Arkijärjen mukaan koneen tehtävä on toimia: kone on hyvä kun se tehokkaasti suorittaa sille suunnitellun tehtävän. Jyrki Siukonen aloittaa väitöskirjassaan Uplifted Spirits, Earthbound Machines – Studies on Artists and the Dream of Flight 1900-1935 aivan toisenlaisesta lähtökohdasta. Siukonen tutkii 1900-luvun alun unelmia ja visioita (lento)koneesta, joka ei päässyt maanpinnalta: eräänlaista vauhdin ja lentämisen mentaalihistoriaa, siis. Siukosen teoksen johtavia ajatuksia on, että tärkeämpää kuin oikea lentäminen on uni lentämisestä.

Jyrki Siukosen Kuvataideakatemiaan tekemä väitöskirja koostuu useasta eri teemasta ja tarinasta. Teos ei tutki vain eri taiteilijoiden unelmia lentämisestä, vaan sitoo lentämishaaveet yhteen arkkitehtuurin, politiikan ja teknologian kanssa. Siukosen tutkimus keskittyykin koneistuvaan ja muuttuvaan yhteiskuntaan, joka etsi uudenlaisia kokemuksen ja ihmisyyden muotoja. Lentäminen ei Siukosen sanoin tarkoita vain mekanismia, jolla painovoima voitetaan, vaan hän haluaa tarkastella sitä osana suurempaa visuaalisen kulttuurin muutosta. Rakennukset, koneet ja kauneuden käsite artikuloitiin aivan uudella tavalla yhteen, mistä Lontoon vuoden 1851 The Great Exhibition -näyttely toimii esimerkkinä. Sitä varten rakennettu jättimäinen Crystal Palace ei ollut vain suuri rakennus muiden joukossa. Sen lasin ja metallin sekoitus kutsui aivan erilaiseen havaitsemistapaan. Palatsin jättimäinen koko yhdistettynä sen lasiseen ulkokuoreen antoi sille aivan erityisen ilmavan keveyden leiman. Samalla se kuitenkin oli äärimmäisen mekanistinen rakennus. Siukosen sanoin se ennemminkin pistettiin kokoon kuin rakennettiin: se koostui osasista, jotka yhdistettiin toimivaksi kokonaisuudeksi. Crystal Palacekin oli siis eräänlainen kone.

Lentokone yhdistyi uudenlaisen havaitsemistavan kehittymiseen. Siukonen analysoi, miten lentokoneet toimivat arkkitehtien Le Corbusier ja Alvar Aalto kirjoituksissa. Molemmat heistä ihastuivat lentokoneen tarjoamaan perspektiiviin, josta nähdä kaupungin kokonaiskuva. Alvar Aallon vuoden 1921 lentomatka Helsingin ylitse purkautuu aggressiivisena valituksena. Hän kuvailee kaupungin rumuutta ja sen rakentajien tyhmyyttä. Linnun silmin nähdyt pienet ihmiset ovat pieniä myös henkisesti – Aaltoon verrattuna. Lentäminen ilmeni Aallossa voiman ja erityisyyden tunteena. Vuoden 1928 lehtihaastattelussa hän toteaakin: ”Lentomatkustus on nykyään ainoa kulttuuri-ihmisen matkustustapa. Junat ja laivat ovat täynnä kaiken maailman sekakansaa, mutta lentokoneissa tapaa vain valittua väkeä, jonka seurassa ei koskaan tunne vaivautuvansa.” Lentäminen tarjosi etuoikeutetun (havainto)paikan maailmaan.

Samoihin aikoihin Le Corbusier valitti Pariisin taivaan yllä kaupungin sekavaa rumuutta: Pariisi tuli muuttaa täysin, siivota. Siukonen rinnastaakin näiden arkkitehtuurien aseman pommituslentäjiin. Aalto ja Le Corbusier halusivat repiä vanhan kaupungin alas ja perustaa sen raunioille modernistiset fantasiansa. Muutama vuosi myöhemmin useat Euroopan kaupungit luhistuivatkin samanlaisista perspektiiveistä.

Siukonen mainostaa kirjansa keskittyvän taiteilijoiden perspektiiviin. Tämä tarkoittaa, että hän ensinnäkin menee hyvin lähelle lähteidensä asemaa. Taiteilijat puhuvat omilla sanoillaan ja omista positioistaan, eikä Siukonen käytä paljoakaan teoreettista kirjallisuutta selittämään lähteidensä sanomisia. Esimerkiksi monet psykoanalyyttiset teoriat tarjoaisivat monia herkullisia tulkintoja lentämisestä, mutta Siukonen haluaa pitää jalkansa maassa. Ehkäpä niitä olisi voinut käsitellä alaviitteissä, tarjoamassa perspektiiviä? Aika ajoin teksti on nimittäin vain hyvien juttujen kertomista.

Aallon ja Le Corbusierin lisäksi Uplifted Spirits, Earthbound Machines käy läpi joukon muitakin nimekkäitä taiteilijoita. Teksti vilisee sellaisia nimiä kuin Duchamp, Brancusi, Léger, Klee ja Mondrian. Eniten tekstitilaa koko teoksessa saa kuitenkin venäläinen 1900-luvun alun taiteilija Vladimir Tatlin ja tämän lentokonesuunnitelma Letatlin. Letatlin oli Leonardo da Vincin hengessä suunniteltu ihmisvoimalla käyvä biolentokone. Letatlin on jäänyt lähinnä taiteen historiaan, koska se ei missään vaiheessa noussut maasta toimivaksi lentokoneeksi. Osittain se johtui neuvostovaltion vaikeista ja byrokraattisista olosuhteista, osittain koko projektin hulluudesta. Vladimir Tatlinin projekti liittyy kuitenkin oleellisesti esimerkiksi 1920- ja 30-lukujen neuvostoliittolaiseen tieteiskirjallisuuteen, joissa keskeistä roolia näyttelivät tulevaisuuden keksinnöt. Letatlin -konetta käyttävät tulevaisuuden kansalaiset tulevat myös ajattelemaan, elämään ja liikkumaan eri tavalla. Ovathan lentävät ihmiset välttämättä myös terveempiä ja fyysisesti vahvempia!

Myös Letatlin -projektin myötä pystyttiin hahmottelemaan uudenlaisia havaitsemis- ja kokemistapoja. Tatlinin visiot voikin liittää kyborgi -käsitteen historiaan. Millaisiin koneisiin ihminen liittyy luodakseen uudenlaisia identiteettejä? Millaisia vaikutuksia koneilla on havaintoihimme ja miten maailmamme muuttuu, kun liitymme osaksi konetta? Jyrki Siukonen rajaa kirjansa vuoteen 1935, koska silloin ”koneellisen kauneuden käsitteestä tuli osa valtavirtaa, eikä sen asemaa enää pidetty kiisteltynä.” Mutta samanlaisia koneen ja ruumiin liittymisiä tutkittiin kiihtyvällä tahdilla, huipentuen ehkäpä 1980-luvun kyberpunk -tieteiskirjallisuuteen. Lisäksi esimerkiksi australialainen performanssitaiteilija Stelarc on teoksissaan tutkinut niitä mahdollisuuksia, miten ruumiilliset kohtaamiset esimerkiksi koneiden kanssa voivat tuottaa uudenlaisia, posthumanistisia kokemuksia. Myös lentämisellä on Stelarcin performansseissa keskeinen sija.

Siukosen tutkimat koneiden, lentämisen ja vauhdin unet tarjoavatkin oivallisen ja oleellisen näkökulman 1900-luvun kulttuurihistoriaan. Historiallinen näkökulma koneisiin auttaa jälleen ymmärtämään monia nykypäiväisiä ilmiöitä. Tosin syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen lentäminen ei varmasti ensimmäiseksi tuo mieleen vapautumista, painottomuutta ja uusia horisontteja.