Tugan tel – Enemmän kuin ”äidinkieli”

Antologia Suomen vanhimmasta islaminuskoisesta yhteisöstä koostuu sekä tataarien omista että ulkopuolisten tutkimuksista ja lehtikirjoituksista kolmen eri vuosisadan ajalta. Se tarjoaa perusteellisen ja monipuolisen kuvan yhteisön vaiheisiin. Kirja on mukavan kokoinen, huolella laadittu ja paljon mielenkiintoista uutta tarjoava tietopakkaus, josta on iloa ja hyötyä niin maallikoille kuin perehtyneimmillekin lukijoille. Siihen liittyy myös näyttely Kansalliskirjastossa.

Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan tel - Kirjoituksia Suomen tataareista. Suomen Itämainen Seura, 2011. 395 + sivua. ISBN 978-951-9380-78-0.

Suomen tataareista on kirjoitettu paljon, mutta Kadriye Bedretdinin toimittama kirja osoittaa, että aina on tilaa vielä yhdelle kun aihe on mielenkiintoinen ja työ huolellista. Bedretdin on koonnut 35 kirjoituksesta antologian ja liittänyt siihen kaksi bibliografiaa: kronologiset ja aakkoselliset luettelot yli 170 tataarien omasta julkaisusta ja suunnilleen yhtä monesta artikkelista tai kirjasta, joissa kerrotaan Suomen tataareista. Koko tietopaketti on lähes 400 sivustaan huolimatta miellyttävän kokoinen ja sitä elävöittää monipuolinen kuvitus: mustavalkoisia valokuvia, piirroksia, kaavioita, karttoja, nuotteja, vieraita kirjaimia… Kaikki artikkelit ovat suomeksi ja ne kattavat laajan kaaren 1800-luvun kuvauksista islamilaisesta jumalanpalveluksesta Kazanissa ja Helsingissä aina 2000-luvun pohdiskeluihin – monikulttuurisuudesta, Venäjän vähemmistöjen oloista, kotoutumisesta Suomeen, kieliopista ja musiikista.

Valtaosa kirjoituksista on julkaistu aiemmin, mutta myyty loppuun, kuten Hasan Hamidullan ”Yañaparin historian” suomennos, joka kertoo useimpien suomentataarien kotikylästä Aktukista nykyisessä Nizhni Novgorodin oblastissa. Monet kirjoitukset ovat peräisin sanomalehdistä tai opinnäytteistä, joita löytyy vain muutamista tieteellisistä kirjastoista. Silloinkin kun niistä on tyydytty otteisiin, niiden saattaminen suuren yleisön ulottuville on kunnianosoitus kirjoittajille ja palvelus asianharrastajille. Se auttaa lukijaa arvioimaan, millaista syventävää tietoa voi löytyä alkuperäisistä lähteistä. Osa Bedretdinin kokoamista kirjoituksista on aivan uusia ja muualla julkaisemattomia, joten jokainen löytää kirjasta varmasti uutta tietoa, vaikka olisi jo kuinka perehtynyt aiheeseen.

Tällaisesta teoksesta on toki helppo löytää pieniä asia- tai kirjoitusvirheitä, alkaen sivun vii sisällysluettelon sivunumerosta ”2227”. Näiltä ei voi välttyä, varsinkin kun aineisto on laadultaan ja tyyliltään rönsyilevää. Yleisvaikutelma kirjasta on kuitenkin huoliteltu ja antologian luonteeseen kuuluu, että moni kirjoitus esittää vain kirjoittajansa tai aikakautensa tulkintoja todellisuudesta. Bedretdin on onnistuneesti valikoinut otteet parhaiten kritiikkiä kestävästä päästä ja kuitenkin sallinut niiden oman äänen kuulua vääristymättömänä. Alaviitteet ja kunkin kirjoituksen loppuun sijoitetut lähdeluettelot tekevät kirjasta hyödyllisen vaativillekin tutkijoille.

Kirjan nimi, joka tarkoittaa ”äidinkieltä” (kirjaimellisesti syntymäkieltä), on myös tataarien kansallislaulun nimi. Sen sanat ovat Abdullah Tukayn runosta, joka henkii äidinkielen keskeisyyttä ihmisen identiteetille. Tukayn kuolema huhtikuussa 1913 uutisoitiin Suomenkin sanomalehdissä. Lisää varhaista suomalaista näkökulmaa tataareihin on avautunut viime vuosina Kansalliskirjaston ”sanomalehtikirjastosta”, jonka kautta kaikki yli 101 vuotta vanhat suomalaiset sanomalehdet ja monet aikakausilehdet ovat internetissä luettavissa. Suomalaisten on syytä havahtua siihen, että muslimisiirtolaisuus ei tosiaan ole Suomessa moderni ilmiö, vaan sillä on pitkät perinteensä, sillä tataarien kotiseudut Volgan mutkalla eivät ole kovin kaukana. Neuvostoaika vaikeutti matkailua ja kietoi Moskovan takaisen maailman henkiseen hämärään, joka salli meidän muutaman sukupolven ajaksi unohtaa, kuinka lähellä islamilainen maailma onkaan.

Tulevaisuudessa tulemme jälleen kohtaamaan niin maahanmuuttajissa kuin kaupassa, politiikassa ja kulttuurissa tataareja, kaukasialaisia ja keskiaasialaisia muslimeja. He ovat aivan yhtä eurooppalaisia kuin Liettuassa ja Puolassa 500 vuotta eläneet tataarit tai Balkanin maiden bosnialaiset ja albaanit. Kaikki muslimikansat, jotka ovat tottuneet elämään vähemmistöinä muiden uskontokuntien parissa, ovat jo sukupolvien ajan puolustaneet demokraattisia arvoja ja vapautta, eivätkä lämpene islamistien totalitaristisille pyrkimyksille valjastaa valtiovaltaa ja uskontoa toistensa palvelukseen. Suomalaisten on hyvä muistaa, että mallikelpoisesti sopeutuneet tataarit eivät ole poikkeus säännöstä, vaan tyypillisiä maahanmuuttajia, jotka hekin kohtasivat aikoinaan osansa ennakkoluuloista ja haasteista. Sen mikä onnistui heiltä itsenäisen Suomen alkuaikoina, ei pitäisi olla ylivoimaista myöhemmillekään muslimeille nykyisessä hyvinvointivaltiossamme.

Bedretdin itse on Suomessa syntynyt tataari – tai mishääri tai volganturkkilainen, joita nimiä yhteisössä myös on käytetty – ja valmistelee itselleen läheisestä aiheesta väitöskirjaa, johon hänellä on ilmeisen runsaasti aineistoa ja asiantuntemusta. Hän on myös järjestänyt suomentataarien kirjallisuudesta näyttelyn, joka avattiin Kansalliskirjaston tiloissa kirjan julkistamispäivänä ja jatkuu loppiaiseen asti.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *