Venus on auringon ja kuun jälkeen taivaankannen kirkkain kohde, joten todennäköisesti se on tunnettu jo esihistoriallisella ajalla. Tästä huolimatta astronomit ovat kiinnittäneet ylikulkuun järjestelmällisesti huomiota vasta 1600-luvulta lähtien. Kyseisen vuosisadan alusta lukien transitio on ollut nähtävissä vuosina 1631, 1639, 1761, 1769, 1874, 1882, 2004 ja 2012 – seuraavat pasaasit ajoittuvat vuosiin 2117, 2125 ja 2247. Salaperäisen Venuksen populaarin luonteen huomioiden teoksen johdantoon sisältyy riittävät perustelut ilmiön epäsäännöllisyyden ymmärtämiseksi. Maasta katsoen ylikulun ajalliseen epäloogisuuteen vaikuttaa pääasiassa kaksi planeettojen kiertokulkuun liittyvää seikkaa. Ensinnä, maan ja Venuksen ratojen tasot poikkeavat toisistaan noin kolme ja puoli astetta. Toiseksi, kyseisten planeettojen sideeriset kieroajat auringon ympäri poikkeavat toisistaan merkittävästi. Näistä syistä johtuen Venus osuu harvoin samalle suoralle auringon ja maan väliin.

Uuden ajan kynnyksellä herännyt mielenkiinto Venus-pasaasia kohtaan selittynee ainakin osaltaan tieteen instrumenttien kehityksellä. Astronomian havaintovälineistö kehittyi 1600-luvulla ja sitä seuranneena vuosisatana huomattavan nopeasti verrattuna aikaisempiin aikakausiin. Salaperäinen Venus ottaa lähtökohdakseen tämän yleisesti tunnustetun tosiasian. Tycho Brahe (1546–1601) tuotti ilman kaukoputkea huomattavan määrän ihmeteltävän tarkkoja havaintoja tähtitaivaan ilmiöistä ja Johannes Kepler (1571–1630) kehitti Brahen havaintoja matemaattisen fysiikan suuntaan, mutta vasta Galileo Galilein (1564–1642) teleskoopilla tekemät havainnot osoittivat uuden instrumentin lahjomattomuuden ja rajattomat mahdollisuudet tähtitieteelle.

Salaperäistä Venusta voi lukea sekä historiallisena tutkimuksena että seikkailukertomuksena tähtitieteen vaiheista. Jälkimmäistä tulkintaa tukee läpi teoksen painottuva käsitys luonnosta feminiinisenä salaisuutensa säilyttävänä ykseytenä ja tieteilijästä miehenä, jonka ensisijaisena tavoitteena on paljastaa tuo salaisuus. Ylikulun salaisuuden selvittäminen tuli tiedemiehille mahdolliseksi varsinkin 1700-luvulta lähtien. Tuolloin merenkulun tekniikka kehittyi siihen pisteeseen, että pitkäkestoisia merimatkoja voitiin tehdä suhteellisen helposti lähes kaikkialle maailmaan. Jo edellisellä vuosisadalla oli käynyt selväksi, että maan ja Venuksen kierrosta johtuen pasaasi voitiin havaita eri vuosina parhaiten hieman eri paikoissa.

Tutkimus nostaa esiin sekä aikaisemmin vähälle huomiolle jääneitä tähtitieteilijöitä että ilmiön havainnointiin liittyneitä onnellisia ja epäonnisia sattumuksia. 1600-luvulla varsinkin vuoden 1639 ylikulun tutkimus jäi lähinnä englantilaisten harrastaja-astronomien Jeremiah Horrocksin (1618–1641) ja William Crabtreen (1610–1644) tekemien havaintojen varaan. Heidän ilmiöstä keräämä data ei ollut määrältään tai laadultaan kovin korkealuokkaista. 1700-luku saa tutkimuksessa aikaisempia vuosisatoja enemmän huomiota ansaitusti siksi, että tuolloin astronomia alkoi tuottaa ylikulusta ensimmäisen kerran kriittisesti vertailukelpoista materiaalia. Tähän vaikutti ennen kaikkea Edmond Halleyn (1656–1742) esittämä uudenlainen tapa laskea trigonometrisesti auringon parallaksi sekunnin sadasosien tarkkuudella havainnoimalla Venuksen ylikulkua samanaikaisesti eri puolilta maapalloa. Vaikka kaikki eivät 1700-luvulla hyväksyneet käsitystä luonnon täydellisestä säännönmukaisuudesta (determinismistä), avasivat Halleyn laskelmat epäilemättä uudenlaisen tavan tutkia luontoa ja ennustaa sen lainalaisuuksia.

Salaperäisen Venuksen parasta antia ovat laajat ja symbolisesti monikerroksiset kertomukset 1700-luvun astronomien tutkimusmatkoista. Ensimmäisen merkittävän havaintoretken teki ranskalaisastronomi Le Gentil (1725–1792), jonka vuoden 1760 maaliskuussa aloittama kovaonninen purjehdusmatka Intiaan, Bengalinlahden Koromandel-rannikolla sijaitsevalle Ranskan Itä-Intian kauppakomppanian Pondicherryn kauppa-asemalle oli täynnä vastoinkäymisiä. Astronomi sairasti punatautia ja kärsi merisairaudesta ja lisäksi hänen käyttämänsä 50-tykkinen Berryer-sotalaiva oli joutua heti Ranskasta lähdettyään brittilaivaston tulituksen kohteeksi. Alituisten vastoinkäymisten jälkeen Le Gentilin ei auttanut muu kuin pystyttää suurikokoinen teleskooppinsa köysien varaan fregatin kannelle ja yrittää saada havainnoitua Venuksen ylikulku keinuvasta laivasta. Hän ymmärsi varmasti itsekin, etteivät merellä huojuvassa vaivassa tuotetut havainnot olleet tieteellisen täsmällisyyden kannalta minkään arvoisia.

Yhtään helpommalla ei näytä päässeen historian legendaarisimpiin kuulunut englantilainen kapteeni James Cook (1728–1779), joka kuljetti entisellä hiililaivalla HMS Endeavourilla Royal Societyn astronomit Tahitille havainnoimaan vuoden 1769 ylikulkua. Matkasta muodostui Cookin ensimmäinen maailmanympäripurjehdus ja se on saanut aseman yhtenä historian suurimmista löytöretkistä. Tieteilijöiden ryhmän muodostivat Royal Societyn virallinen astronomi Charles Green (1735–1771), itseoppinut botanisti Joseph Banks (1743–1820), piirtäjät Alexander Buchan (k. 1769), Sydney Parkinson (1745–1771) ja John Reynolds (k. 1770), Piitimessä syntynyt Linnén oppilas Daniel Solander (1733–1782) sekä tämän sihteerinä toiminut turkulaissyntyinen Herman Dietrich Spöring (1733–1771).

Kuvauksen mielenkiinto kohdistuu huomattavalta osaltaan paluumatkalla menehtyneeseen suomalaissyntyiseen Spöringiin. Pekosen mukaan Spöringin jäsenyys retkikunnassa sai aikaan sen, että suomalaista tiedettä on voitu kesäkuusta 1769 lähtien pitää ”globaalina”. Tulkinnalla on varmasti omat perusteensa, mutta samalla se jättää esimerkiksi Pehr Kalmin (1716–1779) Pohjois-Amerikkaan vuosien 1747 ja 1751 välillä tekemän tutkimusmatkan huomiotta. Cookin johtaman ryhmän tieteenhistoriallisesti huomattavin menetys oli Venuksen havainnoinnissa tärkeän kvadrantin joutuminen alkuasukkaiden huomaan. John Birdin (1709–1776) valmistama kallisarvoinen instrumentti oli purettu osiin ja osat jaettu kiiltäville esineille persojen alkuasukkaiden kesken. Osat saatiin kuitenkin takaisin, ja tässä kohden Spöring antoi ehkä merkittävimmän tieteellisen panoksensa kasaamalla ja kalibroimalla laitteen uudelleen.

Yksityiskohtaisten matkakuvausten ohella Salaperäisen Venuksen tieteenhistoriallisesti huomionarvoisin seikka on tutkimuksen kyky kontekstoida tieteen toimijat ja toiminnot tarkasti käsiteltävänä olevaan aikakauteen. Tiede ei ollut 1700-luvulla vielä kovin eriytynyttä eivätkä kyseisen aikakauden tiedemiehet olleet erikoistuneet tieteellisiin osakysymyksiin samalla tavalla kuin heidän nykyiset kollegansa. Tieteilijän rooli poikkesi huomattavasti nykyisestä. Esimerkiksi unkarilaissyntyinen Maximilian Hell (1720–1792) suoritti Norjan Lapissa vuonna 1769 laajoja luonnon ja maaperän tutkimuksia havainnoituaan ensin Venuksen ylikulkua. Retkikunnan ei kannattanut kalliille ja usein monta kuukautta (tai toisinaan monta vuotta) kestävälle tutkimusmatkalle varustautuessaan tarkkailla vain jotain yksittäistä luonnon tai taivaankannen ilmiötä, vaan edullisinta oli kerätä havaintoja mahdollisimman laajasti kaikkialta maaperästä ja luonnosta.

Salaperäisen Venuksen aate- ja oppihistoriallinen merkitys tulee esiin pääasiallisesti kahdella tavalla: ensinnäkin teos esittää huomattavan määrän yksityiskohtia Venuksen ylikulun tieteelliseen havainnointiin osallistuneista henkilöistä, retkikunnista ja tutkimusolosuhteista rakentaen näiden varaan laajan kehityskertomuksen Venus-pasaasin havainnoinnin astrologisesta arvosta. Toisekseen tutkielma tarjoaa kulttuurihistoriallisesti mielekkään käsityksen Venus-teeman käytöstä sana-, sävel- ja kuvataiteessa sekä populaarikulttuurissa. Lisäksi Pekonen kuvailee mukaansatempaavalla tavalla henkilökohtaisia kokemuksiaan vuosien 2004 ja 2012 transitioista.

Venuksella on ollut naishahmona tunnetusti merkittävä asema sekä renessanssin että myöhemmin muun muassa kansallisromantiikan kuvataiteessa. Venus-planeetalle sijoittuva science fiction sitä vastoin on suhteellisen uusi, 1900-luvun puolivälistä lähtien enemmän suosiota saavuttanut laji. Ylikulku on monen muun astronomisen ilmiön tavoin inspiroinut useita (post)modernin aikakauden kirjailijoita, graafikoita ja elokuvantekijöitä. Tieteisfantasiaa tutkiessaan Salaperäinen Venus nostaa esiin erityisesti Itä-Euroopan alueella tuotettuja taideteoksia. Kyseisen alueen asema Venus-pasaasin tulkinnoissa näkyy muun muassa neuvostoliittolaisessa kylmän sodan ajan julistepropagandassa, puolalaisen Stanislaw Lemin (1921–2006) esikoisteoksessa Kuoleman planeetta (1951) sekä siitä puolalais-itäsaksalaisena yhteistyönä tehdyssä elokuvassa Der schweigende Stern (1960). Lisäksi Salaperäinen Venus tutustuttaa lukijan harvinaisempiin kotimaisiin tuotoksiin. Esimerkiksi Vilho Aarniahon Salo-nimisestä sankari-insinööristä (!) kertova scifi-seikkailu Venus-tähden muukalainen (1947) lienee jäänyt aikanaan vaille laajempaa huomiota.

Edellä esitetyn nojalla voidaan sanoa, että Salaperäinen Venus toimii hyvin kolmella tasolla: ensinnäkin se dokumentoi tieteenhistoriallisesti merkittävät havainnot ja tutkimukset Venuksen pasaasista; toiseksi se kontekstoi kyseiset havainnot osaksi astronomian yleistä kehityshistoriaa, mikä auttaa ymmärtämään paremmin Venuksen havainnoinnissa sekä havaintojen tarkkuudessa ja tulkinnoissa tapahtuneita ajallisia muutoksia; kolmanneksi se esittää Venuksen ylikulun kulttuurihistoriallisena ilmiönä. Tämä puolestaan selventää transition sosiaalista arvoa ja perustelee osaltaan sitä, miksi Venuksella ja sen tutkimuksella on ollut historiallisessa mielessä huomattava merkitys sekä tieteen että populaarikulttuurin alueella. Tutkimuksen luettujaan vastaanottajalle käynee suhteellisen hyvin selväksi, miten tieteelliset havainnot Venuksesta ovat kehittyneet suhteessa tähtitieteen tutkimustraditioon ja miten käsitykset ja mielikuvat Venuksesta ja sen salaperäisyydestä ovat heijastuneet sekä tieteessä että taiteessa.