Kirjassa ei ole mitään esipuhetta tai johdantoa, joissa hieman kiiteltäisiin ihmisiä, selostettaisiin kirjan rakennetta ja kerrottaisiin, kenelle kirja on tarkoitettu, vaan aloitetaan suoraan luvulla Tilastojen yhteiskunta ja tilastojen lukemisen taito, jossa toki lyhyesti esitellään kirjan rakennetta. Vasta kaikkien liitteidenkin jälkeen viimeisenä lukuna on Tilastot käyttöön – epilogi, jossa ihmisiä kiitellään, ja jossa todetaan, että kirja on tarkoitettu ”tilastomaailman aloittelijoille”. Kirjan suuntaaminen aloittelijoille on perusteltu ratkaisu, sillä esimerkiksi ne, jotka tilastoja ovat tutkimustyössään käyttäneet oppivat varsin pian omin päin tai tutkijayhteisön jäseninä kiinnittämään huomiota sellaisiin asioihin kuin käsitteiden määrittelyihin, aineiston keruutapaan, erojen merkitsevyyteen jne., joita kirjassa käydään läpi. Simpuran ja Melkaksen kirja perustuu epilogin mukaan Helsingin yliopistossa pidettyihin luentoihin.

Epilogissa todetaan myös, että kirjoittajien tavoitteena oli noin 150-sivuinen ”suunnistusväline tilastojen maailmaan”. Tavoitteessa ei ole aivan pysytty, sillä kirjassa on 180 sivua. Näinkin kompakti koko on saavutettu painamalla teos varsinkin kuvioiden, taulukoiden ja tietolaatikoiden osalta erittäin pienellä kirjasimella – niin pienellä, että lukijalla on suuri houkutus jättää ne kokonaan väliin. Kirja olisi hieman suuremmalla kirjasinkoolla tuntunut selvästi kevyemmältä lukea, vaikka sitten sivuja olisi tullut muutama kymmen lisää.

Teoksen jäsentely on jokseenkin selkeää, ja päälukujen nimet iskeviä: Miksi tilastoidaan?, Ketkä tilastoja tuottavat?, Mitä tilastoidaan? ja niin edelleen. Kirjan sisällysluettelo olisi kuitenkin saanut olla tarkempi. Nyt siihen on kirjattu suurpiirteisesti vain pääluvut, eikä niiden nimistä voi päätellä, mitä kaikkea mielenkiintoista ne sisältävätkään. Lisäksi uskoisin, että juuri aloittelevalle tilastojen käyttäjälle olisi ollut tärkeää esitellä laajemmin eri tilastosarjoja, mitä kaikkea niistä saa irti. Simpura ja Melkas  mainitsevat ainoastaan muutamia konkreettisia tilastosarjoja. Jotenkin tuntuu siltä, että kirjan painopiste on vähintään yhtä paljon tilastoihin liittyvässä politikoinnissa kuin varsinaisessa tilastojen esittelyissä. Pohditaan muun tilastoinnin globalisaatiota, kuka määrittää, mitä tilastoja kerätään, kerrotaan EU:n tilastodirektiiveistä, kerrotaan, miten monissa maissa viranomaiset tutustuvat ensin tilastoihin, ennen kuin niitä päästetään julkisuuteen ja niin edelleen. Onkohan tämä nyt tilastomaailman aloittelijalle tärkeää? Toisaalta tuntuu siltä, että Simpura ja Melkas eivät edellytä mitään perustietoja aloittelijalta, koska aritmeettisen keskiarvon ja prosenttiluvun laskemisetkin selostetaan.

Simpuran ja Melkaksen kirjan varhainen edeltäjä on V.F. Johansonin teos Suomen tilaston pääkohdat vuodelta 1940. Johansonin teos oli sikäli selkeämpi kuin tämä teos, että siinä käydään läpi kaikki silloisen Tilastollisen päätoimiston tilastosarjat. Tehtävä oli toki aikoinaan paljon helpompaa kuin nykyisin, sillä tilastoja oli huomattavasti vähemmän. Mielenkiintoista on, että Simpuran ja Melkaksen kirjassa ei edes mainita Johansonin kirjaa.

Simpuran ja Melkaksen kirjassa on useita mielenkiintoisia ja ajankohtaisia esimerkkejä. Näistä mainittakoon vain EU:n finanssikriisi ja Kreikan tilanne, mikä on hyvä esimerkki tilastojen suoranaisesta vääristelystä. Mutta mielenkiintoista olisi ollut tuoda esiin myös kiistanalaisista tilastoista ilmaston lämpenemistä koskevat tilastot. Niissähän ei ole kyse suoranaisesta vääristelystä vaan aineiston keräämistavoista ja tulkinnoista. Mutta Simpuran ja Melkaksen kirjassa on myös vähemmän onnistuneita esimerkkejä. Todetaan muun muassa, että syntyvyyttä koskevissa tilastoissa ei ole kovin suuria määrittelyongelmia mutta sen sijaan inflaatiota koskevissa on. Tilastoja ei kuitenkaan kerätä inflaatiosta, vaan ainoastaan rahan arvon muutoksista. On tutkijoiden ja päätöksentekijäin tehtävä tilastojen perusteella tulkita, onko inflaatiota, ja jos on, onko se huolestuttavan suurta ja niin edelleen.

Oikeastaan alusta asti Simpura ja Melkas kirjoittavat tilastoista ikään kuin puolustuskannalta. Simpura ja Melkas muun muassa varottelevat siitä, että tilastot ovat aina jonkin henkilön tai jonkin tahon tuottamia. Tai he myös varottelevat siitä, miten tilastolukuina voidaan esittää huonosti perusteltuja tietoja. Kuitenkin, mutatis mutandis, tällaiset varoitukset pätevät erityisesti laadulliseen tietoon, mutta kovin suuria varauksia ei tavallisesti esitetä laadullisen tutkimuksen oppikirjoissa. Päinvastoin laadullisten menetelmien oppikirjojen kirjoittajat saattavat kirjoittaa, miten juuri heidän menetelmiensä käyttäjät saavat kuvan elämästä koko rikkaudessaan. Myös oppaassa tilastojen maailmaan pitäisi kirjoittaa pää pystyssä ja rinta rottingilla, kuinka juuri oikeiden tilastojen käyttö antaa asioista oikean kuvan.

Tilastojen turisteista tilastojen kaivosmiehiin

Kokeneemmallekin tilastojen käyttäjälle kirjassa on kyllä uutta informaatiota. Minä en olisi tiennyt, että Kanada on maailman johtava tilastomaa. Mutta tarkemmin ei kerrota, mikä tekee Kanadan tilastolaitoksesta erinomaisen nimenomaan sisällöllisesti? Jokin vertailu Suomeen ja muihin maihin olisi ollut paikallaan. Toisena esimerkkinä mielenkiintoisesta informaatiosta olkoon Tanskan tilastoviranomaisten kehittämä hauska luokittelu tilastojen käyttäjistä. Tilastojen turistit ovat satunnaiskäyttäjiä ja tutustuvat suosituimpiin tilastonähtävyyksiin. Tilastojen maanviljelijät käyttävät tilastoja säännöllisesti, kuten päätöksentekijät, mutta eivät paneudu perusteellisesti esimerkiksi tilastojen perustana oleviin aineistoihin. Perusteellisesti tilastoihin paneutuvat ovat sitten tilastojen kaivosmiehiä.

Turhaa nuukailua on se, että kirja on painettu kokonaan mustavalkoisesti. Erityisesti mustavalkoisuus häiritsee kirjan tilastograafisia esimerkkejä, koska oikeissa tilastoissa grafiikka on nykyisin lähes aina värillistä.

Kirjassa on mainittu postmoderni tietokritiikki. Tilastojen kohdalla se ei merkitse vain sitä, että eri tavoin kootut tilastot voivat antaa samasta ilmiöstä erilaisen kuvan, vaan myös sitä, että kaikenlaiset yhdenmukaistamispyrkimykset ovat turhia ja vanhanaikaisia. Näyttäisi siltä, että Simpura ja Melkas implisiittisesti melko pitkälle hyväksyvät postmodernin kritiikin. He kirjoittavat, että oppikirja ei väheksy numerotaidon merkitystä, mutta pitää vielä tärkeämpänä sitä, että tilastojen käyttäjät voivat ymmärtää, missä tarkoituksessa, kenen toimesta, millaisin aiheistoin ja menetelmin ja millä tavoin julkisuuteen saatettuina tilastot syntyvät. Tilastot ovat osa alati muuttuvaa poliittista ja yhteiskunnallista toimintaa, ne ovat valtakamppailujen kenttä, päättävät Simpura ja Melkas kirjansa.

Virallisen tilaston kyky ymmärtää tiedon käyttäjien tarpeita on heikko ja se viestii huonosti tuotteistaan ja tuloksistaan, sanotaan kirjan lopussa. Mutta viestiikö tämä kirja paremmin? Ilmeisesti tekijät ovat tietoisesti valinneet sellaisen strategian tilasto-oppaalleen, että aloittelijan on syytä mennä juurista latvaan, mutta voi perustellusti sanoa toisinkin: kirjassa pyritään menemään latvasta puuhun ja siten kirjan nimi – Tilastot käyttöön! – on hieman harhaanjohtava.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on ehdottomasti tervetullut, mutta jotain jää puuttumaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö toivoisi kirjalle tällaisenaankin runsaasti lukijoita ja menekkiä. Mutta vahvempaa propagandaa tilastojen käytön puolesta olisin toivonut.