Eeva Ruoffin suomalaisen puutarhaviljelyn historiaa käsittelevä teos kiinnittää ensimmäiseksi lukijan huomion kauneudellaan. Kirja on kuvitettu todella upeasti vanhoilla valokuvilla, mutta ennenkaikkea puutarhaoppaista, silkkimaalauksista ja jopa käsinmaalatuista kangastapeteista poimituilla piirroksilla ja maalauksilla. Puutarhahistorian kohdalla vanha sanonta pitääkin hyvin paikkansa: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Piirroksiksi laaditut puutarhasuunnitelmat ja jo kadonneiden puutarhakasvien piirroskuvat havainnollistavat kauneusihanteiden ja muotivirtausten kehitystä paremmin kuin mitkään sanalliset kuvaukset.

Teos rakentuu kronologisesti. Aluksi Ruoff kuvaa puutarhakasvien tuloa Suomeen keskiajalla luostarien ja 1600-luvulta lähtien Turun akatemian ja varakkaiden säätyläisten puutarhojen kautta. Täsmällisiä lähdetietoja keskiajan kasvitarhoista ei ole juuri säilynyt, mutta joitain päätelmiä Ruoff on rohjennut tehdä esimerkiksi Naantalin luostarin lääkitysohjeita sisältävän kirjasen pohjalta. Kirjasen ohjeissa suositellaan käytettäväksi muun muassa saksankirveliä, piparjuurta ja sinappia. Näitä kasveja Ruoff siis arvelee luostarin tarhassa todennäköisesti viljellyn.

1500- ja 1600-lukujen tiedot pohjautuvat paljolti yksityiseen kirjeenvaihtoon sekä ilmeisesti tiliaineistoihin. Historiantutkijan koulutuksen saanutta lukijaa kirjan lähdeviitteiden puuttuminen hiukan harmittaa. Mielenkiintoiset maininnat erilaisista viljelykasveista ja niiden hoidosta esimerkiksi Juhana Herttuan aikaisessa Turun linnan puutarhassa jäävät kaivelemaan mielikuvitusta: mihin tiedot perustuvat, millaiset asiakirjat niistä kertovat? Lähdetilanteen kohentuminen 1600-luvun jälkeen näkyy myös kirjan rakenteessa. Varhaisimmat vuosisadat ovat saaneet varsin niukasti tilaa verrattuna 1700- ja 1800-lukujen puutarhojen laajoihin ja yksityiskohtaisiin kuvauksiin.

Eeva Ruoff on filosofian tohtori sekä maisema-arkkitehtuurin historian ja teorian dosentti Teknillisessä korkeakoulussa Helsingissä. Teos osoittaakin laajaa asiantuntemusta ja näkemystä erityisesti puutarhojen arkkitehtonisia maisema-arvoja kuvatessaan. Vauhtiin Ruoff pääseekin vasta 1700-luvulla, jolloin puutarhoista on jo käytettävissä piirrettyjä suunnitelmia ja tarkkoja kuvauksia viljellystä kasvipaljoudesta. Kirjaa lukiessa käy selvästi ilmi, että puutarhaviljely oli rahaa, taitoa, näkemystä ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja paneutumista vaativa harrastus. Ihanteellisen maisemapuutarhan rakentaminen vaati tekolampien rakentamista sinne missä vettä ei ollut, saarien rakentamista sinne missä vettä oli liikaa, luolien kaivamista karuihin kalliorinteisiin, kymmenien antiikin veistoksia jäljittelevien patsaiden hankkimista, kävelypolkujen rakentamista sekä kiinalaistyylisten huvimajojen, askeettisten erämajojen ja kreikkalaisten temppelien pystyttämistä. Kaikki tämä täytyi tietenkin tehdä hyvällä maulla ja ajan henkeen sopivalla tyylitajulla. Lisäksi puutarhaan täytyi hankkia kauneimpien kukkasten siemeniä ja maukkaimpia hedelmiä tuottavien puiden taimia Tukholmasta, Pietarista tai Pariisista saakka suomalaisten taimitarhojen puuttuessa. Kasveille oli myös palkattava osaava hoitaja sekä runsaasti väkeä tekemään maansiirto- ja rakennustöitä. Surullisen usein ponnistelujen tulokset jäivät kuitenkin vaille hoitoa ja villiintymään ehkä jo seuraavan sukupolven kohdistaessa mielenkiintonsa muihin harrastuksiin.

Eeva Ruoff kuvailee kirjassaan noin kolmeakymmentä eri puutarhaa, jotka edustavat eri aikakausia ja tyylisuuntia. Puutarhojen kirjo on laaja ja niiden vaiheet yksittäisinä kertomuksina kiehtovaa luettavaa. Etenkin kirjan alkupuolella värikkäät kuvat ja seikkaperäiset kuvaukset saivat minut pohtimaan perennapenkkien kohentamista omalla takapihallani. Puutarhatyylien kehityksen analysointi jää kuitenkin mielestäni varsin kapeaksi ja siitä syystä yksityiskohtaisiin kuvauksiin puutarhojen istutuksista ja rakennelmista ennättää teoksen loppupuolella jo hiukan kyllästyä. Etenkin kun kodista puuttuu kaiken kattava puutarhakasviteos, josta voisi tarvittaessa tarkistaa, miltä kaikki juuri luetellut kasvit oikeastaan mahtavat näyttää. Turhautumiseni on tietysti osoitus myös vaillinaisesta tietämyksestäni, sekä siitä, että puutarhakasvien kirjo on jo 1700- ja 1800-luvuilla ollut todella laaja. Lisäksi monia ennen suosittuja kasveja ei enää löydä kuin todellisten harrastajien tai ammattilaisten puutarhoista, jos sieltäkään.

Loppujen lopuksi jäin kaipaamaan puutarhahistoriaan vielä entistäkin laajempaa kuvistusta sekä hiukan syvällisempää pohdiskelua siitä, mitä puutarhaharrastus aikalaisille merkitsi ja miten se näyttäytyi muun väestönosan silmissä. Ruoff huomioi kyllä sotien vaikutukset puutarhaviljelyn kehittymiseen, mutta esimerkiksi ilmaston vaihtelut hän jättää kokonaan vaille huomiota. Pikku jääkaudella ja 1700-luvulla alkaneella ilmaston vähittäisellä lämpenemisellä on varmasti ollut merkitystä myös puutarhakasvien menestymiselle Suomen oloissa. Ruoffin kirja onkin helppolukuinen ja näyttävä suurelle yleisölle suunnattu yleisteos puutarhojen ja puutarhasuunnittelun kehityksestä ja historiasta suomalaisissa säätyläispiireissä. Historiallisten kehysten ohuus jätti oman lukukokemukseni kuitenkin hiukan vajaaksi .