Rajanylityksiä-teoksen tarkoitus on nimensä mukaisesti pyrkiä ylittämään meidän ja toisten välinen raja. Tämä on kunnioitettava tavoite, mutta useissa tapauksissa lähes mahdotonta toteuttaa. Osa artikkeleista ei varsinaisesti edes pyri ylittämään rajaa, mutta määrittämättä monin kohdin oikestaan jää myös se, missä se raja sitten sijaitsee. Mitä ylitetään? Entä mitä on toiseuden tuolla puolen? Onko se levinaslainen toisen kohtaaminen, jossa sinusta tulee minua olennaisempi? Kyseessä ei kuitenkaan ole kokoomateos, joka tähtäisi toiseuden etiikan pohtimiseen.

Varsin hyvä tavoite toiseuden ylittämisen problematiikan puiminen kuitenkin on silloinkin kun nostetaan esiin niitä paikkoja, joissa toinen kohdataan, vaikka tämä olisikin pieni antikliimaksi takakannessa luvatun jälkeen. Mielestäni on niin, että teos ei niinkään avaa meikäläisyyttä ja/tai toiseutta uudella tavalla eikä se niinkään ylittele rajoja, vaan pikemminkin teoksen ansiot löytyvät siitä, että se avaa rajapintoja sellaisista kohdista, joista niitä on harvemmin avattu. Se on tärkeää.

Teos on syntynyt jokin vuosi sitten pidetyn seminaarin pohjalta ja käsittääkseni kirjoittajakunta on valikoitunut esitelmien pitäjistä. Kirjoittajat ovat monilta humanistiilta aloilta ja edustavat tietysti jonkin verran erilaisia näkemyksiä siitä miten toiseutta tutkitaan. Mukana on mediakulttuurin tutkija, kirjallisuuden tutkijoita, musiikin tutkija, historioitsijoita ja kulttuurintutkijoita, kaikkineen kymmenen artikkelia. Teos on jaettu kahteen pääteemaan: mielikuvien maantiedettä pohtivat Yrjö Varpio, Veli-Pekka Lehtola, Seija Jalagin, Olli Löytty ja Anna Byckling. Teemaa Ihmiseen piirretyt rajat analysoivat Ritva Hapuli, Viola Parente-Capková, Kukku Melkas, Pauliina Haasjoki ja Sanna Rojola. Itse luen teosta historioitsijana, mikä epäilemättä näkyy myös kommenteistani.

Johdanto on kirjan toimittajan, Olli Löytyn, kirjoittama otsikolla ”Toiseuttamista ja tilakurittomuutta”. Tilanpuute on varmasti ollut ongelma, mutta juuri johdannossa olisin kaivannut vähän enemmän analyysiä, koska nyt käy niin, että Löytty esittää teoksen lähtökohdat varsin kategorisesti eikä varsinaisesti käy selväksi millä tavalla teoksen kirjoittajat suhteutuvat hänen pääväittämiinsä. Ehkä tarkoitus onkin ollut jättää tämä lukijan katsottavaksi. Olen jonkin verran eri linjoilla Löytyn kanssa toiseuden tutkimuksen joistakin perusperiaatteista, mikä on tämän arvostelun lukijan hyvä pitää mielessä, mutta en usko, että lopputulemamme juurikaan eroavat toisistaan.

Jos lukisin kuin pirulainen Raamattua, voisin todeta, että Löytyn määrittely toiseuttamisesta ei riitä. Hän viittaa Mercatorin karttaprojektioon ja itään saidilaisittain mielikuvana. ”Tällaista merkityksellistämisen tapaa kutsutaan toiseuttamiseksi.” Tämä jää liian kevyeksi, mutta toisaalta asiasta löyty kyllä runsaasti tuoretta lukemista ja itse asiassa Löytty jatkaa teemasta omassa artikkelissaan myöhemmin, joten ehkä on ollut perusteltua jättää asia tällä kertaa vähemmälle puinnille, vaikka pieni tilakurittomuus olisi ollutkin lukijaystävällistä.

Löytty kirjaa kokoelmansa lähtökohdaksi varsin mainiosti kulttuuriset ja sosiaaliset rajat. Hän toteaa kirjoituksia yhdistävän ajatuksen ”toiseudesta ja sen merkityksistä”. Tämä on tismalleen sitä mitä tarkoitin edellä mainitessani, että teos ei oikeastaan vie rajojen yli vaan jää analysoimaan toiseutta. (Mikä sinänsä ei ole ollenkaan hullumpi juttu!). Mutta jos jatkaisin pirulaisena lukemista, törmäisin pian siihen, että tämäkin teos ”sortuu” binaaripareihin, määrittämään maailmaa esimerkiksi keskustaan/periferiaan tai miehiin/naisiin, vaikka Löytty paheksuu syvästi binaariparien käyttöä peräti vaarallisena, koska ne voivat toisintaa toiseuttamista. Toisaalta teoksen artikkeleissa esimerkiksi Varpio toteaa minua varsin suuresti miellyttävästi (myönnettäköön, että olen puolueellinen, koska kyseessä on ollut oman toiseustutkimukseni lähtökohta), että ”[h]istoriallisten ideologioiden tai ideologisten luutumien tunnistaminen on tärkeä edellytys sille, että voimme vastaisuudessa jättää jotakin todella historiaan.”(43) Naulan kantaan!

Löytyn käsite deiksis ei näytä toimivan koko teoksessa enkä ole muutenkaan varma käsitteen hyödyllisyydestä. Hän määrittelee (10-11) kielitieteellisen käsitteen deiksis viittaavaan sellaisiin käsitepareihin kuin täällä ja tuolla. ”Se, mikä on täällä katsoen tuolla, on sieltä katsoen täällä”. Tämä on käsitteen väärinkäyttöä – ainakin Löytyn antamilla perusteilla ja jos vedotaan kielitieteeseen. Deiksis viittaa kielitieteessä interaktiotilanteeseen, jossa voidaan tulkita lausuma vain tilanteessa, jossa se on lausuttu. Eli täällä saa merkityksensä vain jos ollaan tilanteessa, jossa tiedetään, missä täällä on. Tämä koskee vain tietynlaisia sanoja.

Said-kriitikoiksi virittyneet tutkijat, kuten tässä teoksessa mielestäni Löytty tai Lehtola, kritisoivat Saidia, niin kuin asiaan on pitkään kuulunut, monoliittisyydesta ja toisen pakottamisesta toisenlaiseksi tai oikeastaan yhdenlaiseksi. Tässä kritiikissä on se erityisen jännittävä piirre, että se kieltäytyy näkemästä Saidille olennaisen lähtökohdan: toinen ON mielikuva. Koska toinen ON mielikuva, hän ei ole mitään muuta kuin mielikuva. Mielikuvatoinen EI OLE elävä ihminen, ei koltta eikä japanilainen eikä muukaan vaan hän on nimenomaan mielikuvan ylläpitäjän mielikuva. On hämmästyttävää miten jääräpäisesti tämä kieltäydytään näkemästä.

Toisaalta keskustelu on todella tärkeää ja periaatteista on keskusteltava, mutta tästä seuraa, että kun Said-kriitikot tekevät tutkimusta ja päätyvät lopulta aivan samalaisiin johtopäätöksiin kuin me, jotka ajattelemme että mielikuvatoinen on MIELIKUVAtoinen eikä historiallinen olento jossakin muualla, meidän tekemisemme on ”vaarallista” tai ainakin mahdollisesti uusintaa valta-asetelmia, mikä on ikävää tai ainakin pitäisi perustella todella perinpohjaisesti. Nyt tähän vain viitataan.

Olisi tosiaan ollut paikallaan keskustella tästä kysymyksestä johdannossa vähän enemmänkin – tällöinhän olisi voinut voimalla argumentoida sellaista tuoretta tutkimusta vastaan, joka purkaa näitä binaarisia käsitepareja (vaikkapa Leena-Maija Rossin loisteliasta Heterotehdasta tai allekirjoittaneen Neekerikammoa). Tässä olisi ollut olemassa paikka näyttää koulukuntaerojen sijainti ja todella harjoittaa tieteellistä väittelyä. On sääli, että Löytty hautaa näkemyseron vähin äänin tai siis oikestaan jättää sen olemassaolon tunnustamatta.

Siitä on helppo olla Said-kriitikoiden kanssa samaa mieltä, että monoliittinen toiseus paljastettuna sinänsä ei pitkälle vie. Mielestäni kuitenkin meidän on lähdettävä liikkeelle siitä, että avaamme ne lukot, joiden läpi toisia tuijotetaan. Yleensähän, väitän, toiseuden kuvaamisella ei ole mitään tekemistä ’oikean’ idän tai ’oikean’ Afrikan tai ’oikean’ Japanin tai ’oikean’ Persian kanssa. Koko problematiikkaa ei olisi, väitän edelleen, jos toinen oikeasti nähtäisiin. Mutta kun ei nähdä. Mielestäni tämä teos osoittaa sen myös aivan selkeästi.

Löytty tarjoaa työkaluksi myös hybridin käsitettä, mutta itselleni se aukeaa varsin huonosti ja lisäksi vielä – historioisija kun olen – tavattoman historiattomana. Löytty toteaa hybridin tarkoittavan jälkikoloniaalisessa teoriassa kontaktivyöhykkeelllä syntyneitä uusia transkulttuurisia muotoja. (14) Tähän on pysähdyttävä. ”Hybridi” toimii varmasti kulttuurintutkimuksessa, mutta mitenkä olisi historian laita? Vaikkapa matkakirjallisuuden tarjoama toiseus ei juuri tarjoa kontaktivyöhykkeitä eikä uusia transkulttuurisia muotoja. Niin se vain on; tässä teoksessa vaikkapa Yrjö Varpion analyysi vanhasta suomalaisesta matkakirjallisuudesta osoittaa tämän suorastaan itseäni liikuttavasti. Siitä lisää vielä tuonnempana. Hybridin käsitteen kohdalla kyse on tietysti käsitteiden sopimattomuudesta eri kysymyksenasetteluihin, mutta kuitenkin pitäisi esimerkiksi rasisimin ydinongelmana pysähtyneisyyttä, en todellakaan risteämiä!

Said-kriitikot hakevat siis moninaisuutta torjuakseen monoliittisena nähdyn toiseuden vaarat. Nähdäkseni tämän on tarkoitus olla tämän teoksen johtotähti, joten luen kirjaa seuraavassa nimenomaan akselilla, jossa pyritään näkemään toiseuksien moninaisuus tai jopa pääsemään toiseuksien ylitse. Koska olen itse sitä mieltä, että mielikuvamme toisista ovat pelottavan monoliittisia, ja etenkin menneisyydessä ne näyttävät olleen sitä, luen innolla päinvastaisesta, koska haluaisin olla väärässä.

Yrjö Varpio esittelee artikkelissaan ”Suomi keskustana ja periferiana. Matkakirjallisuuden myyttiset ilmansuunnat” niitä erilaisia näkemyksiä, joilla Suomi ja suomalaiset on kohdattu toisina ja niitä näkemyksiä, joilla suomalaiset ovat itse itsensä määritelleet. Oikeastaan ei siis voisi puhua samana päivänäkään suhteesta vaikkapa afrikkalaisiin (jotka edelleen näen eurooppalaisen ’toiseuden’ ytimessä). Itse on helppo määritellä itsensä keskuksena, vaan tavattoman harvinaista on sentään nähdä toinen keskuksena. Toiseustutkimuksessa ylipäätään on ongelmana ”me”, johon ei paljon ole, myönnettävä on, puututtu, mutta vaikka me jääkin epämääräiseksi ja monoliittiseksi, me on kuitenkin aina valtaa pitävä suhteessa muihin. Ehkä tästä syystä en näe Suomen asemaa niin erityisenä. Minulle jäi hivenen avoimeksi Varpion yhteenvedossa vihjaama nationalismin purkaminen – tästä olisi voinut olla leipätekstissä enemmänkin, siksi tärkeä teema on.

Tästä huolimatta Varpion artikkeli tarjoaa hyvin kiintoisan tietopaketin vanhempaan matkakirjallisuuteen ja muistuttaa mainiosti siitä, että ”vaikka Suomi oli periferia, se oli samaan aikaan myös keskus”. Meidän näkökulmastammehan se, mitä muut meistä sanovat, on kiinnostavaa, ja omasta mielestämmehän me olemme tietysti maailman napa. Näin kai kulttuurit ylipäätään toimivat.

Kun mainitsin edellä liikuttuneeni Varpion artikkelin yhteydessä, voimme siirtyä sivulle 37, jossa hän siteeraa Castrénia: ”… kaiken aikaa kamppailimme sietämätöntä kuumuutta, sääskiä ja muita itikoita vastaan. (…) Kaikista näistä vaivoista ja vstuksista huolimatta jatkoimme iloisin mielin matkaamme”. ”Pimeässä” Afrikassako Castrén seikkali? Eipä tosiaan, vaan Lapissa! Kun olen itse tutkinut suomalaisten Afrikka-käsityksiä, tästä kieltämättä heräsi mielleyhtymiä suomalaisten tuskista malariasääskien kanssa eteläisillä mailla. Ja samalla se kertoo siitä, miten sankarimatkaajan tarinat kerta toisensa jälkeen tosiaan tuottavat samaa kuvaa. Lapissa vilisee villejä poikia aivan kuin savannillakin, ja korvenkansa on naiivin lapsekasta – aivan niin kuin päiväntasaajallakin.(37-8)

Veli-Pekka Lehtolan artikkeli ”Mielikuvien rajasota. Kiistoja koltanmaan ja kolonialismin maastossa” tarjoaa varsin kiintoisan kurkistusreiän aitoon suomalaiseen kolonialismiin. Pohjoisen historiaan perehtymättömälle artikkeli on varsin herättävä ja hyvin pohdittu. Tapio Suomisen elokuva Mosku teki suurelle yleisölle tunnetuksi Aleksi Hihnavaaran, jonka tarinan ympärille Lehtola kietoo valloittamisen, riidan ja toiseuttamisen prosessin.

Lehtola toteaa, että hänen lähtökohtanaan on ”pohtia, miten paikallinen, poroelinkeinon sisäinen yhteentörmäys rakentui, ja miten sitä perusteltiin poliittisesti ja etnisesti ja miten se muttui kirjallisiksi tarinoiksi, joista tuli osa julkisuudessa käytyä kamppailua merkityksistä ja totuuksista”: artikkeli on hyvin kirjoitettu, ja vaikka olenkin lähtökohtaisesti eri mieltä siitä, että tulkin rooli toimisi kaikissa kysymyksenasetteluissa (koska kohtaamistilanteet eivät olleet samanlaisia tai edes oikeita, kuten mainitsin), Lehtola onnistuu näyttämään miten rajapintojen kosketustilanteita voisi tutkia. Mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että tulkki, jos hän ei ole osa ”toista” kulttuuria, tarjoaa sittenkin vain ”meidän” tulkintamme toisesta. Ja niin se näyttäisi menevän tässä Lehtolankin tapauksessa.

Se mikä Lehtolaa lukiessani yllätti oli jälleen se, että vaikka kaksinapaisuutta kuinka koettaisi välttää, se rakentuu menneisyyden teksteistä kuitenkin esiin kovin helposti. Toisin kuin Löytty, minä väittäisin, että tämä helppous syntyy siitä, että toista on katsottu yksisilmäisesti. Toisen huonous ei ole tarjonnut neuvottelupaikkoja. Lehtola avaa kirjon käsityksiä koltista: he olivat alkeellisia, vääräuskoisia (no eivät sentään pakanoita), kitukasvuisia ja siis rumia, eläimellisiä jne jne. Minusta tämä muistuttaa varsin paljon vaikkapa sitä kuvaa jota suomalaiset ylläpitivät ja edelleenkin paikoin tuntuvat ylläpitävän afrikkalaisista. Lehtola toteaa vielä, että jos saamelaisista oli tarjolla monia eri tulkintoja, ”[k]olttakuva puolestaan oli kielteisyydessään harvinaisen särötön ja yksimielinen” (58) ja jatkaa: ”[k]oltat edustavat tässä tarinassa todellista, äärimmäistä toiseutta. He ovat äänetön tai suorastaan mykkä osapuoli – kohteita toiminnalle, josta kertovat muut.” Ja etten sanoisi taas: naulan kantaan! Ristiretki toiseutta monoliittisenä katsomista vastaan valuu hiekkaan.

Seija Jalagin siirtää artikkelissaan ”Japanilais-suomalainen rakkaustarina. Etnisyyden rajankäyntiä lähetystyössä” katseen tavattomaan tarinaan 1900-luvun alkuun japanilaisesta kristitystä käännynnäisestä Tadao Watanabesta ja suomalaisesta Siiri Pitkäsestä, jotka avioituivat ja joiden elämää sittemmin ristesi lähetyssaarnaamisen, toiseuden, epäluulon ja luopumisen ristituli. Watanabe tuli Suomeen opiskelemaan palatakseen myöhemmin Japaniin lähetystyöhön, ja Siiri Pitkäsen kanssa kohtasikin Japaniin palattuaan yllättävän ongelman: suomalaiset mieslähetit kokivat asemansa uhatuksi ja löivät kapuloita Watanabejen rattaisiin minkä ehtivät.

Jalaginin artikkeli onnistuu tekemään sen minkä lupaa: hän osoittaa, että toiseuksia on monenlaisia ja erityisesti hän osoittaa miten juuri valta on se minkä ympärillä maailma pyörii. Jalaginin etuna on matkakirjallisuutta tutkivaan nähden se, että hän pääsee pidemmälle: sisään siihen peliin, jota käytiin ja jota matkakirjallisuus ei lainkaan ole kiinnostunut paljastamaan. Niinpä analyysissa aukeaa monia reittejä. Tässä mielessä Jalagin onnistuu myös rajanylityksessä! Vallasta on toiseudessa kyse, ja toiseuttaminen tapahtuu vallan tähden. Jalaginin analyysi alaluvussa ’Toiseus valtapelinä’ häikäisee. Pienessä tilassa hänen onnistuu pohtia toiseuttavaa valtapolitiikkaa monista eri näkökulmista ja vakuuttaa ainakin minut.

Olli Löytty lähtee artikkelissaan ”Kuka pelkää mustavalkoista miestä? Toiseuttavan katseen rajat” hauskasti liikkeelle hivenen itseironisella tarinalla retkestä Afrikkaan. Hän oli etsiytynyt pienen paiseen vuoksi lääkäriin. Hän tiedusteli ”kenellä lääkärillä paikalliset valkoiset tapaavat käydä” ja meni sitten hoidettavaksi tälle. Olisi muuten ollut herkullista, jos Löytty olisi pohtinut, miksi hän halusi juuri lääkärille, jolla ”paikalliset valkoiset tapaavat käydä”.

Alaluvussa ’Toiseuttaminen’ Löytty muistuttaa niistä tavoista, joilla toista luodaan. Tässä yhteydessä erityisesti näyttää siltä, että vaikka hän pyrkii pääsemään kaksinapaisuudesta eroon, hänen anayysinsa tulos muistuttaa erittäin läheisesti kaksinapaista tulkintaa. Sellaiseen olen itsekin päätynyt juuri koska – tämä on minusta oleellista – ”Afrikan” tai afrikkalaisten kohtaamisessa kyseessä ei ole toisen kohtaaminen vaan pikemminkin kohtaamattomuus. Kärjekäs esimerkki tällaisesta toiseustekstien tulvasta, jossa on kyse kohtaamattomista, on Eva Johanna Holmbergin tutkima uuden ajan alun englantilaisten juutalaisiin liittämä mielikuvasto. Juttua juutalaisista riitti runsaasti, vaikka kovin harva oli juutalaista tavannut – heidät kun oli häädetty maasta kokonaan. Tällöin kyseessä on tutkimuskohteessa tapahtuva yleistäminen, enkä näe sitä sillä tavoin vaarallisena kuin Löytty (esim. 99), kunhan muistaa tehdä eron tutkimuskohteen ja oman kulttuurinsa välillä.

Anna Bycklingin artikkeli ”Rantaniityiltä neljän ruuhkaan. Mainosten maaseutu, kaupunki ja jotain siltä väliltä” pohtii maaseudun ja kaupungin representaatioita mainonnassa. Mainokset ovat kieltämättä huikea lähdeaineisto erilaisten ideologioiden esiin kaivamiseen.

Henkilökohtaisesti sydän lämpenee kaikelle, etenkin täällä ulkomailla asuessa, missä vähänkin pureudutaan rakkaan lenkkimakkaran ytimeen, joskin Bycklingin artikkelilla on muitakin ansioita kuin nostalgisten mielikuvien herättäminen.

Bycklingin onnistuu liittää mainokset hyvin tilatutkimuksen klassikkoon Masseyhin ja hän näkee rajanvedon vaikeuden: ”suomalaisuuden, kiireen, luonnon tai muiden monitahoisten, symbolisten ilmiöiden luokittelu reaalisiin kaupungin ja maaseudun lokeroihin ei tahdo onnistua”. (117) Ehkä tässäkin on kyseessä rajanylitys, mutta ylitys onkin mahdollista silloin kun sama ihminen ottaa haltuun talvella kaupungin ja kesällä maaseudun (mökkilaiskansaa kun olemme). Jos Byckilingin artikkeliin olisi jotain toivonut lisää, se olisi historiallisen taustan syventäminen. Nyt hän sitoo mielestäni erinomaisesti nykypäivän käsitykset 1900-luvun alun kansallistunteeseen (viitatessaan mm. Tutta Palinin hienoon tutkimukseen), mutta kaupunki – maaseutu -rajanvetoa on tehty antiikista lähtien (josta esim. Kaupunkikuvia ajassa. Toim. Timo Joutsivuo ja Markku Kekäläinen. SKS 2005).

Ritva Hapulin ”Naiset ylittävät rajoja. Matkakirjallisuuden sukupuolistavista tulkinnoista” palaa Varpion tavoin matkakirjallisuuteen aineistona. Teema ei ole aivan vieras Hapulin Ulkomaille―teosta ahkeraan lukeneelle ja tämän kauniisti kirjoitetun artikkelin arviointi on hankalaa tästä syystä.

Minusta Hapuli on oikeassa korostaessaan sitä, että matkakertomus on ”kielellistetty, tulkittu ja käsitteellistetty matka”. Siksi matkakertomuksen ei mielestäni pidä ajatellakaan kertovan ”todellisesta kohtaamisesta” vaan nimenomaan mielikuvista. Hänen ansionaan on pidettävä myös suomalaisten naismatkakirjailijoiden esiin nostamista unohduksista, mikä on ollut ehdottomasti kulttuuriteko. Naisten kokemukset matkakirjailijoina ja matkaajina ovat paikoin poikenneet miesten kokemuksista ja Hapuli kannustaa lukemaan sukupuolisensitiivisesti, mikä olisi aina olennaista.

Viola Parente-Capková [C:n päälle kuuluvat diakriitit eivät näy tässä ohjemassa, pahoitteluni] etsii artikkelissaan ”Nainen – kenen toinen? 1900-luvun alun uusi nainen sukupuolirajojen rikkojana” niitä moninaisia eroja, joita naiseus tuotti ja toisaalta niitä erojen tuottamia rajoja, joita naiset joutuivat ylittämään päästäkseen irti sukupuolistamisen tuottamasta kahleesta. Kyseessä on tässä myös sisäinen toiseus, L. Onervan epätoivo yksinäisyyden ja vieroksunnan omana.

Parente-Capkován artikkeli tarjoaa paljon, (ehkä hivenen liikaakin), elementtejä ainakin ei-kirjallisuustieteilijää kiinnostavasti. Varsin ansiokas ja hyödyllinen on hänen alalukunsa ’sukupuolieron teoria’, joka palauttaa ytimekkäästi mieleen mistä irigaylaiset ja braidottilaiset oikein puhuvat. Feministinen tulkinta naisesta yhtenä ja monena osoittaa miten häilyvä naiseus oli jo sata vuotta sitten, miten pakeneva ja miten tuskallinen silloin, kun asiat eivät olleet itsestään selviä. Parente-Capková myös muistuttaa oivallisesti siitä poliittisuudesta, joka piilee (piilee, jos ei osaa katsoa) Onervan kaltaisten kirjoittavien naisten sanoissa. ’Uudesta naisesta’ on kirjoitettu paljon, mutta Parente-Capková onnistuu avaamaan L. Onervan tekstejä ainakin minulle tuoreesti.

Kukku Melkaksen myös naiskirjallisuuteen pureutuva artikkeli ”Toisen palveluksessa. Palvelijat porvarillisen perheen ja työväenluokan välissä” avaa hyvin ajatellusti etenkin Maria Jotunin teosten kautta 1900-luvun alkupuolen suomalaisessa yhteiskunnassa toiminutta perhettä.

Keskiluokkaisen perheen raadollisuus (pahimmillaan) asettaa paikalleen sukupuolieron ja erityisesti luokkaeron. Yhteiskuntaa rakennettiin naisten selkänahasta, jolloin yhteiskuntaa (näennäisesti rakentanut) pyhä perheideaali ei välttämättä kohdannut sitä maailmaa, joka vallitsi seinien sisäpuolella.

Melkaksen analyysi nostaa hienosti esiin paitsi erilaisia naisena olemisen tapoja, myös sen, miten ristiriitaista palvelijuus oli: palvelijat olivat väheksyttyjä, siveettöminä pidettyjä ja etenkin vallananastajia. Kaunokirjallisuudessa etenkin palvelustyttö toimi mainiosti eron osoittajana. Täällä rajat ehkä ylittyivätkin, etenkin kun rouvan mies ampuu entisen rakastajattarensa ja itsensä: rouva vapautuu lopulta ikeestään vihollistensa kuolemien kautta. Melkas pohtii miten palvelustyttö kirjallisuudessa nappaa rouvan paikan etenkin aviomiehen vuoteissa. Rouvaa nöyryytettiin loputtomasti, mutta lopulta se, joka taloon jäi, oli rouva. Huojuvan talon väkivaltahelvetissä kotiin jääminen ei tietysti välttämättä tarkoittanut voittoa, mutta Melkas olisi voinut kappaleen verran vielä paneutua tähän aspektiin: kaikesta huolimatta valta näyttää palautuvan juuri keskiluokkaiselle rouvalle ja pakenevan työväenluokkaisista sormista.

Melkaksen huomiot palvelusväen ristiriitaisesta asemasta ei-aivan-oikeana työväenluokkana eikä minään muunakaan ovat keskeisiä. Hänen argumenttiinsa voisi liittää mainiosti Hanne Koiviston tutkimukset 1900-luvun alkupuolen älykkövasemmistolaisista: meidän ja muiden määrittely ja poissulkeminen oli loputonta!

Biseksuaalisuus tai pikemminkin ambivalenssi kirjallisuudessa on Pauliina Haasjoen haastavan artikkelin ”Ei kahta ilman kolmatta. Ambivalenssi, biseksuaalisuus ja lukeminen” fokuksessa. Ambivalenssiksi Haasjoki kutsuu epävarmuuden tilaa, ”jossa on lupa olla tietämättä”. Termi toimii tällä tavalla varsin kiinnostavasti. Kun Haasjoki seuraavaksi yhdisti ambivalenssin biseksuaalisuuteen, ryhdyin vastakarvaan ja kritisoin häntä mielessäni siitä, että hän tulee kuitenkin kiinnittäneeksi ambivalenssin siihen, millä on kaksi suuntaa. Ambivalenssi ei sittenkään salli rajanylitystä? Haasjoki vastaa kuitenkin saman tien kritiikkiin ainakin osin ja kysyy itse ”mitä muuta ambivalenssi voisi olla kuin häilyvyyttä tai hämmennystä kahden vastakkaisen välillä” (183). Myöhemmin hän toteaa ambivalenssin ongelmana olevan sen, että ”sitä on vaikea tavoittaa muuten kuin kahden tiedetyksi oletetun ja poissulkevan vaihdoehdon kautta, joiden välitilaan se sijoittuu”. (187) Meillä on loputon nimeämisen tarve, minkä vuoksi meillä tietysti on myös toiseus.

Haasjoen luennan kohteena ovat Eva Weinin teokset Puolimaailman nainen ja Kulkue, ja huikean aineiston ne tarjovatkin. Subjektiivisesti sanottuna Pirkko Saisio muutti maailmaa jo Elämänmenollaan, eikä ole sen jälkeen hellittänyt saamastaan otteesta. Hänen tekstinsä jos mitkä tarjoavat älyllistä haastetta, ja siihen Haasjoki on tarttunut rohkeasti. Hänen luentansa Puolimaailman naisen junakohtauksesta on erinomainen.

Teknologia tutkimuskohteena kulttuurintutkimuksessa on minulle kohtalaisen vieras, joten Sanna Rojolan ”Robottiruumiit, höyrykoneet ja naisandroidit. Sukupuolen, luonnon ja teknologian kytköksiä” tarjoaa haastetta uuden edessä. Rojola tarjoaa kuitenkin osittain maallikolle sopivan johdatuksen teemaansa, ja esimerkiksi feministien suhde teknologiaan paljastuu kiinnostavaksi. Itse asiassa tässä artikkelissa on hyvin ansiokas ja perinpohjainen johdatus, mutta siitä seuraa se, että varsinainen tutkimusanalyysi jää turhankin lyhyeksi eivätkä teknologian merkitykset saa ehkä tarpeeksi tilaa.

Rojolan esimerkeistä itselleni kiinnostavin on Kraftwerk, konemusiikkibändi, joka vei teknologisuuden niin pitkälle, että laulujen sanatkin ovat silkkaa ei-inhimillistä maailmaa – jos nyt ajatellaan, että teknologia on ei-inhimillistä joskin ihmisen luomaa. Tällä tavalla myöskään robotti ei ole ’toinen’. Tässä kohtaa kiinnostavasti myös kysymys ruumiillisuudesta, kone kun ei tarvitse kehoa. Muusikkoa ei myöskään tarvita lavalla – heijastus riittää.

Yhteenvetona voisi todeta, että vaikka teoksen artikkelit eivät täysin vastaakaan johdannossa esitettyyn huutoon ja tulevat itse asiassa monin paikoin jopa esittäneeksi päinvastaista, eli hyvinkin tavallista ja tyypillistä kuvaa toisesta ja myös kaksinapaista sellaista, kirja on mainio ja sisältää ansiokkaita artikkeleita. Teos on selvästi tarkoitettu akateemiselle yleisölle, ja paikoin sen teoreettiset viritykset nousevat hyvinkin korkealle. Teos on hyvin tervetullut näille markkinoille. On selvää, että me tarvitsemme yhä vain lisää analyysia kaikesta siitä mitä toisena pidämme.