Turun yliopistossa tarkastettiin huhtikuun lopulla Päivi Arffmanin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja "Comics go underground!" Underground-sarjakuva vastakulttuurina vuosien 1967-1974 Yhdysvalloissa. Väitös on tiettävästi kolmas suomalainen sarjakuvia käsittelevä ylimmän tason akateeminen opinnäyte. Tämän työn erityinen ansio on se, että nyt ensimmäisen kerran sarjakuvan sisällä nähdään erilaisia virtauksia. Sarjakuvaa ei yritetä selittää yhtenä ilmiönä, vaan ymmärretään tämänkin taiteenlajin sisäinen hajanaisuus ja moninaisuus.
Aikaisemmat sarjakuva-aiheiset väitökset ovat kuuluneet kasvatus- ja käännöstieteiden piiriin. Näillä aloilla onkin sarjakuvia käsitteleviä, väitöstä alempia opinnäytteitä tehty runsain mitoin. Historian alaan kuuluvia, sarjakuvia käsitteleviä pro graduja on – Arffman mukaan lukien – tehty vain muutama.

Underground-sarjakuva syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvun alkupuolella. Syynä oli kaupallisten julkaisijoiden sitoutuminen 1950-luvulla tiukkaan moraaliseen koodistoon. Laajempaan tietoisuuteen erittäin pieninä painoksina tehdyt alakulttuurilehdet tulivat "rakkauden kesänä" 1967. Tuolloin ilmestyi Zap Comix no. 1. Pian sarjakuvalehtien kirjo oli laaja – tosin useimpia lehtiä ilmestyi vain yksi tai muutama numero. Suomessa keskeisin osa underground-sarjakuvista julkaistiin Jymy- ja Huuli -lehdissä ennen 1970-luvun puoliväliä.

Vaikka Yhdysvalloissa onkin rajoittamaton sananvapaus joutuivat u-sarjakuvat pian tutkinnan kohteiksi ja oikeuden arvioitaviksi. Ennen vuotta 1973 arveluttavimmatkin julkaisut saivat vapauttavan tuomion. Tuolloin astui voimaan siveettömyyslainsäädäntö, jonka perusteella paikalliset viranomaiset saattoivat täysin mielivaltaisesti kieltää ja takavarikoida "seksin kiihottavia ominaisuuksia" korostavia "kirjallisesti, taiteellisesti, poliittisesti tai tieteellisesti merkityksettömiä" julkaisuja. Lain perusteella mm. Playboy kiellettiin lukuisissa osavaltioissa – u-sarjakuvan tekijät eivät juurikaan nähneet mahdollisuuksia toimia tällaisessa ympäristössä ja niin eräs aikakausi oli ohitse.

Merkittävimmän u-sarjakuvien tekijän, Robert Crumbin Zap Comix no. 4 tuomittiin New Yorkissa sopimattomaksi. Puolustus vetosi lehden sisältämään yhteiskuntasatiiriin, mutta syyttäjä ja tuomari eivät nähneet, että sarjakuvissa voisi olla yhteiskuntasatiirisia tai ylipäätään minkäänlaisia syvällisempiä merkityksiä: "comics are for children". Suomessakin Huulen julkaiseminen loppui jakelijan kieltäydyttyä levittämisestä. Siitä huolimatta, että jokaisen numeron kannessa luki isolla "vain aikuisille" ei lehden levittämistä pidetty soveliaana.

Arffman erittelee u-sarjakuvien sisältöä monesta eri näkökulmasta. Ne eivät todellakaan olleet poliittisesti korrekteja. Kaikkia tabuja oli käsiteltävä! Toisen maailmansodan jälkeisen laaja-alaisen murroksen luoma uusi sukupolvi halusi ainakin kyseenalaistaa kaiken vanhempiensa arvomaailmaan kuuluvan. U-sarjakuva toi esille myös vastakulttuurin sisäiset ongelmat ja hajaannuksen. Hipitkään eivät pitäneet, jos heidän "oikeaoppisuutta" pilkattiin. Itseironiaakin u-sarjakuvista löytyi: undergroundin kaupallistumista käsiteltiin 1970-luvun alussa paljon.

Arffman näkeekin sarjakuvamaailmassa koko vastakulttuurin selvimmän vaikutuksen nykypäivään. U-sarjakuva toimi avoimemman ja pluralistisemman kulttuurin ja yhteiskunnan tienraivaajana. Tähän johtopäätökseen on helppo yhtyä. Suvaitsevuutta edistetään parhaiten tekemällä suvaitsemattomuus naurunalaiseksi.

Ps.
Jollekulle Turun yliopistossa on väitöskirjan sisältämä esimerkkiaineisto ollut ilmeisesti liikaa. Teoksen alussa korostetaan, että "kuvia on käytetty tieteellisessä tarkoituksessa". (tai sitten tällä vedotaan tekijänoikeuslakiin ja tutkimusten oikeuteen käyttää kaikkea materiaalia ilmaiseksi)