Aikamme uskonnollisuus on moni-ilmeistä. Tässäkin mielessä elämme miltei postmodernia, yhtenäiskulttuurin hajoamisen aikaa. Vaikka suomalainen uskonnollisuus näyttää ensisilmäyksellä säilyneen poikkeuksellisenkin yhtenäisenä – 86% kuuluu yhä luterilaiseen valtavirtaan – uskonnolliset vastareaktiot ja ääriliikkeet moniarvoistavat myös meidän maailmaamme. Jeffrey Kaplanin kirja Beyond the Mainstream painottaa, että emme enää elä aivan topeliaanisesti koivun ja tähden alla. Koivu kasvaa pihassa, mutta se voi hyvinkin sojottaa päin puolikuuta.

Helsingissä pidettiin 13.-15.6. 1999 uususkontojen tutkijoiden ensimmäinen kansainvälinen tapaaminen (Oppositional Religions in Finland). Konferenssin
antina syntyi 386-sivuinen kirja Beyond the Mainstream. Sen on toimittanut konferenssissa puhetta johtanut Jeffrey Kaplan, jonka tuotannossa tämä on jo seitsemäs uskonnollisia ääri- ja vaihtoehtoliikkeitä käsittelevä teos.
Konferenssin järjestämisajankohtana Kaplan työskenteli Helsingin yliopistossa vierailevana tutkijana (Fulbright Bicentennial Chair in American Studies). Kirjoittajia on peräti 26, valtaosa hyvin nuoria tutkijoita, mutta mukana on myös uskontotieteellisessä tutkimustyössä varttuneita artikkelinkirjoittajia.

Joissain artikkeleissa näkyy kirjoittajan kokemattomuus. Harva on harjaantunut kirjoittamaan tieteellistä tekstiä, enkä tarkoita nyt vieraalla kielellä työskentelyä. Kielen kömpelyyttä enemmän historioitsijaa häiritsee harmaiden lähteiden liian huoleton käyttö. Tutkimus, jonka lähteitä ei voi saada käsiinsä, on lähinnä mielipidekirjoitus tai raportti. Tämä kritiikki ei tietenkään koske kaikkia Beyond the Mainstream -kirjan kirjoittajia, vaan pikemminkin toimittajaa. Hänen tehtävänään on ohjata yksittäiset artikkelit yhdenmukaiseen muotoon.

Vaihtoehto-, vasta- vai ääriliikkeitä?

Kokoelman aiherajaus on erittäin väljä. Oikeastaan yhdistäviä tekijöitä on vain kaksi: kaikkien kirjoittajien tutkimusote on uskontotieteellinen, eikä kukaan käsittele uskonnollisten liikkeiden valtavirtaa. Ollaan siis beyond the mainstream. Mutta mitä on valtavirran ulkopuolella: vaihtoehtoja, vastaliikkeitä, uskonnon äärimuotoja?

Jo tutkijatapaamiselle valitusta otsikosta saattoi päätellä, että potentiaalisten osallistujien mielenkiinto tulisi hajoamaan moneen suuntaan: aiheena olivat uskonnolliset vastaliikkeet Suomessa. Kirjassa
teemaa on edelleen laajennettu kaikkeen uskonnolliseen pluralismiin. Tämä on rajauksena hyvin väljä. Uskonnollisia vastareaktioita ilmenee vakiintuneiden denominaatioiden ja tunnustuskuntien sisällä ja välillä; jatkuvasti syntyy myös uusia uskonnollisia virtauksia, kotimaista tai kaukaa kulkeutuneita. Edelleen tarkasteltavat liikkeet voivat olla
reaktioita jo olemassa oleviin uskontoihin tai niistä riippumattomia. Käsiteltävää ajanjaksoa ei myöskään rajata. Niinpä kirjaan sopii yhtä lailla 1800-luvun lopun teosofia kuin vuosituhannen vaihteen uuspakanuus. Kun aluerajauskin on tulkittu mahdollisimman väljästi, tuloksena on hyvin
monipuolisesti uskonnollista pluralismia käsitelevä teos. Kirjan alaotsikossa mainitaan Suomen lisäksi vain Viro ja Venäjä, mutta yhtä hyvin siinä voitaisiin luetella myös Englanti, Tanska ja Ruotsi.

Osa kirjoittajista käsittelee valtakulttuurille vaihtoehtoista uskonnollisuutta. Siis olemassa olevan uskonnon rinnalle tarjottua vaihtoehtoa, joka ei ole välttämättä hyökkäävä tai edes julistava. Tämä on aivan eri asia kuin vastaliike, joka ei tyydy olemaan vain vaihtoehto vaan toiminnallaan aktiivisesti vastustaa valtavirtaa tai jotain pienempää vaihtoehtoa. Kumpikaan näistä ei välttämättä ole muodoltaan, ilmiasultaan tai opiltaan ääriliike – niiden ei tarvitse olla ekstremistisiä. Tämä on ymmärrettävää. Monet voivat olla radikaaleja (ne voivat vaatia rajujakin muutoksia), mutta vain harvat voivat olla äärimmäisen radikaaleja. Kaikki poikkeavat valtavirrasta. Kukin näistä termeistä: vaihtoehto-, vasta- ja ääriliike, sopii kirjan artikkeleihin, mutta mikään ei kuvaa kokonaisuutta kattavasti. Siksi juuri pluralismin nostaminen otsikkoon on perusteltua.

Pluralismia neljässä palassa

Kirja alkaa Kaplanin johdantoluvulla ja jakautuu sitten sivumääriltään hieman epätasapainoisesti neljään osaan: Overview of the Volume (21-26), International Dimensions (27-124), Alternative Religiosity in Finland (125-330) ja The Russian Religious Scene (331-370). Ensimmäinen osio on yleiskatsaus, jossa on vain kolme tervehdyspuheenvuoroa. Myös toiseen ja neljänteen osioon on laadittu esittelyteksti. Varsinaisia artikkeleita on 24. Ne on järjestelty maantieteellisesti. Suomen uskonnollisia liikkeitä käsitellään osiossa III, Venäjää osiossa IV ja muita osiossa II. Vaikka ensisilmäyksellä siltä vaikuttaa, seminaarin ulkomaisten osallistujien luentoja ei ole tarkoituksellisesti koottu yhteen avausjaksoon. Tämä olisikin hieman erikoinen ratkaisu.

Kaikki ulkomaalaisten puheenvuorot sopivat uususkonnollisuuden väljän otsakkeen alle. Sittenkin tämä on kirjan hajanaisin osuus: tarkastelussa ovat New Age -liike (Paul Heelas), uususkontojen luokittelu (Liselotte Frisk), buddhalaiset uususkonnot (Franca Bellarsi), kelttiläinen uuspakanuus (Berk Vaher) sekä uusien uskontojen rantautuminen Tanskaan (Mikael Rothstein) ja Viroon (Ringo Ringvee). Vaikka osio on sijoitettu kirjan alkuun, kyseessä on selvästi jäännösryhmä. Kirjoittajia ei yhdistä alue eikä aika. Jakson pisin artikkeli on koko kirjassakin yksinäiseksi jäävä Franca Bellarsin Länsi-Euroopan uusbuddhalaisuuden terapeuttisia muotoja käsittelevä "New Thought, New Action".

Vaihtoehtoinen uskonnollisuus Suomessa on kirjan ylivoimaisesti laajin osio (ss. 125-330). Sen sisältä hahmottuu pienempiä temaattisia ryppäitä: on uskonnollisten ääriliikkeiden historiaa (Tore Ahlbäck käsittelee teosofiaa, Ilpo Pursiainen korpelalaisuutta) ja yleistä uususkontojen tutkimusta (Martti Junnonaho pohtii uskonnollista toiseutta, Tuomas Martikainen uskonnollisen kentän globalisoitumista, Marjukka Tenngren uususkontojen
vastaisia reaktioita). Satanismia käsitellään Heinolan paloittelusurman kuumentamana peräti kolmessa artikkelissa (Merja Hermonen, Titus Hjelm, Minna Rikkinen). Jossain mielessä yhden ryhmän muodostavat myös Tuija Hovin (Health and Wealth Gospel), Eeva Soinnun (henkiparantaja Iris Palosaaren henkilökuva), Heikki Saaren (taikuus) ja Tom Sjöblomin (uuspakanuus) artikkelit. Pauliina Mikkosen kirjoitus (New Age Suomessa) vertautuu tietysti II osion ulkomaisiin new age -artikkeleihin mutta myös Kimmo Ketolan uushinduismi-tekstiin. Samaa aihepiiriä käsittelevät artikkelit on sijoitettu lähekkäin, ja muutenkin luvut on pyritty järjestämään niin, että yhdestä aiheesta siirrytään seuraavaan aina jonkin loogisen ajatuskulun kautta.

Neljäs, Venäjän post-kommunistista uskonnollista tilannetta kartoittava osio on valitettavan lyhyt (ss. 331-371) mutta sitäkin yhtenäisempi. Chris J. Chulosin artikkelissa käsitellään Venäjän uusia uskonnollisia liikkeitä historian valossa. Hän on myös kirjoittanut osioon johdannon. Muissa kolmessa artikkelissa näkökulmaksi on valittu uskontojen asema Venäjän uudessa lainsäädännössä (Varpu Myllyniemi, Kimmo Kääriäinen, Marat Shterin). Ilmeisesti kyseessä ei ole tietoinen toimitustyö vaan onnellinen sattuma, joka tekee päätäntäjaksosta verrattain koherentin kokonaisuuden.

Joka härillä ajaa, se häristä lukee

Kaiken kaikkiaan Kaplanin toimittama Beyond the Mainstream on silmiä avaava lukukokemus. Se paljastaa ympäristömme häkellyttävän uskonnollisen monimuotoisuuden. Muille kuin uususkontojen tutkijoille näin monia teemoja avaava kirja on kuin arkisto, jota voi selailla tarpeen tullen. Sitä tuskin luetaan kannesta kanteen. Kukin noukkii itselleen kiinnostavimmat aiheet ja hyppii muiden yli. Venäjästä kiinnostuneet ahmivat tietoa venäjän uususkonnoista, luterilaisista herätysliikkeistä innostuneita kiinnostaa Korpela ja anglofiilejä kelttiuskonnot. Siksi yksittäisten lukujen kiinnostavuutta on hyödytöntä ryhtyä arvailemaan.

Uskon kuitenkin, että verrattain laajaa suomalaista lukijakuntaa kiinnostaa Viron uskonnollinen tilanne sosialismin romahtamisen jälkeen. Ringo Ringveen "Religions in Estonia" on selkeä tilastollinen yleiskatsaus uskontojen monimuotoisuuteen maassa, jossa vain 16% asukkaista kuuluu ylipäätään mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Myös satanismin monet muodot puhuttavat juuri nyt suurta yleisöä. Siitä on kuitenkin vaikea saada objektiivista tietoa; kuuluvimmat äänitorvet ovat tähän saakka olleet kaukana Arkhimedeen pisteestä. Beyond the Mainstream tuo järjestystä myös sellaisiin epämääräisesti käytettyihin käsitteisiin kuin vaikkapa new age, noituus, pakanuus ja saatananpalvonta.

(Arvostelu on julkaistu Teologisessa aikakauskirjassa 2/2001.)