Turun yliopisto perustettiin vuonna 1920 yksityisenä ja suomenkielisenä yliopistona. Kielitaistelua aiemmin perustamishanketta innoitti huoli Helsingin yliopiston venäläistämisestä. Keskeisenä puuhamiehenä oli päätoimittaja Kaarle Nestor Rantakari, joka teki ystävänsä Toivo Mikael Kivimäen kanssa syyskesällä 1913 junamatkan Kaukasiaan. Rantakari viipyi matkalla kaksi kuukautta ja kävi Persiassa asti. Matkakertomus on kirjoitettu todennäköisesti vasta vuonna 1925, mutta muistin tukena on ollut yksityiskohtaiset muistiinpanot ja joitakin kuvallisia postikortteja. Professori Timo Soikkasen kirja sisältää Rantakarin käsikirjoituksen ja hyvän kuvituksen (värillisiä ja karttojakin), joiden ansiosta yliopiston perustamishistorian tutkimus muuntuu nojatuolimatkailijoitakin miellyttäväksi ajankuvaksi ja seikkailukertomukseksi. Matkakuvauksesta ei puutu hauskoja kommelluksia, eikä liioin nykytutkijoillekin arvokkaita aikalaishuomioita Venäjän, Kaukasian maiden ja Iranin oloista.

Kaukasus-vuoristo ja varsinkin yksinäinen Aratat-vuori tuovat useimpien suomalaisten mieliin raamatullisen vedenpaisumuksen. Araratin huipulle ajoi karille Nooan – Rantakarilla ”Noak” (s. 102 ja 108), Soikkasella vaihtelevasti ”Noak” (s. 2) ja ”Noa” (s. 125) arkki. Ararat on erityisen myyttinen vuori armenialaisille, joiden yrityksiin perustaa Tbilisiin yliopisto Rantakari viittasi pian matkansa jälkeen julkaisemissaan artikkeleissa (s. 181).

Kaukasian maiden tutkimuksessa rehottavat myytit, joiden kitkemiseksi Rantakarinkin havainnoista on hyötyä. Vuodesta 1965 alkaen on maailmalle rummutettu armenialaisten ja turkkilaisten välistä ikiaikaista vihaa, joka esitetään usein oikeutuksena toukokuussa 1918 itsenäiseksi julistautuneen Armenian neuvostomiehitykselle ja vuodesta 1991 uudelleen itsenäisen Armenian jatkuvalle riippuvuudelle Venäjästä. Rantakari tapasi kuitenkin sellaisiakin armenialaisia, joiden mielestä Turkki oli sittenkin Venäjää pienempi paha (s. 128). Turkkilaisten ohella myös georgialaiset ja venäläiset vihasivat armenialaisia samaan tapaan kuin juutalaisia (s. 153-155). Vuosien 1905–1906 armenialaisvainot olivat Rantakarin kuuleman mukaan Venäjän viranomaisten provosoimia (s. 98). Rantakari rinnasti armenialaiset puolalaisiin, joiden kotimaa oli niin ikään jaettu kolmen valtion kesken (s. 154), mutta armenialaiset eivät olleet enemmistönä edes nykyisen Armenian alueella (s. 157).

Työmiehen palkka oli Suomessa 1900-luvun alussa 3–5 markkaa päivässä, Persiassa runsaan markan, jolla sai palasen saippuaa tai kaksi kynttilää (s. 147). Sata vuotta myöhemmin elintasoero ei liene supistunut. Rantakari toteaa kuitenkin osuvasti köyhyyden suhteellisuudesta: ”Eihän esim. roomalainen tai kreikkalainen voinut tuntea mitään tarvetta kahviin… Mutta esim. suomalais-eukon, joka ei voi kustantaa itselleen yhtään kuppia kahvia päivässä, on katsottu elävän alapuolella eksistenssiminimin, jos hän on tottunut kahviin.” (s. 148)

Suomalaismatkailijoille vuonna 1913 uusi elämys oli siideri (s. 22 ja 47). Aina he eivät tainneet tietää tarkalleen, mitä suuhunsa pistivät, sillä Volgan-lautalla he nauttivat ”kaviaria ja balikia” (s. 46), mutta ”balik” tarkoittaa turkkilaisissa kielissä mitä hyvänsä kalaa. Georgialaiset tunnettiin jo 1900-luvun alussa erityisen korkeasta iästään (s. 150), mitä sittemmin on epäilty pikemminkin väestökirjanpidon huolimattomuuden sallimaksi myytiksi kuin terveellisten elintapojen tai geenien ansioksi.

Soikkanen on tehnyt viisaan ratkaisun jättäessään Rantakarin käyttämät henkilön- ja paikannimet sekä kansallisuusnimitykset ja muut käsitteet alkuperäiseen muotoonsa, vaikka monet niistä on sittemmin totuttu translitteroimaan vakiintuneemmilla tavoilla. Niinpä ”Tauris” (enimmäkseen s. 135-162) tai saksalaisittain ”Täbris” (s. 137) selitetään liitteessä (s. 212), josta tosin kuudesta oikeinkirjoitusvaihtoehdosta huolimatta puuttuu pätevin: Täbriz. Ongelmallisempaa on se, että Rantakarin käyttämät kirjoitusasut kummittelevat myös kirjan muissa osissa, nykyaikaisissa kartoissa sekä kuvateksteissä. Sen myötä lukija joutuu totuttelemaan ”Erivan” ja ”Tiflis” -nimiin tutumpien ”Jerevan” ja ”Tbilisi” sijasta, jotka on kuitenkin säästetty kuvateksteihin. Oliko kuitenkaan loogista kirjoittaa ”Gruusian sotilastiestä” (s. 21) ja kuvatekstissä ”gruusialaisista” (s. 83)?

Kun Rantakari kertoo ”tataareista” (mm. s. 155-156), hän tarkoittaa turkinsukuisia kansoja ylipäätään, mukaan lukien azerbaidzhaninturkkilaiset (nykynimitys ”azeri” on mielivaltainen lyhenne ja peräisin vasta 1920-luvulta). Niinpä ”tataari” Persian hovin kielenä (s. 144) oli yhtä kuin turkki – tosin osmanien hovissa puolestaan käytettiin persiaa, sillä sunnikalifin ja shiiashaahin valtakuntia eroitti toisistaan pikemminkin uskonto kuin kieli.

Rantakarin käyttämä oikeinkirjoitus pyrki ilmeisesti vastaamaan saksankielistä, kuten siihen aikaan oli tapana. Soinnillinen s-äänne merkittiin mielellään suomessakin s:ksi ja z-kirjain varattiin ts-äänteelle. Tätä voi itse kukin tutkiskella kysymällä itseltään ja ystäviltään, seikkailivatko heidän lapsuudessaan Tartsan ja Tsorro vai Tarsan ja Sorro. Niinpä nykysuomessa z kuuluisi s:n tilalle myös Nizhni Novgorodin nimessä (s. 19-20 ”Nishni Novgorod” ja s. 40 ”Nisjni Novgorod”), Saksalainen kaksois-w on tarpeeton Petrovskin eli nykyisen Mahatshkalan nimessä (s. 19 ”Petrowsk”, s. 20 ja 78 ”Petrowski”). Toisaalta ”Djulfa” (s. 20-21 ja 78) onkin kirjoitettu ruotsalaisittain (olisi korrektimmin ”Dzhulfa”).

Rantakari oli itsekin epäjohdonmukainen kirjoittaessaan välillä ”Astrakaani” (s. 42, 54, 56-57, 61 ja 63) ja välillä ”Astrakan” (s. 55, 59 ja 68); Soikkasella on modernisti ”Astrahan” (s. 19-20), paitsi kaikissa kuvateksteissä ”Astrakan”. Rantakarilla on sekä ”Etschmiadzin” että ”Etschmiadsin” (s. 119 kummallakin tavalla samalla sivulla) – edellinen on oikea saksankielinen kirjoitusasu ja esiintyy myös Soikkasen tekstiosuuksissa, mutta suomeksi pitäisi olla ”Etshmiadzin”.

Translitteroinnin epäjohdonmukaisuuksien ohella löytyy vain muutama asiavirhe: Kazan ei ole ”myöh. Kasan” (s. 19), vaan päinvastoin. Nykyaikaisessa kansallisuuskartassa on ”Tshetseenit” (s. 82) kun pitäisi olla ”Tshetsheenit” (tshe-tshe). Muuten oikoluku on toiminut hyvin ja kirja on säästynyt varsinaisilta kirjoitusvirheiltä.

Kertooko kirja jotain uutta Turun yliopiston taustasta? Sitä en valitettavasti pysty tarkemmin arvioimaan aihetta tuntematta. Kirjasta puuttuvat lähdeviitteet, vaikka lähdeluettelo löytyykin (s. 209-211). Soikkanen nojaa tukevasti yksityisarkistoihin ja lehdistöön, jonka arvosta asiayhteyksien avartajana hän toteaa osuvasti: ”On syytä todeta, että lehdistö on paras lähdemateriaali sen havaitsemiseen, miten eri asiat liittyvät toisiinsa ja mitkä asiat ovat ’alisteisia’ millekin. Kun käytetään leikekokoelmaa, tämä etu yleensä menetetään. Sama tapahtuu arkistoissa: kun asiat kootaan teemoittain katkeavat vuorovaikutus- ja alistussuhteet.” (s. 181)

Soikkasen loppupäätelmäkin käy järkeen: ”Rantakarin ja opetuslasten pitkälle venäläistämisen pelosta syntynyt perusajatus yksityisestä yliopistosta oli myöhemmin itsenäisessä Suomessa omiaan jarruttamaan Turun Yliopiston kehitystä. Turku oli kuitenkin Rantakarin aloitteesta saanut 1913 siemenen, josta kasvoi itsenäisessä Suomessa komea puu.” (s. 208)

Asioilla on tosiaan usein yllättäviäkin yhteyksiä, jotka unohtuvat kun yritämme järjestää muistiamme ja jäsentää historiankuvaa. Vedenpaisumuksen jälkimainingeissa Aurajoelle asti ajautui Venäjän muiden vähemmistökansallisuuksien ajatusten ja strategioiden seassa monenlaista kulttuurinvaihtoa ja mielikuvia muista maista. Ne ehtivät ajan myötä menettää merkitystään ja vaihtua uusiin, mutta saattoivat pitkänkin ajan päästä itää yllättäviä versoja – kuten tämän kauniin kirjan, joka akateemisen hallintohistorian ohella kertoo unohtuneesta maailmasta elähdyttävällä tavalla.