tehtävänä ja motiivina oli nimenomaan asutuksen suojaaminen suomalaisten hävityspartioilta. Sen sijaan tiedusteluryhmä kuului kansanarmeijaan, mutta hajotettiin epäonnistuneen tiedusteluretken jälkeen.

Huomattavasti suurempi virhe oli Suomussalmen tapahtumien irrottaminen muusta talvisodasta. Evakuointikäskyjen laiminlyöminen Suomussalmella on käsittämätöntä, ellei tiedä, että Suojärven pohjoispuolisella rajan osalla tarkoituksena oli (Petsamoa lukuun ottamatta) hyökätä sodan syttyessä rajan yli ja siirtää taistelut Neuvostoliiton maaperälle. Kuhmon suunnan tapahtumat vääristyvät, ellei tiedä, että 54. Divisioona sai käskyn pysähtyä ja kaivautua. Tai Jalkaväkirykmentti 64:n ja 65:n laadullinen heikkous avautuu paremmin, kun tietää, että ne kuuluivat ns. Täydennysdivisioonaan, ja ne oli alun perin tarkoitettu kenttäarmeijan täydennyksikseen tarvitsemien reserviläisten koulutukseen ja varustamiseen jne.

Luin teosta ehkä kuin piru Raamattua, mutta jostakin syystä tekstistä toisinaan syntyi vaikutelma siitä, että nyt ei-sotahistorioitsija näyttää sotahistorioitsijoille, miten sotakirjoja kirjoitetaan. Tämä oli mielestäni turhaa, sillä tutuilla linjoilla ja ratkaisuilla tässä mentiin. Uutta odottaneelle teos lienee pettymys, kuitenkin kaiken kaikkiaan käsillä on toimiva, joskaan ei täydellinen, esitys Suomussalmen taisteluista talvisodassa.