Monipuolisesta kirjallisesta tuotannosta tunnettu Karo Hämäläinen on ajan hermoilla kirjoittaessaan nykyaikaisten kesäolympialaisten historiasta kompaktin opuksen urheiluhistoriasta kiinnostuneille. Kirjan formaatti on tietoverkoissa surffailevaa nykylukijaa ajatellen sopiva, lähes verkkolehtimäinen. Kaikista kesäkisoista löytyy yleisesittely tilastotietoineen. Lisukkeeksi tarjotaan aikalaiskuvauksia sanomalehdistä sekä yksi biografia kunkin kisan olympiasankarista. Kuvitus on muutamia poikkeuksia lukuunottamatta hieman keskiharmaata, joskin eri vuosikymmenien urheiluvaatetrendit nousevat hauskasti esiin. Onko urheilukisoista todellakin vaikea löytää persoonallisempia kuvia esimerkiksi kisoihin kuuluvien taideolympialaisten saralta?

Hämäläinen osoittaa lukijalle selvästi, kuinka kisojen luonne on muuttunut reilun 100 vuoden aikana. Kun Paavo Nurmi diskattiin Los Angelesin olympialaisissa vuonna 1932 ammattilaisepäilyjen takia, päätyisivät nykyään lähes kaikki urheilijat mustalle listalle. Tuskin nimittäin löytyy huippu-urheilijaa, joka ei olisi nauttinut rahallisia korvauksia suorituksistaan. Olympialaisiin liittyy paljon tunnetta ja myös negatiivisia ilmiöitä. Hämäläinen nostaa ansiokkaasti esiin erilaiset kisasuorituksiin liittyneet juonittelut ja huijaukset, mutta doping – nykykisoihin oleellisesti liittyvä ilmiö – jää vain muutamien huomioiden varaan. Suomi pääsi todelliseen doping-huumaan mukaan tasan 20 vuotta sitten Martti Vainion kärähtäesä Los Angelesin kisoissa. Siitä lähtien monen mielessä sana urheilu on taipunut pilkkaavasti ”hormoiluksi”, jos nyt urheilu koskaan kovin puhdasta on ollutkaan.

1970-80-lukujen kylmä sota ja kansainvälinen politiikka heijastuivat olympialaisiin boikotointien myötä. Muistamme hyvin, kuinka mm. USAn, Japanin, Kiinan ja Länsi-Saksan urheilijat jäivät saapumatta Moskovan olympialaisiin vuonna 1980. Boikotin taustalla oli Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin. Vastavetona sosialistiset maat boikotoivat Los Angelesin kisoja neljä vuotta myöhemmin. Kokonaan kesäolympialaiset on jouduttu perumaan kolme kertaa. Niinpä Ateenan tulevat XXVIII kesäkisat ovatkin itse asiassa vasta järjestyksessä 25. urheilumaailman megatapahtuma. Niin Berliinin (1916), Helsingin (1940) kuin Lontoon (1944) kisojen aikana taisteltiin muilla tantereilla.

Suomen rooli nousee kirjassa sopivasti esillä, eikä suuria sankareita ole unohdettu. Palstatilaa kirjassa saavat niin maailmankartalle juosseet Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi kuin mm. Lasse Viren. Suomalaisten mitalitoivoina ja -tähtinä lähes koko olympialaisten historian ajan esittäytyvät pitkän matkan juoksijat, keihäänheittäjät ja painijat. Suomi osallistui kisoihin ensimmäisen kerran Lontoossa vuonna 1908. Matka oli vielä kaikin puolin opintomatka, mutta jo neljä vuotta myöhemmin Tukholmassa Suomi räväytti pakan auki. Kisoihin osallistui peräti 165 maamme edustajaa, mitaleita juhlittiiin peräti 26 kertaa ja Suomi oli kisojen neljänneksi paras maa. Lukijaa jää mietityttämään, miten tämä oli mahdollista ja mikä oli Suomen suuri salaisuus kilpaurheilussa sortovuosina. Suomi sai Tukholmassa osakseen myös runsaasti sympatiapisteitä, kun maaltamme kiellettiin mm. avajaisissa oman lipun käyttö. Käytännössä tankoon nostettiinkin voiton merkiksi ensin Venäjän lippu, mutta sen alle Suomen oma pienoislippu. Tästä seurasi koomisiakin tapauksia. Kun Suomi voitti jalkapalloturnauksessa Venäjän, nostettiin tällöinkin salkoon Venäjän lippu, mutta samalla katsojille näytettiin suurta pahvikylttiä, jossa luki ”Finland vunnit”.

Pariisin olympialaisista (1924) Suomi toi mukanaan peräti 37 mitalia. Kisoissa loistivat Ville Ritola sekä lentävä suomalainen Paavo Nurmi. Kauniimman sukupuolen edustajat eivät päässeet vielä tällöin näyttämään kykyjään, sillä naiset hyväksyttiin pitkin hampain olympia-areenoille vasta Amsterdamin kisoissa vuonna 1928 mm. Paavo Nurmen ja Lauri Pihkalan vastustaessa asiaa. Ei ollut helppoa Jesse Owensillakaan Berliinissä vuonna 1936. Neekeriorjasuvusta (toim.huom. kirjailijan käyttämä termi) kotoisin ollut yleisurheilija toi mukanaan 4 kultamitalia aiheuttaen hammastenkiristystä arjalaisten keskuudessa. Kisamatka oli ollut hänelläkin vaarassa, sillä Yhdysvallat harkitsi boikotointia kisoihin liittyneen juutalaisvastaisuuden takia.

Olympialaiset ovat paisuneet vuosi vuodelta. Kun ensimmäisissä kesäkisoissa oli alle 250 urheilijaa 14 eri maasta, kokoontuu tänä kesänä Ateenaan alustavien arvioiden mukaan noin 10 500 urheilijaa 200 maasta. Vuosi vuodelta on myös ilmoittautunut entistä enemmän halukkaita kisajärjestäjiksi, eikä ihme, sillä olympialaisten taloudellinen merkitys on suuri. Montrealin (1976) kisoja lukuunottamatta kaikki kesäkisat ovat tuoneet järjestäjilleen maineen lisäksi myös taloudellista voittoa.

Helsingin olympialaisissa Suomi oli vielä mitalitilastoissa suhteellisen korkealla, mutta sitten alkoi alamäki. Viimeisten 20 vuoden aikana kisoista on tultu kotiin 4-5 mitalistin kera, mikä on kelpo saavutus sekin pienelle maalle. Jos Suomen mitalit jatkossa entisestään harvenevat, saattaa käydä niin, että aikaisempien olympiavoittajien gloria nousee entisestään.

Kirja on sujuvasti ja värikkäästi kirjoitettu välipala penkkiurheilijalle esimerkiksi televison viereen. Kirja sopii mainiosti myös urheiluknoppologian käsikirjaksi kaikille, jotka pitävät erilaisista ennätyksistä, mitalitilastoista ja olympialaisiin liittyvästä symboliikasta. Jos teoksen lukee kerralla kannesta kanteen, seuraa helposti urheiluähky, ellei satu olemaan ”henkeen ja vereen”- penkkiurheilija.