Piispat ovat olleet kristillisen kirkon johtavia virkamiehiä aina 100-luvulta alkaen, ja Suomen piispojen historia alkaa legendaarisesta Henrikistä tuhat vuotta myöhemmin. Katolisessa Suomessa piispa oli maan vaikutusvaltaisimpia miehiä, jonka virkanimityksen oli vahvistanut itse paavi. Piispan virka säilyi Pohjoismaissa reformaation jälkeenkin, tosin piispat on sen jälkeen nimittänyt paavin sijasta ensin Ruotsin kuningas, sitten Venäjän keisari ja nykyään Suomen presidentti. Piispa toimii hiippakuntansa hallinnollisena johtajana sekä seurakuntien ja pappien ylimpänä kaitsijana. Vuosina 1817-1998 Turun piispa on ollut myös Suomen arkkipiispa, jonka tehtäviin kuuluu mm. kirkolliskokouksen puheenjohtajana toimiminen sekä kirkon ekumeenisista ja ulkomaisista suhteista vastaaminen. Nykyään arkkihiippakunnassa on sekä arkkipiispan että piispan virka.

Keskeinen lähde katolisen sekä varhaisen luterilaisen ajan piispoista on Paavali Juustenin Suomen piispainkronikka, jonka Heininen tuntee läpikotaisin aikaisempien tutkimuksiensa perusteella. Kronikoitsija Juusten oli itsekin Turun piispana 1500-luvun jälkipuoliskolla. Hän asui piispa Martinus Skytten hoivissa tultuaan Turkuun 16-vuotiaana, joten Skytten sekä tämän seuraajien Agricolan ja Petrus Follingiuksen elämäkerrat perustuvat Juustenin silminnäkijähavaintoihin ja ovat myös henkilökohtaisten mielipiteiden värittämiä. Heininenkin pyrkii välttämään kuivaa luettelointia ja kertoo piispojen elämistä mahdollisimman paljon aikalaismateriaalia käyttäen. Heinisen kirjan lähdeluettelossa mainitaan lukuisia yleisteoksia piispojen historiasta sekä lisäksi jokaisesta piispasta erilliset matrikkelitiedot, tiedot heitä koskevasta kirjallisuudesta ja heidän omasta kirjallisesta tuotannostaan.

Heinisen piispaelämäkerrat ovat tiiviitä ja pituudeltaan kolmesta yhdeksään sivua. Lyhimmät elämäkerrat käsittelevät pääasiassa varhaisimpia piispoja. Viimeaikaisemmista piispoista on runsaammin lähteitä, mutta kaikkea tiedettyä ei Heininen yhdestäkään piispasta esitä, eikä se olisi tällaisessa teoksessa tarkoituksenmukaistakaan. Esimerkiksi Agricola-elämäkerran pituus on kahdeksan sivua, vaikka maisteri Mikael ehti toimia Turun piispana vain 2,5 vuotta, eli lyhyemmän ajan kuin kukaan hänen seuraajistaan. Heininen keskittyykin kuvaamaan lähinnä Agricolan raamatunkäännöstä syineen ja seurauksineen.

Useat Turun piispat ovat kunnostautuneet kirjallisen kulttuurin saralla myös maallisemmilla aloilla. Heininen esittelee näitä saavutuksia yhtä lailla kuin varsinaisia piispan virkaan liittyviä toimiakin. Esimerkiksi 1400-luvulla Olaus Magni toimi Pariisin yliopiston rehtorina, 1600-luvulla Aeschillus Petraeus julkaisi ensimmäisen latinankielisen suomen kieliopin ja 1700-luvun alussa Laurentius Tammelinus toimitti ensimmäiset suomenkieliset almanakat astronomisten väitöskirjojensa seurauksena. Saman vuosisadan loppupuolella Jakob Tengström voitti Ruotsin kirjallisuusakatemian palkintoja Vergiliuksen Aeneis-eepoksen kirjojen 1-4 ruotsintamisesta.

Heininen on keksinyt jokaisen elämäkerran otsikkoon piispalle jonkin lisänimen, joka kuvaa kyseisen piispan uran keskeisiä teemoja tai saavutuksia. Esimerkiksi Carl Fredrik Mennander on ”Linnén oppilas”, joka oli toiminut fysiikan professorina ja oli erittäin tuottelias ja monialainen tieteentekijä. Hänen ansiotaan on myös yhden Juustenin piispainkronikan käsikirjoituksen toimittaminen H. G. Porthanille, joka editoi kronikkatekstin ja laati laajat selitykset siihen. Jakob Gadolinia Heininen kutsuu nimellä ”viimeinen luonnontieteilijäpiispa” ja kertoo, että tämä pystyi vielä yhdistämään luonnontieteen ja teologian mutta että seuraavassa piispasukupolvessa nämä eriytyivät. Lauri Ingman on ”moninaisissa toimissa kulutettu”; hän oli mm. itsenäisen Suomen ensimmäinen pääministeri ja merkittävä vaikuttaja vuoden 1922 uskonnonvapauslain synnyssä – lain, joka mahdollisti kirkon jäsenyydestä eroamisen. Ilmari Salomies on ”Ilmari iloinen”, jonka Heininen kertoo saaneen viimeisenä virkavuotenaan Köyliöstä kirjeen, joka, kummallista kyllä, oli osoitettu arkkipiispa Martti Simojoelle eli Salomiehen tulevalle seuraajalle. Tähän Salomies totesi humoristiseen tapaansa, että ”köyliöläiset ovat ennenkin tappaneet piispan.”

Heinisen piispaelämäkerrat valaisevat Turun piispan viranhoidon historiaa yksittäisten piispojen toimien kautta. Piispojen kaltaisten vaikuttajien käsittelyn sivutuotteena muotoutuu teoksesta myös yleiskatsaus Suomen kirkkohistorian päävaiheisiin. Esimerkiksi Heinisen esitys piispa Martti Simojoen roolista Hannu Salaman jumalanpilkkakohussa sivuaa yleisen ilmapiirin muutosta ja kirkon yhteiskunnallisen aseman vaiheita. Heinisen teksti on helposti lähestyttävää, ja piispaelämäkerrat muodostavat hyödyllisen yleistajuisen kokonaisuuden, jonka lähdetiedot tarjoavat hyvän mahdollisuuden myös laajempaan piispakohtaiseen perehtymiseen.