Professori Pekka Valtosen kirjoittama teos Latinalaisen Amerikan historia on kauan odotettu ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys maanosan historiasta. Teos on jokaisen Latinalaisen-Amerikan historiasta ja nykypäivästä kiinnostuneen tutkijan ja maallikon välttämätön hankinta – kilpailijoitahan teoksella ei (ainakaan toistaiseksi) markkinoilla ole, ei edes käännösteoksena. Latinalaisen-Amerikan historian suomenkielisen yleisesityksen kirjoittamista ja kustantamista on pidettävä merkittävänä kulttuuritekona, joka toivottavasti tuo Latinalaisen-Amerikan tutkimuksen piiriin uusia, innokkaita opiskelijoita nyt kun perustiedot laaja-alaisesta aihepiiristä on omaksuttavissa yhdestä opuksesta selvällä suomenkielellä. Valtosen teos on kirjoitettu toimimaan käsikirjana ja hakuteoksena, mitä tarkoitusta se palveleekin hyvin.

Painopiste uudemmassa historiassa

Kirjoittajan tavoite on tarjota mahdollisimman kattava perushistoria maanosan historiasta yli viiden vuosisadan ajalta – ajalta, jolloin eurooppalaiset ovat vaikuttaneet maanosan kehitykseen. Esikolumbiaaninen aika ja löytöretket on tästä syystä tietoisesti jätetty suppeiden taustaesittelyjen varaan. Rajanveto on onnistunut, sillä löytöretkiä ja niitä edeltäneestä ajasta löytyy kyllä kirjallisuutta myös suomeksi, Latinalaisen Amerikan uudemmasta historiasta yleisesityksiä sen sijaan ei. Noin kaksi kolmasosaa teoksesta keskittyy esittelemään Latinalaisen Amerikan maiden 1810-luvulla alkanutta itsenäistymisprosessia ja sen jälkeistä historiaa.

Valtosen kirjassa tulevat korostetusti esille Latinalaisen Amerikan maiden poliittinen kulttuuri, talous ja suhteet Yhdysvaltoihin, kun taas kulttuuri- ja sosiaalihistoria jäävät lähes huomiotta. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää, sillä em. osa-alueiden mahduttaminen teokseen olisi helposti tehnyt yksittäisestä monografiasta kokonaisen kirjasarjan. Maanosan ja sen valtioiden historian esittelyn ulottaminen aina meidän päiviimme asti (vuoteen 2001 asti) on paras puoli koko teosta – näin teos toimii hakuteoksena ja taustatietojen antajana vaikkapa lukiessamme uutisia Argentiinan talouskriisistä tai Kolumbian sisällissodan nykyisestä vaiheesta. Teos on jo kurssikirjana Helsingin yliopistossa, Renvall-instituutin yhteydessä toimivan Iberoamerikkalaisen keskuksen Latinalaisen Amerikan tutkimuksen opintokokonaisuudessa, ja uskon sen löytävän tiensä nopeasti myös muiden yliopistojen kurssivaatimuksiin.

Selkeä rakenne helpottaa käyttöä

Kirja koostuu kahdestatoista pääluvusta, joista ensimmäisissä käydään läpi lyhyesti maanosan historia ennen eurooppalaisten saapumista, siirtomaavallan vakiintuminen osaksi Latinalaista Amerikkaa ja siirtomaavallan purkautuminen. Erityisen merkittävänä Latinalaisen Amerikan nykyhistorian ymmärtämisen kannalta pidän (ala)lukuja, joissa käsitellään siirtomaiden hallinnon ja talouden kehityslinjoja 1500-luvulta aina 1800-luvun itsenäisyyssotiin saakka. Suurtilavaltaisen ja orjatyövoiman hyväksikäyttöön perustuvat talousmallin (plantaasi- ja haciendatalous) ja sitä tukevan lainsäädännön kehityshistorian hahmottaminen luo pohjan ymmärtää myös erästä keskeistä Latinalaisen Amerikan nykypäivän ongelmaa: maaomistuskiistoja ja maanomistuksen synnyttämää yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Kirjan viimeiset kuusi päälukua keskittyvät Latinalaisen Amerikan eri maiden valtiollisen historian esittelemiseen itsenäistymisen jälkeen. Kukin valtio on esitelty omana kokonaisuutenaan havainnollisen kartan ja kuvien kera. Suurimpien maiden, kuten Meksikon ja Brasilian, historia lienee pääpiirteissään tuttu useille lukijoille, siksipä erityistä mielenkiintoa herättää esim. Englannin ja Hollannin entisten alusmaiden (mm. Belize, Jamaika, Trinidad ja Tobago, Aruba, Surinam) historia – monet pikkuvaltiot kun ovat niminä tuttuja lähinnä kauneuskilpailuista. Valtonen on liittänyt teokseen laajat, erilliset luvut, joissa käsitellään Yhdysvaltain suhteita Latinalaisen-Amerikan valtioihin. Ratkaisu on onnistunut, sillä muutoin suhteet Yhdysvaltoihin olisivat monen maan esittelystä varastaneet leijonanosan.

Vaikeat nimet, hankala terminologia

Termien ja nimien kirjoitusasu tuottaa Latinalaiseen Amerikkaan liittyvissä teoksissa ja opinnäytteissä usein päänvaivaa. Valtonen on teoksessaan valinnut perinteisen lähestymistavan, käyttänyt suomennoksia vakiintuneista ja tunnetuista nimistä. Ratkaisu on toimiva, varsinkin kun Valtonen luettelee useasti nimien perässä suluissa nimen muut, usein alkuperäiset, kirjoitusmuodot, esim. Kristoffer Kolumbus (Cristóbal Colón). Suomalaisille tuntemattomammat henkilöt, kuten Portugalin kuningas João II, saavat kuitenkin esiintyä teoksessa omilla nimillään, esim.. João-nimeä ei ole väkisin suomennettu Juhanaksi.

Kirjan lopussa oleva hakemisto on kahdeksan sivun mittainen, muttei kata läheskään kaikkia kirjassa esiintyviä termejä ja nimiä. Valtonen kirjoittaakin johdannossa: "Kaikkia henkilöitä ei ole kuitenkaan ollut mahdollista mainita [kirjan hakemistossa]". Herää kysymys, miksi ei? Eikö hakemistoon olisi voinut mahduttaa (lähes) kaikkia kirjassa esiintyneitä henkilöiden, puolueiden, sopimusten ym. nimiä? Nykyisillä tekstinkäsittelyohjelmilla hakemistojen teko on vaivatonta, niinpä termit olisi voitu listata pienellä lisävaivalla. Kirjan paksuutta tämä toimenpide olisi tietysti lisännyt, mutta yli 600-sivuisessa teoksessa lisäys ei olisi ollut kohtuuton. Hakemiston laajentaminen olisi myös lisännyt kirjan käyttökelpoisuutta nopeasti tarvittavan faktatiedon etsinnässä.

Itse en kyennyt löytämään hakemistoa tutkiessani sitä logiikkaa, jonka perusteella tiettyjä henkilöitä ei ole kelpuutettu hakemistoon. Mainittakoon näistä "hyllytetyistä" vaikkapa Uruguayn vuonna 2000 valittu presidentti Jorge Batlle Ibáñez sekä Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1992 saanut guatemalalainen intiaaniaktivisti Rigoberta Menchú. Henkilöiden osalta puutelista on pidempi, kun taas termit – usein espanjan tai portugalin kielisissä alkuperäisasuissaan – on kirjattu hakemistoon sangen kattavasti.

Pienet kirjasimet, kapeat marginaalit

Kirja on massiivisuudestaan huolimatta helppolukuinen ja selkeästi jäsennetty. Tekstin pieni kirjasinkoko voi tosin karistaa osan ikäihmisistä pois lukijoiden joukosta. Valtavirrasta poikkeava ratkaisuna täytyy pitää kirjan taittajan päätöstä sijoittaa sivunumerointi kirjan lehtien sisämarginaaliin. Koska kirjassa on runsaat 600-sivua, ovat leveät sisämarginaalit tarpeelliset, mutta käytettäessä kirjaa hakuteoksena sisäreunalle oleva sivunumerointi on hankala. Ulkoreunoilla olevat leveät marginaalit olisivat käyttökelpoisemmat myös omien kommenttien ja lisätietojen kirjaamista varten.

Itse jäin kaipaamaan kirjaan myös lyhyttä yleiskatsausta suomalaiseen Latinalaisten Amerikan tutkimukseen, tai edes viitettä teokseen – tai modernisti webbi-sivuun – , jonka avulla asiasta kiinnostuneet voisivat asiaan perehtyä. Valtonen toteaa johdannossa, että kirjan painotuksiin ovat vaikuttaneet hänen omien valintojensa lisäksi eri alueiden asema ja ajankohtaisuus tutkijoiden kansainvälisessä keskustelussa samoin kuin suomalaiset sidokset alueisiin. Sidoksista ei kuitenkaan mainita sen enempää myöhemmin kirjassa, mikä jää askarruttamaan lukijaa.

Hyödyllistä tietoa muillekin kuin entusiasteille

Kirjaa voi suositella kaikille ikään ja koulutukseen katsomatta yleissivistyksen kohottamiseksi: me suomalaiset kun tiedämme häpeällisen vähän tuon kaukaisen maanosan nykypäivästä ja siihen johtaneesta historiasta. En kuitenkaan suosittele varaamaan kirjaa yöpöydälle iltalukemiseksi, sillä teoksen painottuneisuus talous- ja poliittiseen historiaan tekee siitä tiukan asiallisen ja vaatii herpaantumatonta keskittymiskykyä. Eri maiden historiaan liittyvien henkilöiden nimet, sotilasjuntat, puolueet ja muut termit menevät päässä helposti sekalaiseksi vyyhdiksi, mikäli kirjan faktoja yrittää omaksua liian nopeassa tahdissa.

Kuvia kirjassa on niukasti, eikä "kevyempinä" pidettyjä aihepiirejä kuten sosiaali- ja kulttuurihistoriaa juurikaan käsitellä, joten teos on todella tuhtia luettavaa. Mutta hyvä niin. Juuri massiivista tietopakettia Latinalaisen Amerikan historiasta on jo pitkään kaivattu. Hakemiston suppeus ja mainitsemani kirjan taittoon liittyvät seikat ovat pieniä nyansseja, jotka eivät horjuta hyvin rakennettua kokonaisuutta. Kirjasta voikin mielestäni todeta samalla tavoin kuin eräs näyttelijä elokuvateattereissa pyörivästä Taru sormusten herrasta -elokuvasta: "Jos ette ole tyytyväisiä, tehkää itse parempi!" Siinäpä aikamoinen haaste. Kenties suomalaisilla tutkijoilla olisi nyt mahdollisuus laajentaa Latinalaisen Amerikan tietämystämme ja kirjoittaa suomenkielinen yleisesitys Latinalaisen Amerikan kulttuuri- ja sosiaalihistoriasta Valtosen teoksen täydennykseksi? Jään toiveikkaana odottamaan.