On hyvin arvokasta, että vihdoin on koottu tuhti tietopaketti venäläisten Suomi-kuvasta. Jo johdannossa todetaan niin venäläisten kuin suomalaistenkin olevan hyvin tarkkoja siitä, mitä heistä kirjoitetaan ulkomailla. Suomalainen laitos mainitsee nyt, että edellinen yhtä laaja esitys ilmestyi Valentin Kiparskyn julkaisemana 1940-luvulla. Teos käsittää 15 artikkelia, joiden aiheet ulottuvat muinaisista kronikoista lähelle meidän aikamme rakentamis- ja muuta yhteistyötä. Autonomian ajan kuvaukset painottuvat etnografisiin esityksiin, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Poliittiselta puolelta eritellään lähinnä Venäjän konservatiivien ja liberaalien eriäviä näkemyksiä Suomesta 1800-1900-lukujen vaihteessa. Viime vuosisadalla käytyjä sotia ei voi tietenkään jättää pois tarkastelusta, ja vihdoin päädytään Hruštšovin kauden kautta Kostamus-projektiin pienoisyhteiskuntana.

Moni suomalainen saattaa ihmetellä venäläisten vanhaa tarinaa meistä noitina. Tämä aiheutuu suomalaisten sulkeutuneisuudesta ja vähäpuheisuudesta, joka vahvisti venäläisten luuloa naapuriensa yliluonnollisista kyvyistä: nämä osasivat sen mukaan aiheuttaa myrskyjä, vetää auringon pilveen ja noitua vihollisten aseet. Myöhemmin suomalaisiin on leimallisesti liitetty työteliäisyys, uutteruus, rehellisyys ja päämäärätietoisuus. Suomalaisten sanotaan epäilemättä rakastavan maataan todella, koska he pitävät sen erittäin siistinä. Kun Gogol totesi kahta Venäjällä riittävän, huonoja teitä ja tyhmyyttä, venäläiset kuvasivat jo ennen rautateiden aikaa vaikkapa muutamaa suomalaista taloa yhdistävät sivutiet kunnoltaan mallikelpoisiksi. G.S. Petrov esitti 1910 perustavan eron suomalaisten ja venäläisten suhtautumisesta työhön: maaorja, härkä ja kurja kaakki tekevät hyvin haluttomasti työtä, kun taas vapaata ja itsenäistä, elävää ja luovaa työtä tekevä suomalainen tekee sen ilomielin ja nautiskellen.

Aleksei Tsamutali osoittaa havainnollisesti kahden kuuluisan pääministerin eroavuuden suhteessa Suomeen. Sergei Witte piti Bobrikovin nimitystä Suomen kenraalikuvernööriksi vahingollisena, koska nimitys oli omiaan nostattamaan kapinaa tässä rauhallisessa ja sivistyneessä reunamaassa. Kun sitten vuosien 1905-07 muutokset olivat tapahtuneet ja yksikamarinen eduskunta perustettu Suomeen, pääministeri Stolypin näki pahan juuren suomalaisessa separatismissa, minkä vuoksi itsehallinto-oikeuksia oli hänen mielestään syytä rajoittaa. Liberaalien ja konservatiivien suhtautumisen eroa kuvannut Marina Vituhnovskaja toteaa konservatiivien kannattaneen rajoituksia aina Puriškevitsin Finis Finlandiae -huutoon saakka, kun taas liberaalit pitivät Suomen lainsäädäntöä esikuvallisena ja koko maata tavoiteltavana malliyhteiskuntana. Se oli heille oma (naš) maa, jollaista arviota venäläisen on hyvin vaikea antaa mistä tahansa rajantakaisesta asiasta.

Koska 1800-luvun suomalaiset hevosmiehet eivät ottaneet juomarahaa yli määrättyjen ajomaksujen, venäläiset kuvasivat tätä osoituksena suomalaisten rehellisyydestä. Kyseessä oli kuitenkin sakkojen pelko: Jos selvisi, että ajomies oli ottanut liikaa maksua, hän joutui itse maksamaan sakot. Kysymys oli siis enemmän lainkuuliaisuudesta kuin rehellisyydestä. Kuitenkin myös Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisista todettiin: Suomalainen ei koskaan petä antamaansa valaa. Vuosisadanvaihdetta lähestyttäessä voimistuivat sellaiset kannanotot, joiden mukaan Suomi eli ja rikastui Venäjän kustannuksella, vaikka ei osallistunut mitenkään Venäjän rahallisiin menoihin. Tämän kannan propagoimisessa kunnostautui 1880-luvulla erityisesti Moskovskije vedomosti -lehti. Monet suomalaiset ovat tutustuneet venäläiseen kulttuuriin juuri klassikkoromaanien kautta. Meillä vähemmän tunnettua on, että Juhani Ahon, Minna Canthin, Pietari Päivärinnan, Santeri Alkion ja Santeri Ivalon teoksia käännettiin venäjäksi heti omana aikanaan, samoin ruotsiksi kirjoittaneita kuten Runebergiä ja Topeliusta. Maksim Gorki sanoi: ”Koko maakin (Suomi) on kuin ikivanha satu, voimakas, kaunis ja hämmästyttävän omaperäinen.” Vallankumouksen jälkeen kulttuurisuhteet jäätyivät pitkäksi aikaa. Stalinin vainojen takia myös suomenkieliset koulut Karjalassa ja Inkerinmaalla suljettiin, mikä myös vähensi suomen kielen ymmärtämistä Venäjällä.

Ilja Solomeštš pitää 1889 julkaistua K. Ordinin teosta ”Suomen valloitus” kulminaatiopisteenä metropolin ja syrjäseudun välisistä suhteista. Sen mukaan Suomi oli sekä sisäinen vaara (erottamaton osa imperiumia) että ulkoinen vaara (sitä kautta voitaisiin hyökätä pääkaupunkiin Pietariin). Jälkimmäinen on toistunut useita kertoja: esimerkiksi turvallisuuspoliisin eli OGPU:n 1929-30 kuvittelema yhteys, jonka mukaan Saksan, Ranskan ja Suomen tiedustelupalvelut valmistelivat yhteistyössä hyökkäystä Neuvostoliittoon. Tämä käsitys on kopioitunut useihin tutkimiini historian oppikirjoihin, jotka niin neuvostoaikana kuin sen jälkeen väittävät Saksan tukeneen Suomea talvisodan aikana. Asia oli juuri päinvastoin: Molotovin-Ribbentropin sopimuksen lisäpöytäkirjan perusteella Saksa katseli juuri tyytyväisenä sivusta, kun puna-armeija hyökkäsi säälimättä Suomen kimppuun. Saksa yritti myös estää Italian avun Suomelle.

Ensimmäisen maailmansodan kuluessa suomalaisten suhtautuminen täällä olevaan venäläiseen sotaväkeen muuttui vähitellen viileämmäksi. Venäjän ja Suomen välisiä kysymyksiä ruodittiin Suomessa ilmestyneissä lehdissä. Turkulainen Izvestija arvosteli Helsingin yliopiston kirjastovirkailijan, bolševikki Vladimir Smirnovin pyrkimystä erottaa Suomi Venäjästä, kertoo Jelena Dubrovskaja sotaväen Suomi-kuvaa selostavassa artikkelissaan. Irina Takala valaisee Aunuksen kuvernementin venäläisten käsityksiä suomalaisista 1920-30-luvuilla. Niiden mukaan suomalainen on suunnilleen linnoittautunut kotiinsa, epäystävällinen ja epäluuloinen ulkomaalaisia kohtaan, mutta ystävystyttyään vihdoin siinä luja kuin kallio. Talot pidetään kiitettävässä järjestyksessä ja siisteinä, kaupunkien kadut ovat tasaisia ja puhtaita. Samaan aikaan kommunistiset lehdet kävivät propagandakampanjaa, joka perustui Suomen punaisten häviöön 1918 ja heidän siitä asti jatkuneeseen sortamiseensa samaan aikaan, kun Suomen ”fasistihallitus” lähetti ”rosvojoukkoja” Venäjän Karjalaan.

Talvisodan aloittanut hyökkäys oli perusteltava mittavalla ja keskitetyllä propagandalla, kertoo Jelena Senjavskaja. Suomalaiset saivat niskaansa huomattavan määrän herjaavia nimityksiä: ”sotakiihkoilijat, provokaattorit, bandiitit, pellet, sotakoirat, kavaltajat, veriset narrit”. Vaikka propaganda meni monen kohdalla perille, suomalaisten vastarinta herätti suurta kunnioitusta, Stalin luopui Terijoen hallituksesta ja varsinkin Leningradin alueella selvästi havaitut kaatuneiden ja haavoittuneiden määrät saivat neuvostokansalaiset ajattelemaan toisin kuin julkinen sana heitä kehotti.

Toki myös suomalaiset tajusivat taisteluissa, ettei heitä vastassa ollut mikään avuton, rääsyihin pukeutunut sakki. Selviä virheitä on valitettavasti livahtanut juuri tähän artikkeliin, kuten maininta vangiksi jääneen suomalaisen kapteenin vaimosta, joka oli ”lääkintäupseeri ja suojeluskuntalaisen Lotta Svärd-järjestön jäsen”. Suomalaisilla naisilla ei ollut sotilasarvoja toisen maailmansodan aikaan. Samaten käki-myytti (kukuška) jatkaa elämäänsä. Sen mukaan suomalaiset tarkka-ampujat kiipesivät puihin kuin käet ja ampuivat sieltä. Kansallisuudeltaan suomalainen puna-armeijalainen T.M. Kattonen väitti jopa, että vangiksi saatu ”käki” kutsui vihollisiaan ”moskaleiksi”. Rintama on kyllä väärä: ”Moskali” on ukrainalainen venäläisen haukkumanimi. Uskomattomin tarina kertoo ”käestä”, joka muka paljastui nuoreksi tytöksi, joka oli punatukkainen ja ”kalpea kuin kuolema”. Vaikka Senjavskaja aivan oikein toteaa suomalaisten historioitsijoiden kieltävän kategorisesti naisten toiminnan tarkka-ampujina talvisodassa, hän jättää silti kysymysmerkkejä ilmaan. Tässä auttaisi kunnollinen lähdekritiikki: veteraanien maininnat naisista tarkka-ampujina ovat yhtä luotettavia kuin harvalukuisten vakoojien Stalinille ennen talvisotaa toimittamat raportit, joiden mukaan Suomen työväestö nousisi heti kapinaan omia herrojaan vastaan, kun puna-armeija ylittää rajan.

Tunnustuksen suomalaisen sotilaan rohkeudelle rintamamiehet sen sijaan antavat kautta linjan. Kaatuneiden lukumäärät ovat kenraali Krivošejevin toimittamasta kirjasta ”Grif sekretnosti snjat”, jota olen itsekin käyttänyt. Ja aivan oikein tekijä toteaa, että neuvostojoukoista kaatui 126 000 sotilasta (joidenkin arvioiden mukaan n. 200 000). Samoin suomalaisten ensin väitetty kaatuneiden määrä (95 000) oli armotta liian suuri, oikea on 24 000.

Suomessa pitkään asuneen Dmitri Frolovin artikkeli suomalaisten sotavankien vaikutuksesta venäläisten käsityksiin on selkeä ja asiallinen, eikä nojaa mitenkään veteraanien tarkoitushakuisiin tarinoihin. NKVD:n raportit kertovat, että turvallisuuspoliisin mielestä suomalaisten kohtelu oli leväperäistä ja sitä piti ehdottomasti tiukentaa. Vangeille annettu lääkintähuolto oli kuitenkin samantasoista kuin puna-armeijan haavoittuneilla. Merkittävä on Frolovin huomio, jonka mukaan kokonaisia puna-armeijan yksiköitä siirtyi varsinkin sodan alussa saksalaisten puolelle, mutta suomalaiset eivät antautuneet neuvostojoukkojen vangeiksi ideologisista syistä.

A.I. Rupasov ja A.N. Tšistikov tarkastelevat Suomen kuvaa neuvostolehdistössä Hruštšovin kaudella. Mittakaava oli sellainen, että Albaniastakin kirjoitettiin Neuvostoliitossa enemmän kuin Suomesta. Artikkelit käsittelivät lähinnä kauppa- ja kulttuurivaihtoa, mutta vaikkapa Suomen sisäpolitiikasta kirjoitettiin äärimmäisen niukasti. Tieto oli fragmentaarista ja Suomen poliittinen maisema jäi neuvostolukijalle epäselväksi. On mielenkiintoista, että tämä on koko lailla pysynyt entisellään. Moskovassa 1998-2000 asuessani näin televisiossa tasan kaksi suomalaista, Mika Häkkisen ja Tarja Halosen. Niin no, Ville Haapasalon, mutta hän tietää kuuluisuutensa tarkemmin itse. Nykyvenäläiset pitävät kaikkia tasa-arvokysymyksiä Suomessa ratkaistuina, koska presidenttimme on nainen. Venäjällä patriarkaalisuuden murtumista on odotettava vielä muutama sukupolvi.

Neuvostojärjestelmän sorruttua tuhannet ja taas tuhannet venäläiset ovat voineet käydä Suomessa vakuuttumassa tämän maan oloista. Yli 40 000 venäläistä asuu pysyvästi Suomessa, joten kyseessä on huomattava vähemmistö. Se ansaitsisi Suomessa toimitetun venäjänkielisen TV-ohjelman, jotta ei olisi riippuvainen pelkästään Venäjän lähetyksistä. Venäläisten kuva suomalaisista on ajan myötä saanut huomattavasti lisää sävyjä, kuten oikein onkin. Helsingin Sanomien otsikko 4.3. 2009 ”Venäläisten Suomi-kuva ei muutu kirveelläkään” oli jälleen kerran harhaanjohtava. Tämä saattoi johtua siitä, että toimittaja ei luultavasti ollut lukenut kirjaa kokonaan, vaan ainoastaan haastatellut Timo Vihavaista.

”Monikasvoinen Suomi” on varsin informatiivinen kirja. Kuitenkin lähes kaikki artikkelit kuuluvat humanistiseen osastoon, eikä esimerkiksi luonnontieteellisen tai kaupallisen vaihdon yhteydessä syntyneitä havaintoja juuri esitellä. Kieli on yleensä huolellista, mutta muutamat ”Emme ala tässä erittelemään” -rektiovirheet pistävät silmään. (Niin niin, kai sen jo kielitoimistokin hyväksyy, mutta minä en.) Teos palvelee hyvin suomalaisten ainaista tiedonhalua, esimerkkinä norsu. Kun vaikkapa amerikkalainen miettii norsun nähdessään, miten sen löisi rahoiksi, suomalainen pohtii: ”Mitähän se ajattelee minusta?”