Norjalaisen Karsten Alnaesin kirja aloittaa Euroopan historian sarjan. Teemana kirjassa on eurooppalaisuuden herääminen, kuten kirjoittaja on teoksensa otsikoinut. Ensinnä lukijalle herää kysymys, miksi aloittaa sarja Euroopan historiasta vasta 1300-luvulta, varsinkin jos sarjan on tarkoitus olla yleisteos-tyyppinen esitys koko Euroopan historiasta. Ensimmäinen osa ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle tällä asenteella, vaan se pyrkii puimaan eurooppalaisuuden luonnetta. Itse asiassa teos on kyllä asenteella värittynyt eikä paikoin ole ollenkaan tylsää luettavaa. Kirjoittaja onkin lähtenyt asiaansa rehellisen subjektiivisesta näkökulmasta, ja tuo sen esiin sanomalla, että teos ”on kirjoitettu oman aikamme näkökulmasta ja sen mukaisesti on aiheet valittu.” (s. 19) Rohkeaa toimintaa kirjoittajalta.

Kirjoittajan kritisointi eurooppalaisia ihmisiä ja eurooppalaisuutta kohtaan tulee esille hänen tavassaan kirjoittaa. Otan tähän esimerkiksi lainauksen kirjoittajan luonnehdinnasta Euroopan historiasta: ”Euroopan tarina on monella tapaa verinen kertomus miljoonista yksityisistä ihmisistä, jotka uhrattiin kollektiivisuuden alttarilla, isänmaan, johtajan, kuninkaan, keisarin tai puolueen hyväksi. Kirkkolaitos itse ja katedraali (Antonio Gaudin Sagrada Familia Barcelonassa) etenkin on symboli ja muistutus tuollaisesta kollektiivin suorittamasta teurastuksesta.” (s. 15-16)

On toisaalta virkistävää lukea historiateosta, jossa eettinen ja moraalinen näkökulma tuodaan selvästi esiin. Kenen tahansa, joka väittää itseään ihmiseksi, on tunnustettava Alnaesin tavoin, että se mitä uudella mantereella tapahtui löytöretkien seurauksena, lähentelee epäinhimillisyyden ja hirviömäisyyden syvimpiä syövereitä. Vaikka onkin tieteellistä ja objektiivista (!?) kirjoittaa menneisyydestä neutraalin tyhjästi ja ottamatta kantaa eettisiin seikkoihin, lukija silti piti näistä kannanotoista inhimillisyyden puolesta.

Erona aiempiin yleisteoksiin kirjassa ei enää ihannoida ”suuria” löytöretkeilijöitä tai muita suurmiehiä, vaan romanttiset käsityksen esimerkiksi Kolumbuksesta revitään auki realistisella luonnekuvauksella ja kirjoittajan moralisoinnilla. Hänen kerrotaan hallinneen uusia siirtokuntia pahimmanlaatuisena hirmuvaltiaana; Kolumbus oli ”itsepäinen, julma ja itsekeskeinen mies, himoitsi rikkauksia kyltymättömästi ja oli todellakin harvinaisen ahne”. (s. 435) Mistä nämä luonnekuvaukset ovat peräisin, ei kerrota. Onko tämä kirjoittajan tulkintaa?

Tästä päästäänkin kirjan puutteeseen: siitä puuttuvat lähdeviittaukset. Kirjoittaja perustelee tätä sillä, että tämän laajuiseen teokseen niitä olisi ollut mahdotonta saada kaikkiin niihin kohtiin ja näkökulmiin, joita kirjoittaja on omaksunut vuosien varrella. Viittausten puuttumista korvataan kirjallisuusluettelolla, mikä onkin hyvä asia, mutta joihinkin lainauksiin olisi silti suonut laitettavan viittaukset.

Tästä puutteesta huolimatta kirjoittaja on onnistunut käymään läpi kyseisen ajanjakson melko perusteellisesti läpi. Kirjassa on onnistuttu tuomaan hyvin esille myös uusia näkökulmia ja uuden tutkimuksen tuomaa tietoa. Esimerkiksi kun aiemmin on käsitelty Euroopan levittäytymistä maapallolle 1500-luvun alussa, on korostettu maailmanlaajuisen kaupan positiivisia puolia. Alnaes tuo esiin toisenkin puolen. Hän kirjoittaa, että itse asiassa elinolot muuttuivat Euroopassa 1500-luvun alussa ankarammiksi. Tämä ei heti tulisi mieleen, kun ajattelee kaupan kasvua. Tässä esitetäänkin uusi näkökulma, ja se on alempien kansankerrosten. Juuri samat seikat, jotka vaikuttivat siihen, että hyvinvoiva väestö rikastui entisestään, saivat köyhän väestönosan erottautumaan entistä enemmän ylemmästä. Niinpä kansainvälinen kauppa sai kuilun kasvamaan eri kansanluokkien välillä.

Kirja on jaettu pitkähköön johdantoon ja kolmeen temaattiseen osaan. Ensimmäinen osa on otsikoitu nimellä ”Kuoleman ratsastajat”. Siinä käsitellään kulkutauteja, ravinnonsaantia, sotia, kerettiläisyyttä ja uskonnollisia vainoja sekä apokalyptisia odotuksia ja myllerrystä uskonnon kentällä. Ensimmäinen osa on varsin kiehtova, aiheestaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi. Alnaes osaa kirjoittaa varsin mukaansatempaavasti, kun hän kirjoittaa itse. Kun kerrotaan mustasta rutosta, puhumattakaan kupasta, alkaa lukijaa puistattaa ja iho nousee kananlihalle – hyvä! Käsittelyn paikoittainen luonnontieteellinen syleily luo uskottavuutta ja herättää mielenkiintoa. Kirjassa tuodaan esille myös uusi vaihtoehto Mustan Surman aiheuttajalle. Sen ovat kehittäneet Liverpoolin yliopiston epidemiologit. He esittävät, ettei kyseessä olisikaan ollut kuuluisa Yersinia pestis -bakteeri, vaan suoraan ihmisestä toiseen levinnyt nykyajan ebola-kuumeen tapainen virustauti. Todisteita tälle jäämme odottamaan.

Kirjan toinen osa on sen heikoin lenkki. Siinä on esitelty – suorastaan referoitu – ”yhdeksän kertomusta Euroopasta”. Kertomuksiin kuuluvat esimerkiksi kuuluisat tarinat Languedocin kerettiläispapista ja Martin Guerren paluusta. Lukijalle herää kysymys, miksi nämä kertomukset ovat tässä mukana – vieden noin 180 sivua tilaa. Kertomukset löytyvät täydellisempinä ja paremmin kirjoitettuina omista teoksistaan. Lukija tuli tässä vaiheessa hieman kyllästyneeksi kirjaan, mutta onneksi kolmas osa oli taas parempi.

Kolmas osa käsittelee ”maanosaa, jossa oivallukset itävät”. Siinä esitellään erilaisia kulttuurin, tieteen ja politiikan osa-alueita, joiden avulla Eurooppa nousi muiden maanosien edelle, kuten kirjoittaja otsikoi. Osassa on mielenkiintoisia näkökulmia, mutta jotenkin koko kirjaa leimaa epätasaisuus. Se ilmenee hyvin epäsuhtaisena kiinnostuksena kirjan tekstiin, minkä vuoksi kirja jäi välillä pitkiksi ajoiksi lojumaan pöydälle. Välillä kertomukset tempaavat mukaansa, mutta välillä kirjoituksen tyyli on jopa pitkäveteistä. Suurena plussana täytyy kuitenkin erikseen mainita runsaat ja hyvälaatuiset kuvaliitteet renessanssiajan taideteoksista.

Kaiken kaikkiaan Euroopan heräämisen yleisteoksen läpi kulkee kirjoittajan sanoma inhimillisyyden ja rauhan kulttuurin ylistämisestä. Tässä kirjoittaja on onnistunut, sillä välillä lukijalle tulee ihmetys siitä, millainen ihmisen perimmäinen luonto lopultakin on. Ei hän pyri hyvyyteen, kauneuteen, viattomuuteen, rauhaan tai mietiskelyyn. Lopun häämöttäessä vääjäämättömänä edessä hän pyrkii epätoivoisena tyydyttämään mielihalujaan, olivatpa ne sitten ruumiillisia tai henkisiä. Tämä tuli ilmi monin paikoin ruttoepidemian aikana. Boccaccio kirjoitti, etteivät hengissä selvinneen kansanosan tavat olleet enää ollenkaan samanlaiset kuin aiemmassa Firenzessä. Kävi ilmi, että ihmiset alkoivat mieluummin ”ryyppäämään ja huoraamaan” kuin rukoilemaan ja paastoamaan. Mihinkä tästä olisi ihminen muuttunut?