Suomeksi ilmestyneen ympäristöhistoriallisen
kirjallisuuden määrä on melko vähäinen, eikä
kansainväliselläkään tarjonnalla täydennetty kirjahylly
tämän alan teosten painosta taida notkua.
Kustantajansa mukaan Näkökulmia Helsingin
ympäristöhistoriaan on Euroopan ensimmäinen yhden
kaupungin ympäristöhistoriasta toimitettu teos.

Teoksen toimittajat kertovat avauspuheenvuorossaan,
että Tanskassa on julkaistu Kööpenhaminan
ympäristön pilaantumista ja suojelua käsittelevä
historiikki. Muualla maailmassa aiheeseen on tartuttu
ainakin USA:ssa, jossa on julkaistu Saint Louisin
ympäristöhistoria. Niinpä siis Stadia voikin pitää
ympäristöhistorian kartoituksessa ja tutkimusten
julkaisemisessa maailman kärkijoukkoon kuuluvana.

Ensimmäinen kaupunkilaisten ympäristöä useasta
näkökulmasta kuvannut teos, Nokea ja pilvenhattaroita,
ilmestyi tosin vasta vuonna 1999, mutta monografioita
ja etenkin ympäristöön liittyvien viranomaisten ja
liikelaitosten historioita on Helsingistä tehty lukuisia.
Kaupungista on tutkittu puistot, asemakaavoittelu ja
rakennustoiminta. Energiahuolto on käyty läpi
useampaan kertaan kaasu- ja sähkölaitosten
täyttäessä pyöreitä vuosia. Viime vuonna myös
kaupungin vesihuolto sai oman historiansa
125-vuotisen toimintansa kunniaksi.

Unohtaa ei sovi Heikki Wariksen klassikoksi
muuttunutta teosta Työläisyhteiskunnan syntyminen
Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Tämä
1930-luvun alussa ilmestynyt teos sisältää Wariksen
väitöskirjan ja sitä seuranneen jatkotutkimuksen. Ne
käsittelevät työväestön asuma-alueita pitkälti
sosiaalihistorian ja sosiaalipolitiikan näkökulmasta,
mutta valottavat yhteiskunnallisen kehityksen ohella
erittäin hyvin myös rakennetun ympäristön muutoksia
1800-luvun loppupuoliskolla, suuren murroksen
vuosikymmeninä, aikana jolloin piskuisesta
provinssikaupungista alkoi muotoutua ensin
suuriruhtinaskunnan, sitten itsenäisen valtion
pääkaupunki, kaikkien tuntema Stadi.

Hieman aikaisemmasta ajankohdasta lähtee
Näkökulmissa liikkeelle Harry Schulman, jonka
aiheena on Helsingin kasvu suurkaupungiksi. Hän
seuraa maankäyttösuunnitelmia ja
asemakaavahankkeita, joiden toteutumisen
poikkeusolot, kuten sodat ja talouslamat, ovat useaan
otteeseen estäneet tai ainakin viivyttäneet sitä pahasti.

Parikymmentä vuotta sitten maan tasalle hajotetun
vanhan Pasilan hökkelikylän tilalle rakennetun
modernin "lähilähiön" asukkaana panin merkille, että
ajatus Pasilasta pääkaupungin liikenteen
solmukohtana esiintyi jo Bertel Jungin ja Eliel Saarisen
Pro Helsingfors -suunnitelmassa 1916-1918.
Toteuttaminen sen sijaan on edelleen vielä vähän
kesken…

Näin kai ympäristöhistorian kirjan – kuten muidenkin
historiankirjojen – pitäisi toimiakin: konkretisoida
tapahtunutta tai äskeisessä esimerkissä siis
tapahtumatta jäänyttä, laukaista lukija ajattelemaan.
Meille helsinkiläisille Stadi on erottamaton osa jokaista
elämämme päivää, sen menneisyys yhteistä
muistiamme – vaikka me kaikki emme kykene
läheskään kaikkia ympärillämme tapahtuneita
muutoksia muistamaan. Ympäristöhistorioitsijoilla on
siis oivallinen tilaisuus toimia omalta osaltaan
ihmisten "juurruttajina", kertoa siitä miltä kotikatu tai
naapurilähiö näytti ennen kuin nykyiset asukkaat
muuttivat sinne.

Rakennetun ympäristön, etenkin suhteellisen nopeasti
muuttuvan kaupunkiympäristön, muutoksia
kartoittaessaan ympäristöhistorioitsija on hankalan ja
haastavan tehtävän edessä. Kaikkia muutoksia ei voi
nähdä, eikä niiden merkityksen arviointi aina ole
mahdollista. Lisäksi ympäristöhistoriassa tarvitaan
sekä luonnon- että ihmistieteiden puolelta peräisin
olevia tutkimusotteita, käsitteitä ja lähestymistapoja.
Näkökulmissa niitä on löytynyt ihan kiitettävästi.

Monitieteinen ja monipuolinen

Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan -teoksen
alaotsikko sanoo selkeästi, mistä on kysymys. Kirja
esittelee kaupunkiympäristössä parin viimeisen
vuosisadan aikana tapahtuneet muutokset ja on siis
tavallaan jatkoa Helsingin kaupunginmuseon
Narinkka-sarjassa julkaistulle Noelle ja
pilvenhattaroille, joka kuvasi kaupunkilaisten arjen ja
vapaa-ajan ympäristöä suunnilleen sata vuotta sitten
eli 1900-luvun vaihteessa. Pääpaino Näkökulmissa on
1900-luvussa, joskin useimmat kirjoittajat aloittavat
tarkastelunsa jo 1800-luvun puolelta.

Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan on
suhteellisen laaja eli lähes 300-sivuinen, ja kirjoittajia
on kaikkiaan 15. He edustavat ympäristön tutkijoita ja
toimijoita erittäin monelta sektorilta. Joukossa on
insinöörejä, biologeja, arkkitehteja sekä
sosiaalihistorioitsijoita ja sosiologeja. Heidän
taustallaan ovat maan suurimmat yliopistot eli Helsinki,
Tampere ja Turku (myös Åbo Akademi) sekä
Teknillinen Korkeakoulu. Hankkeeseen ovat
osallistuneet Helsingin kaupungin viranomaiset ja
laitokset, samoin Pääkaupunkiseudun
yhteistyövaltuuskunta, mikä tietysti on järkevää – stadin
vaikutus kun säteilee pitkälle kuntarajojen ulkopuolelle.

Kirjoittajaluettelossa mainitut väitöskirjojen ja gradujen
aiheet antavat hyviä viitteitä tekijöiden
suuntautuneisuudesta ja siitä, mistä aiheista tehtyjä
tutkimuksia saamme todennäköisesti (ja toivottavasti)
lähitulevaisuudessa lukea.

Helsingin kaupunkipuistoista ja puistopolitiikasta
väitellyt Maunu Häyrynen tutkii nyt Suomen kansallisen
maisemakuvaston muotoutumista ja suomalaisen
kulttuurriperinnön rakentumista. Tässä teoksessa hän
on kuitenkin liikkeellä tutussa ympäristössään eli
pääkaupungin puistoissa. Rauno Lahtinen valmistelee
väitöskirjaa kaupunkiluonnosta ja kaupunkilaisten
ympäristöasenteista Turun Yliopistossa, ja Henry
Nygård puolestaan aikoo väitellä Åbo Akademissa
jätehuollon historiasta.

"Epäakateemisemmista" ja jo tehdyistä tutkimuksista
voisivat esimerkkeinä olla vaikkapa Väinö
Hosiaisluoman tekemä Helsingin kantakaupungin
jäkäläkartoitus, Kimmo Aulan vuodesta 1956 alkaen
suorittama talvilintulaskenta ja Katarina Lemisen
ympäristökeskukselle tekemät selvitykset kaupungin
kaatopaikkojen ja saastuneiksi epäiltyjen alueiden
historiasta.

Teoksen lähestymistapa on siis monitieteinen, ja
vaikka tässä on ongelmansakin ja kompromisseja on
varmasti jouduttu tekemään – mistä toimittajatkin
huomauttavat avauspuheenvuorossaan – on teos
myös sangen monipuolinen. Artikkelien aiheet
vaihtelevat puistoista umpikortteleiden takapihoihin,
pullasorsista satakieliin, purovesistä kaupungin
hajuihin, ja kirja on jaettu kolmeen osaan, joiden
järjestys on varsin looginen. Ensin käsitellään
rakennettua ympäristöä, sitten kaupunkilaisten ja
luonnon suhdetta, lopuksi ympäristöongelmia.

Laaja ja värikäs lähteistö

Kun kirja on monipuolinen ja asiantunteva, sen kuvitus
mielenkiintoinen joskaan ei suunnattoman runsas, on
oikeastaan aika outoa, ettei teoksesta ole juurikaan
julkisuudessa puhuttu tai kirjoitettu yhtä pientä viime
syksynä Helsingin Sanomissa julkaistua kritiikkiä
lukuunottamatta. Aiheen kyllä luulisi kiinnostavan
tiedeyhteisön lisäksi vähintään puolta miljoonaa
suomalaista eli kaikkia Helsingin asukkaita, onhan
kysymyksessä arkiympäristömme eilispäivä.

Ympäristöhistoriallista tutkimusta voidaan määritellä
eri tavoin. Yksi yleisesti käytetty tapa on jakaa se
kahteen päälinjaan: toisaalta pyritään tutkimaan, kuinka
ihminen on muuttanut elinympäristöään ja toisaalta
selvittämään, kuinka ympäristönmuutokset ovat
vaikuttaneet ihmisten elämään. Näin tehdään tässä
kirjassakin. Sen sijaan eräs perinteinen
ympäristöhistorian näkökulma, luonnon muutosten
käsittely suhteessa talouden muutoksiin, ei teoksessa
korostu. Teollisuus, jota pääkaupungissa on runsaasti
joskaan ei nykyään enää lähellä keskustaa, on läsnä
oikeastaan vain yhdessä artikkelissa, jonka nimenä
onTeollisuuden muisto. Siinä Katarina Leminen ja
hänen kirjoittajaparinsa Reetta Pyrylä tuovat esiin
ongelman, jota on jouduttu pohtimaan mm.
Myllypurossa sekä Herttoniemenrannan ja
Arabianrannan uusia asuinalueita rakennettaessa eli
maaperän saastumisen ja kunnostuksen.

Aina 1970-luvulle saakka oli nimittäin aivan tavallista ja
täysin hyväksyttävää haudata niin kiinteät kuin
nestemäisetkin teollisuusjätteet tehtaan omalle pihalle
tai johtaa ne mereen.
Merenä – ja siis kaatopaikkana – toimi Helsingissä
myös Töölönlahti, jonka menneisyydestä Matti
Tikkasen sekä Simo Laakkosen ja Sari Laurilan
artikkelit antavat nykyhelsinkiläisen silmin katsottuna
aika karmaisevan kuvan.

Esimerkiksi lahden pohjasedimentteihin ovat
ikuistuneet sen rannoilla 1700-luvulla kohonneet
mänty- ja kuusimetsiköt, 1960-luvulla eri puolilla
maailmaa tehdyt ydinkokeet ja 1980-luvun järkyttävin
ympäristökatastrofi, vuoden 1986 Tshernobylin
ydinvoimalaonnettomuus. Vaikka ympäristöhistoriaa
tutkittaisiinkin vain yhden kaupungin alueella,
huomataan siinä myös maailmanlaajuisten
tapahtumien vaikutus. Pallomme on yhteinen!

Ympäristöhistoriassa kysymys on aina
vuorovaikutteisuudesta, ja kaupunkiympäristössä
ympäristöongelmatkin puhkeavat herkemmin – tai
sitten ne vain havaitaan rakennetussa, tiiviisti asutussa
maisemassa nopeammin kuin harvaanasutuilla
seuduilla. Helsinki on toki kokenut ympäristöongelmia
aikaisemmin kuin muu Suomi, mutta kaupungissa on
myös otettu niihin kantaa laajemmin ja terävämmin
kuin muualla maassa. Tästä ovat huolehtineet toisaalta
kaupungissa sijaitsevat tutkimusyksiköt kuten
korkeakoulut, toisaalta valpas vaikka ei aina niin kovin
asiantunteva lehdistö.

Sanomalehtikirjoitukset ovatkin eräs kirjan merkittävä –
muutamassa artikkelissa jopa lähes yksinomainen –
lähde. Niiden käyttäminen on ratkaissut myös yhden
ympäristöhistorian ongelmista: kun ympäristö muuttuu,
ei sen aikaisemmasta ulkonäöstä tai
käyttötarkoituksesta välttämättä jää kovinkaan hyviä,
historiantutkimuksen lähteeksi kelpaavia dokumentteja
tai muita aikalaislähteitä.

Timo Vuorisalon ja Rauno Lahtisen artikkeli
Hylkeentähystäjiä ja siilikauppiaita eli kaupunkiluonto
sanomalehdissä 1800-luvulla paljastaa, että
esimerkiksi Helsingin nykyinen nimikkoeläin orava on
kaupungin puistoissa melko myöhäinen,
1930-40-luvuilla saapunut tulokas. Samoihin aikoihin
ilmaantui kaupunkiin nykyään omakotialueilla ja
siirtolapuutarhoissa usein tavattava siili. Molemmat
pikkuotukset olivat 1800-luvulla harvinaisia, mutta
toisaalta kaupungin vesillä nähtiin monesti hylkeitä,
joiden ilmestyminen Kruunuvuorenselälle olisi nykyisin
melkoinen sensaatio. Toreilla myytiin tilhiä (ruoaksi
kai?), ja satakielen laulu Kaisaniemessä
1870-1880-luvuilla oli uutinen, josta kirjoitettiin
lehdissä. Lehtijuttujen houkuttelemina paikalle
saapuikin harva se ilta kosolti kaupunkilaisia.

Eläinten kotiutumisesta kaupunkiin kirjoittaa myös Eero
Haapanen. Hänen aiheenaan ovat sorsat, joita
1900-luvun alun Kauppatori-valokuvissa ei vielä näy,
mutta joille 1930-luvulla ilmaantui kaupungin
lintutieteellisen yhdistyksen lisäksi puolestapuhujaksi
professori Alvar Renqvist. Hänellä oli foruminaan
julkaisemansa Suomen Kuvalehti ja argumenttinaan
se, että sorsat elävöittävät kaupunkia ja juurruttavat
kaupunkilaisiin rakkautta luontoa ja eläimiä kohtaan.

Ympäristö yläluokan huolena

Etenkin kaupungin eläimistöä koskevista kirjoituksista
käy ilmi, että ympäristö ja sen tila on alkanut
ensimmäisenä kiinnostaa varakasta ja koulutettua
väestöä. Lintuharrastus alkoi säätyläisistä, lintujen
tarkkailun aloittivat koululaiset ja opiskelijapojat, niin
lintujen kuin muidenkin eläinten suojelu lähti
yläluokasta. Työväestön katsottiin olevan suoranainen
uhka sekä eläimille että kaupungin puistoille:
1900-luvun alussa puistot eriytyivät selvästi käyttäjiensä
sosiaaliluokan mukaan.

Kirjoitukset kertovat pääosin Helsingin
kantakaupungista. Lähiöt ovat saaneet yhden oman
artikkelin jonka on tehnyt aiheesta väitellyt Irene
Roivainen; lisäksi niitä sivutaan muutamissa muissa
sekä nykymuotoisina asuinalueina että menneisyyden
viljapeltoina ja joutomaina.

Lähiöiden kohdalla en malta olla puuttumatta
ristiriitaan, jota Roivainenkin käsittelee. Kaupungin
valtalehti Helsingin Sanomat kirjoitti lähiöistä
positiivisesti niin kauan kuin ne olivat pääasiassa
kantakaupungista siirtyneen väestön asuttamia. Kun
maaltamuutto todenteolla 1960-luvulla alkoi ja vahvasti
kasvanut teollisuus ja palveluammatit vetivät työväestöä
kaukaakin maaseudulta, lähiöistä alkoi tulla lehden
mukaan ongelmia. Sen sijaan asukkaat itse muistivat
ne 1990-luvun puolivälissä järjestetyssä
lähiömuistojen keräyksessä mukavina alueina.
Parasta oli useimpien mielestä luonto, joka alkoi aivan
oman kerrostalon nurkalta. Lähiömuisteluksia keräsi
nimenomaan Helsingin Sanomat, ja sen toimittajat
olivat ihmeissään, kun kukaan kirjoittajista ei tuntunut
muistavan talojen rumuutta, palvelujen vähyyttä tai
hankalia liikenneyhteyksiä lähiöstä keskustaan.

Sen sijaan Näkökulmia -kirjan artikkelissa Näkymätön
kaupunki informanttien muisti toimii täysin päinvastoin.
Hajujen historiaa on tietysti vaikea kartoittaa siksi, että
tällä alueella mielikuvat ovat vahvoja, kielikuvat
heikkoja. Artikkelissa kuitenkin haisevat vain
kaatopaikat ja roskanpolttouunit sekä Herttoniemen
margariinitehtaan ja Hietaniemen teurastamon
varastot. Yhdessä ainoassa kuvatekstissä mainitaan
Fazerin suklaatehdas.

Artikkelista ei käy ilmi, nostivatko kirjoittajat Helsingin
ympäristöhistorian kyselyistä esiin nimenomaan nämä
epämiellyttävät hajut, vai eivätkö vastaajat kertoneet
miellyttävistä muistoistaan?

Ainakin Hietaniemessä sijainnut Sinebrychoffin
oluttehdas levitti vielä 1970-luvulla imelää
mäskintuoksua, jota tietysti joku saattoi pitää
etovanakin. Vallilassa oleva SOK:n kahvinpaahtimo ja
maustepakkaamo tuoksuvat edelleen herkullisesti,
samoin kaupungin lukuisat leipomot. Toki on
myönnettävä, että henkilökohtaisissa aistihavainnoissa
liikutaan vahvasti subjektiivisissa kokemuksissa –
hajusta ja mausta puhuttaessa sen huomaa ehkä
selvimmin.

"Vanha hyvä aika" – pelkkää propagandaa?

Kuten edeltä jo kävi ilmi, Näkökulmia… on
monitieteinen ja monipuolinen keskustelun ja
kirjoittelun avaus. Siis nimenomaan avaus:
pisimmilläänkin vain muutaman kymmenen sivun
mittaisissa artikkeleissa ei yhdestäkään aiheesta
pystytä antamaan tyhjentävää selitystä – eikä siihen
edes ole pyritty.

Lukijalle käy silti selväksi, miten Helsingin ympäristö
muuttui ja mikä kaikki toimi muutoksen moottorina.
Kirjan kuvailemana aikanahan kaupunkiin tuli sekä
pienempää että suurempaa teollisuutta, maaltamuutto
alkoi ja vauhdittui, liikenteessä siirryttiin hevosrattailta
busseihin, lähijuniin, raitiovaunuihin ja metroon. Ne
eivät kuitenkaan kyenneet täydellisesti kilpailemaan
yhä kasvavan yksityisautoilun kanssa. Niinikään
energiamuodot muuttuivat tarkastelujaksolla kokonaan:
halot ja hiili korvattiin kaasulla ja sähköllä, kakluunit
kaukolämmöllä.

Kaikki tämä on taltioitu ammattimiesten ja -naisten
otteella. Erittäin hyvänä pidin vahvaa konkretisointia, ja
lähteitten käyttö on paitsi moitteetonta, myös oivaltavaa.

Esimerkiksi Kimmo Aula tukeutuu mielenkiintoisiin
lähteisiin: omiin lintuhavaintokirjoihinsa vuosilta
1948-2000. Näissä hänen mukaansa yhteensä noin
2350-sivuisissa kirjoissa olisi varmaan ollut ainesta
enempäänkin, mutta silloin olisi ehkä lipsahdettu
luonnontieteen puolelle? Kulttuurihistoriallisesti
suuntautuneesta lukijasta Helsingin vedenoton ja
jätevedenpuhdistuksen historiat tuntuivat hieman liian
insinööritieteellisiltä, mutta onneksi artikkelien kaaviot
kertoivat kehityksen suunnan.

Kirja todistaa, että pääkaupunkiseudun
ympäristöolojen kehitys ei muuten kulje pelkästään
huonompaan suuntaan. Niinpä ilman laadun on
vilkkaimpien liikenneväylien varsia lukuunottamatta
todettu Helsingissä parantuneen sitten 1980-luvun,
eivätkä viime vuosina lähes joka kesä kauhistellut
sinileväesiintymät ole uuden vuosituhannen ilmiö.
Töölönlahdessa sinilevää esiintyi jo 1900-luvun
alkuvuosina, ja Vantaanjoen kantaa tapettiin
1950-luvulla kuparisulfaatilla. Se toki tepsi leviin, jotka
aiheuttivat kaupunkilaisten juomaveteen homeen hajua
ja makua – mutta oli itsessään myrkyllistä.
Vanhan hyvän ajan haikailu osoittautuu siis
ympäristöhistoriallisessa valossa aiheettomaksi…

Odotan mielenkiinnolla, mikä Suomen kaupungeista
ehtii omalla ympäristöhistoriallaan valtakunnalliseksi
kakkoseksi. Silloin on arvostelijallakin mahdollisuus
etsiä teokselle vertailukohtia!