Paahteisen kesän iltapäivänä mummot olivat ilmeisesti sopineet että historian opiskelijalle kerrotaan. Varoittamatta ja asiaa mitenkään valmistelematta sain huvilan verannalla tarjotun iltapäiväkahvin aikana, noin tunnin kuluessa kuulla nälästä, pimeydestä, ahtaudesta, pelosta ja epävarmuudesta. Merkillisiä tarinoita joita minun oli vaikea sijoittaa osaksi historiankirjoista lukemaani tarinaa Tampereen valtauksesta keväällä 1918. Sanoja oli vähemmän väkivallalle, kauhulle ja sodan surkeudelle. Näistäkin kyllä sain hyvän käsityksen, mutta ilmaisukeinot olivat äärimmäisen niukat. Mieleen jäi erikoisia asioita tamperelaisuudesta – aatetta suuremmasta – sekä säilykepurkeista, jotka pelastivat koko kaupungin nälästä, kun lapset lähetettiin kaupungille etsimään ravintoa koko kaupunkilaistalon kivijalkaan piiloutuneelle perheelle. Sala-ampujien ei uskottu ampuvan lapsia. Ampuivat kuitenkin, mutta eivät osuneet.

Asiaan ei koskaan palattu, vaikka kysyin. Keskustelu jäi ainoaksi ja sodan kokenut sukupolvi poistui keskuudestamme. Mieleen painuneita tarinoita oli kovin vaikea liittää Epilässä vielä selvästi erottuviin juoksuhautoihin ja sattumalta kaupungin länsiosien metsästä löytyvään sotaromuun. Myös tuttavat kertoivat Kalevankankaan reunamilta puutarhatöiden ohessa löytyneistä kalmoista. Iätön ja ajaton Tampere kantoi mukanaan suurta tarinaa, josta kukaan ei suostunut puhumaan.

Tampereen taistelut keväällä 1918 on ollut vaiettu myytti, johon sotahistorian kirjoittajat eivät ole onnistuneet tuomaan valaistusta. Olivathan sisällissodan peruskuviot hyvin tiedossa ja julkaistuja jo niin kutsutussa vapaussotakirjallisuudessa ja viimeisten vuosikymmenien aikana julkaistuissa tutkimuksissa, jotka ovat tuoneet julkisuuteen lähinnä sodan tilastoja. Huolimatta joistakin sattumista, joiden kautta historiaan on päätynyt tuttujakin nimiä, tavallisen ihmisen tarina on ollut kertomatta, ja suullisen perinteen ja historiankirjoituksen välissä on ollut valtaisa aukko.

Tampereen museot ovat julkaisseet oman tulkintansa Tampereen valtauksesta Pertti Haapalan, Tuomas Hopun, Mervi Kaarnisen, Sami Suodenjoen ja Marko Tikan kirjoittamassa teoksessa Tampere 1918. Vihdoinkin julkaistiin ymmärrettävää kieltä puhuva teos.

Teos perustuu Tampereen museoiden esinemateriaaliin, loistavaan kuvitukseen ja ammattitaitoisesti kirjoitettuun alkuperäislähteisiin perustuvaan tutkimukseen. Kirja ei ole näin rakennettuna vain hyvä sanallinen historia. Tämä on näyte siitä, mihin nykyaikainen historiantutkimus kykenee kun tutkimuksella on riittävät resurssit, ja lähdemateriaalia käsitellään instituutioiden välisistä muodollisista raja-aidoista riippumatta.

Uusia yllätyksiä teos ei tuo itse tapahtumien yleiseen kuvaukseen. Uutta teoksessa on sosiaalisten ja taloudellisten kysymysten käsittely tasapainoisena kokonaisuutena osana sodan kulun kuvausta, sekä tapahtumista tarkoituksellisesti luodun kärjistetyn mustavalkoisen kuvan tai kuvien muuttaminen monimuotoiseksi historian kirjoksi. Tässä on selvästi otettu oppia uudentyyppiseltä journalismilta, joka on viime vuosina välittänyt meille sodan mielettömyydestä kertovia katsauksia Balkanilta, Aasiasta ja Afrikasta. Idea tulee selkeästi esille, kun katselee hetken televisiossa nykyisinkin pyöriviä, yleensä amerikkalaisia toisen maailmansodan uutisfilmejä ja vertaa niitä uudenaikaiseen tapaan käsitellä kriisitilanteita. Sen sijaan että vanhanaikaiseen tapaan kerrottaisiin selkeän tavoitteen eteen kamppailevista joukoista, esille nostetaan yksilö. Myös taistelujen aikana yksilö voi tehdä omia päätöksiä. On sitten eri asia saako historian kirjoittaja tapahtumia myöhemmin kuvatessaan esityksensä vietyä yksilön päätösten tasolle. Tämän kirjan kirjoittajat ovat penkoneet asiat kiitettävällä tarkkuudella. Nyt ei puhuta enää passiivissa, vaan vuoden 1918 toimijoilla on tarinassa sukunimen lisäksi etunimi, ikä ja kirjassa usein myös valokuva. Samalla kun tutkijoille ovat puhuneet rippikirjat ja alkuperäislähteet, myös merkilliset tarinat julmuuksista ovat väistyneet uskottavalta tuntuvan todellisuuden kuvauksen tieltä.

Kirjan mielenkiintoisin kysymys onkin sotatalouden kuvauksen lisäksi tekijöiden suhtautuminen terrorin ja väkivallan kysymyksiin. Kirjoittajien linja tässä pitää, ja liialliselta yleistykseltä vältytään kiitettävällä tavalla. Väkivallasta katoaa kuin taikaiskusta hohto, kun tapahtumat yksilöidään riittävän tarkasti. Tutkimuksen suurimpia puutteita on kuitenkin se, ettei edelleenkään löydy riittävällä tavalla vastausta siihen, miten tällaiset hirmuteot olivat mahdollisia isoisän aikana? Vaikka kirjassa onnistutaan esimerkillisellä tavalla kuvaamaan ensimmäisen maailmansodan monimutkaisia taustatekijöitä, lukijalle jää hieman epävarma olo siitä, miten Venäjän keisarikunta, vallankumous ja Suomen sisällissota/vapaussota/kansalaissota liittyvät toisiinsa. Ja mistä tulivat yksittäisen ja organisoidun väkivallan järkyttävät muodot. Valkoisen puolen harjoittamien jälkiselvittelyjen taustaa on selvitetty tarkemmin kuin punaisten väkivallantekojen. Punaisten hirmutekojen syyksi ei oikein riitä se, että tekijät tulivat muualta. Tämä tilanne lienee seurausta saatavilla olevan lähdemateriaalin painotuksista. On sentään mielenkiintoista lukea tutkijoiden mielipiteet, joiden mukaan väkivallanteot jäivät Tampereella maltillisiksi. Vaikka uhrien lukumäärä jäikin paljon tarinoiden kertomaa pienemmäksi, yksilöiden kannalta asiaa ei tietenkään voi kaunistella.

Tampere 1918 kuvaa mennyttä maailmaa tapahtuneet kokeneen yksilön näkökulmasta. Niinpä tarina lähes koko kaupungin elättäneestä säilykepurkkivuorestakin saa vahvistuksensa. Teoksesta puuttuu kertomus siitä miten Tampereen valtauksen tarina loppuu. Kaupungissa asui 2000-luvun alkuun asti ihmisiä, joista osa ei eläissään suostunut ostamaan leipää Voiman kaupasta koska ajattelivat näin tukevansa vallankumouksellisia, osa ei ikinä antanut anteeksi sodan jälkiselvittelyihin liittyneitä hirmutekoja. Kolmas sodanjälkeinen sukupolvi ei enää kiinnittänyt tällaisiin asioihin huomiota. Mutta sodan kokeneet eivät koskaan unohtaneet – vaikenivat vain hyvin tamperelaiseen tapaan. Tämänkin olisi voinut kertoa, ainakin ulkopaikkakuntalaisille tiedoksi.