Vai lähteekö Kongokin lentoon jonain kauniina päivänä?

Pohdinta ihmisten älykkyydestä ja sen vaikutuksesta kulttuuriin, elintasoon, poliittiseen järjestelmään tai väestötieteeseen on mielenkiintoista ja kansanomaista. Tatu Vanhanen tuo siihen vahvan tilastotieteellisen otteen ja selvittää näkemyksiään kirjassaan, joka on koottu useista arvovaltaisissa julkaisuissa ilmestyneistä artikkeleista tai kansainvälisissä tilaisuuksissa pidetyistä puheista. Toisto ja lukuisat taulukot korostavat kirjoittajan olevan tosissaan, mutta eivät korvaa puutteita ja virheitä, joiden vuoksi kirja toimii pikemminkin uusien vastausten ja jatkokysymysten kirvoittajana kuin lopullisen totuuden lähteenä. Lukijan on syytä varoa poliittisesti korrekteja ennakkoasenteita yhtä lailla kuin helppoihin yleistyksiin lankeamistakin.

Vanhanen, Tatu: Miksi Kiina lähtee lentoon ja Kongo ei? - Yhteiskuntien älykkyyserot ja niiden huomiointi kehityksessä. East-West Books Helsinki, 2013. 200 sivua. ISBN 978-952-67936-0-3.

Siitä on jo yhdeksän vuotta kun emeritusprofessori Tatu Vanhanen kiusasi pääministeripoikaansa kirjoittamalla julkisesti älykkyyseroista rotujen välillä. Epämääräinen käsite ”rotu” on ollut jo pidempään poliittisesti epäkorrekti ja ruotsalaisilta olemme oppineet, ettei myöskään saa loukata ketään ”tyhmäksi”, joten kaikkien täytyy olla yhtä älykkäitä tai sillä ei saa olla mitään merkitystä. Tällaiset rajoitteet ovat kuitenkin ristiriidassa vilpittömän totuudenetsijän ja tutkijan tarvitseman vapauden kanssa.

Nyt Vanhanen on jo 84-vuotias, mutta hänellä on yhä ihailtavan sinnikäs tahto tuoda esiin teorioitaan, joiden hän varmaankin uskoo ravistelevan peruskoulun tasapäistämää kansaa, muuttavan maailmaa paremmaksi paikaksi ja saavan vihdoin ansaitsemaansa julkista tunnustusta. Vanhasen artikkelikokoelmassa toistuu uuvuttavan usein ärtymys, jota julkinen palaute vuonna 2004 ja myöhemminkin on aiheuttanut. Hän jopa rinnastaa kohteluaan Suur-Saksan ja Neuvostoliiton toisinajattelijoiden vaientamiseen (s. 134). Vähempikin toisto olisi riittänyt tekemään lukijalle selväksi, ettei kirjoittaja tosiaankaan ole pahantahtoinen rasisti eikä silkkaa huolimattomuuttaan päätynyt vakaumukseensa.

Koska artikkelit ovat jo aiemmin lähinnä ulkomaisissa julkaisuissa painettuja tai tieteellisissä kokouksissa lausuttuja, olisi ollut lukijaystävällisempää tiivistää niitä uudeksi ja todistusvoimaisemmaksi kirjoitukseksi. Nyt lukijaa saattaa hämmentää sekin, että toisinaan viitataan ”tulevassa” (s. 57-58 ja 73) tai ”uudessa” (s. 94) kirjassa julkaistaviin tietoihin, jotka itse asiassa ovat Vanhasen ja Richard Lynnin kirjasta vuodelta 2006. Eräitä väitteitään Vanhanen on jo ehtinyt muotoilla uudestaan, mutta lukija ehtii väsyä jankuttamiseen ennen kuin päästään viimeisimpiin versioihin.

Turhalta mielipahalta olisi vältytty, jos Vanhanen olisi saanut jo aikoinaan tiedotusvälineissä asiallisemman kohtelun. Hänellä on täysi oikeus uskoa älykkyyteen, rotuihin ja niiden tilastollisiin korrelaatioihin, vaikka tiedämmekin, kuinka usein älykkäät ihmiset eivät sittenkään ole oikein viisaita ja kuinka ihmisjoukoissa tyhmyys vasta tiivistyykin. Me kaikki elättelemme stereotypioita: mustalaispoika on tuleva tangokuningas, juutalaisvanhus on elämää nähnyt oikea mensch, italialaiselta sujuu kokkaus ja rakastelu, ranskaksi kaikki kuulostaa hienommalta, tummaihoisia aina syrjitään, kaikki muslimit riehaantuvat pilapiirroksista ja betoniporsaista, ruotsalaiset…no, kaikkihan me tiedämme mitä heistä ei saa ajatella… Kuka kehtaa rehellisesti väittää, ettei usko tunnistavansa kasvogalleriasta, kenellä on rytmitajua ja kenellä matemaattista lahjakkuutta, kenellä on vientiä yökerhoissa ja kuka äänestää perussuomalaisia? Ulkoiseen profilointiin vaikuttavat ”rotupiirteiden” ohella vaatetus, kampaus, ehostus, haju, mitä erilaisimmat yksityiskohdat parransängestä tai valkoisista tennissukista ja murteeseen. Eivätkä hätäiset ensivaikutelmat ole pelkästään petollisia, vaan saattavat jopa hyödyllisiäkin, evoluution aikoinaan suosimia kykyjä varoa vieraita. Vaikka ”rotuja” on vaikea määritellä edes niinkään eksaktisti kuin ”älykkyyttä”, stereotypiat ovat olemassa koska niihin arkitodellisuudessa uskotaan, eikä ole mitenkään väärin tutkia tai kiellettyä sellaisia ilmiöitä tai myyttejä. Tilastotiede soveltuu kuitenkin heikonlaisesti vertailuihin, joissa vähintään yhtä muuttujaa on vaikea jakaa selkeärajaisiin luokkiin.

Kaikki intialaiset eivät ole käärmeenlumoajia

Vanhanen ei kaihda erottelemasta ihmisiä ja kansoja älykkyyden perusteella, mutta hän on sikäli moderni, ettei luokittele ihmisiä rotuihin kallonmittauksilla, vaan käyttää apunaan jakoa asuinpaikan ja valtiollisten rajojen mukaan. Niinpä hänelle on olemassa sveitsiläisiä, suomalaisia, kiinalaisia ja monia muita näennäisen yhtenäisiä kansoja, joiden keskimääräistä älykkyyttä hän vertailee näiden kotimaissa eri aikoina tehtyjen älykkyystestien perusteella. Jos näitä kansoja tarkastelisi mikroskoopilla, ne paljastuisivat kuitenkin mosaiikkimaisiksi koosteiksi mitä erilaisimpia alaryhmiä. Me ymmärrämme, etteivät kaikki suomalaiset ole samanlaisia – riittää kun vertailee vaalituloksia Helsingissä ja jossain Pohjanmaalla – mutta mitä kauemmaksi tähyämme, sitä karkeammin yleistämme muiden kansojen ominaispiirteitä. Vaaditaan kohtuullista maailman tuntemusta muistaa, etteivät irakilaiset ja iranilaiset ole veljeksiä, eivätkä miljardi intialaista työskentele call centereissä tai käärmeenlumoajina, vaikka näyttävätkin niin samanlaisilta.

Kun vertaillaan eri valtioissa tehtyjä tutkimuksia, olisikin varmistuttava siitä, että ne ovat sisäisesti edustavia. Muuten saamme yhtä hyödyttömiä tuloksia kuin vertailemalla pääkaupunkien loistohotellien tasoa. Vanhanen itsekin myöntää, että virhemarginaali on tarpeen: ”Älykkyysmittaukset ovat aina rajoittuneet pieneen osaan koko populaatiosta, usein tietyn ikäisiin koululaisiin joissakin kouluissa.” (s. 139) Niinpä, Helsingin kouluistakin saisi ylioppilaskokeiden tuloksia vertailemalla vaihtelevia arvoja helsinkiläisten älykkyydelle. Kun virhemarginaalit kumuloituvat, kovimmatkin faktat pehmenevät.

Vanhanen kehittelee mitä erilaisimpia indeksejä todistaakseen, että älykkyysosamäärät korreloivat edes jonkin yhteiskunnallisen ilmiön kanssa. Tämä on kuitenkin pilvilinnojen rakentamista hetteikölle ja pönkittämistä hattaroilla. Esimerkiksi demokratian mittareiksi Vanhanen esittelee äänestysaktiivisuuden ja naisten edustuksen (s. 37 ja 80). Sveitsissä naiset saivat äänioikeuden vasta 1971, mutta eipä maata sitä ennenkään pidetty järin epädemokraattisena eikä sen vauraudessa, yhteiskuntarauhassa tai muussakaan ominaispiirteessä tapahtunut mitään havaittavaa muutosta äänimäärien kaksinkertaistuessa. Onnellisia ovat ne maat, joissa politiikka tuntuu tylsemmältä kuin urheilukilpailut tai Idols-vaalit! Suomessakin 75-78 % äänesti eduskuntavaaleissa ”vaaran vuosina” 1945-1948 ja 85 % kuohuvalla 1960-luvulla, mutta oliko Suomi silloin millään tavalla nykyistä parempi yhteiskunta?

Mieli tekisi vastata samaan tapaan kuin Jari Tervo viime vaalien jälkeisessä Uutisvuodossa: kun tiedetään, millaisia poliitikkoja ja puolueita saadaan nykyisellä äänestysaktiivisuudella, kuinka viisasta on vaatia niitäkin ihmisiä äänestämään, joita vaalit eivät ole kiinnostaneet senkään vertaa? Afganistanissa ja Ruandassa naisilla on peräti kiintiöt parlamentissa, mutta sekö tekee niistä demokratioita?

Pääministerin isällä on epäilemättä ollut syynsä luottaa suomalaisiin äänestäjiin ja ihmetellä, miksi sen sijaan ”Afrikan maiden johtajat ovat huonompia kuin vauraammissa maissa.” (s. 136) Parempi kysymys olisi kuitenkin, miksi Kiinan ja Kambodzhan nykyjohtajat ovat parempia kuin Mao Tsetung ja Pol Pot, miksi Etelä-Korean vaaleilla valittu presidentti on parempi kuin Pohjois-Korean perintöruhtinas tai mitä väliä vaaleilla olisikaan, jos johtajien pätevöityminen riippuisi rodusta?

Varmasti omaperäisimpiä ja huomionarvoisimpia Vanhasen mittareista on perheviljelmien osuus maatilojen kokonaisalasta tai viljellystä maasta.

Kirjassa luetellaan puolihuolimattomasti kymmeniä maita, jotka enemmän tai vähemmän sopivat niille asetettuihin rooleihin. Lukijan täytyy kuitenkin muistaa, että vähintään yhtä paljon löytyisi poikkeuksia. Jos säännöistä on jatkuvasti poikkeuksia, niihin tulee kiusaus esittää pinnallisia selityksiä. Helpointa on selittää, että kielteiset poikkeukset johtuvat ”vakavista sisällissodista tai kansainvälisistä sodista” (s. 53), koska tämä näyttäisi pätevän useimpiin maailman maihin – varsinkin jos maailmankuvansa muodostaa dramatisoivista päivittäisuutisista tai ulkoministeriöiden matkustustiedotteista. On kuitenkin epäloogista käyttää tällaista veruketta Kirgizistanin (s. 52) heikosta suorituksesta, kun siellä käydystä kapinasta on kulunut lähes sata vuotta ja vähintään yhtä veristä on ollut sillä välin naapurimaassa Uzbekistanissa. Ei muutama vähäverinen vallankaappaus ja Oshin uzbekkipogromi viime vuosina riitä rinnastamaan maata Vietnamiin – tosin senkin sodasta on jo muutama vuosi vierähtänyt.  Mieleen tulee, kuinka nokkelasti Neuvostoliitossa oli tapana vedota toisen maailmansodan tuhoihin vielä vuosikymmeniä sen jälkeen kun Saksa ja Japani oli jälleenrakennettu. Enkä muista Mauritanian liioin kärsineen sodista (s. 145) tai että se olisi myöskään ”taloudellisesti korkealle kehittyneitä maita” (s. 100) – ettei olisi sekoittunut Israelin kanssa?

Median löyhät puheet ”etnisestä” väkivallasta kiehtovat Vanhasta, jonka mielikuvissa se on uudenlaista sotaa: ”Toisen maailmansodan jälkeen enemmän ihmisiä on surmattu etnisissä väkivaltaisuuksissa kuin valtioiden välisissä sodissa” (s. 85) Mutta mitäpä muuta olivat aiemmat pogromit, heimosodat, väestöjen pakkosiirrot, kansanmurhat, kansallisvaltioiden väliset sodat ja vaikkapa Suomessa keväällä 1918 koettu heimosota pohjalaisten ja kymenlaaksolaisten välillä?

Meillä on vain tapana määritellä eurooppalaiset konfliktit poliittisiksi tai sosiaalisiksi, mutta leimata nykyiset ja vieraissa maissa tapahtuvat sodat tai sisällissodat epämääräisiksi ”etnisiksi” konflikteiksi. Afganistanin ja Tshadin luokittelu ”etnisen väkivallan” kärkiseitsikkoon (s. 127) osoittaa Vanhasen seuranneen liikaa TV-uutisia tiettyinä päivinä. Tiibet ja Sinkiang näyttävät jääneen luokittelematta, koska kuuluvat suurempaan valtakuntaan, mistä päätellen ”etnistä väkivaltaa” voi olla vain pienissä maissa tai niissä, mistä TV-uutiset voivat vapaimmin kertoa. Meksikon ”huumesota” on ollut sekin väkivaltaisempi kuin Afganistanin maantierosvousta lähenevä perinteinen kapinallisuus, jossa (kuten Rudyard Kipling jo muinoin kuvaili) jokaisessa kylässä pelätään ylävirtaan asuvien naapurien virtsaavan yhteiseen jokeen.

Suomessa 1918 vastakkain olivat Senaatti ja Kansanvaltuuskunta tai SDP ja muut puolueet, mutta muualla maailmassa on vain jotain sotaloordeja tai heimopäälliköitä, jotka aina nahinoivat kun eivät paremmasta ymmärrä. Vanhanen hyödyntää vieraiden maiden heikkoa tuntemusta todistellakseen, kuinka ihmisillä on tapana suosia sukulaisiaan (s. 86). Tästä pitäisi kai päätellä, että monikulttuurisuus lisää automaattisesti väkivaltaisuutta: ”Koska etninen heterogeenisuus on pikemminkin lisääntymässä kuin vähentymässä monissa maissa, me emme voi odottaa mitään jyrkkää alenemista etnisen väkivallan toistumistiheydessä ja laajuudessa edes demokratioissa.” (s. 90) Ja koska kaikki ”etninen” on jotain vierasta ja kaukaista, kukaan ei odota selitystä sille merkilliselle ilmiölle, ettei Sveitsin monikulttuurisuus ole johtanut sisällissotaan 1840-luvun jälkeen, eikä Suomessakaan ole koettu ruotsalais- tai ortodoksipogromeja.

Selitysten epäjohdonmukaisuus

Vanhasen mukaan laosilaisten tyhmyyttä lisää ”maantieteellisesti eristäytynyt mannermaa” (s. 68), mutta miksi sveitsiläisiä vastaava maantieteellinen asema ei ole haitannut?  Bangladesh puolestaan on ”liikakansoitettu ja jatkuvista tulvista kärsivä maa ilman mitään merkittäviä luonnonvaroja” (s. 145-146) – siis aivan kuten Alankomaat? Panama on hyötynyt Panaman kanavasta (s. 100), mutta miksei Egypti vastaavasti Suezin kanavasta? Karibianmeren saarivaltiot ovat hyötyneet turismista (s. 146), mutta Tyynenmeren saarivaltiot eivät (s. 164). Miksi jokin selitys kelpaa joidenkin maiden kohdalla, mutta se voidaan sivuuttaa aina silloin kun se ei kelpaakaan?

Sopii epäillä, onko älykkyystestejä tosiaan tehty myös Pohjois-Koreassa. Vanhanen kuitenkin myöntää, että 192 maasta 79:n keskimääräiset älykkyysosamäärät on keksitty – olettamalla ne samalle tasolle kuin naapurimaissakin. Miksei ole tyydytty vertailemaan todellisia testituloksia ja maita, joista niitä on oikeasti saatu?

Viihtyykö älykäs kylmässä?

Vanhanen johtaa älykkyyserot ”ensisijaisesti kylmän ja kuuman ilmaston väliseen kontrastiin” (s. 42), mutta silloin hänen pitäisi etsiä älykkäimpiä ihmisiä Turpanin syvänteestä, jossa kesäisin on yleensä yli 40 astetta lämmintä ja talvella paukkuvat pakkaset. Jos lämpötilaeroja jyrkentävä mannerilmasto suosii älykkyyttä, vuosituhansien ajan Keski-Aasiasta rannikoille päin vaeltaneet indoeurooppalaiset, hunnit, mongolit ja muut valloittajakansat kohensivat kiinalaisten, arabien ja muiden tyhmyreiden geeniperimää. Uutuudessaan raikas ajatus!

Myöhemmin Vanhanen tarkentaa, että älykkyys viihtyy nimenomaan kylmässä (s. 44, 105 ja 133). Hänen poikansa äänestäjät yhtynevät siihen, että Suomessakin älykkyyttä pitäisi hakea sisämaan kylmimmistä maakunnista. Sitä paitsi järkikin sen sanoo, että sen esi-isämme, joka tyhmyydessään eksyi näille raukoille rajoille, on täytynyt löytää äkkiä lämpimästä kodasta älykäs ja poikkeuksellisen hedelmällinen nainen, jotta jälkeläisistä on valikoitunut riittävästi hulluimpia ja uutterimpia sinnittelemään kaamoksen läpi keksimään kännyköitä. Silloin on evoluutiolla pitänyt kiirettä. Jos älykkyyttä osoittava olosuhteisiin sopeutuminen ja selviytymiskyky tosiaan pitää periä, eikä se vaikuta kulttuuriin kuin vuosituhansia vitkuttelevan evoluution kautta, syitä monien kulttuurien äkilliseen kukoistukseen pitänee hakea yllättävistä joukkomutaatioista.

Jos joku kuitenkin on erehtynyt yhdistelemään eurokriisimaita leppeään ilmastoon tai vaikkapa Euroopan uskonnolliseen jakoon joutilaiden katolilaisten ja työn etiikan piiskaamien protestanttien välillä, Vanhanen paljastaa syyn olevankin varhaiskeskiajan arabisiirtolaisuudessa:

”Kyllä, niillä on yksi yhteinen ominaisuus: kaikki niistä Irlantia lukuun ottamatta ovat Välimeren alueen maita. … Voidaan kysyä, että miksi kansalliset älykkyysosamäärät Välimeren maille ovat systemaattisesti vähän alempia kuin muille euromaille. Voimme saada vastauksen tähän kysymykseen Välimeren maiden väestöhistoriasta…Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta tulleiden siirtolaisten kanssa. Koska noiden siirtolaisten keskimääräinen älykkyys on saattanut olla selvästi alempi kuin eurooppalaisten, Välimeren maiden kansalliset älykkyysosamäärät ovat nyt hieman alempia kuin muiden euromaiden.” (s. 168)

Siis tyhmien arabien syytä? Tämä on kuin suoraan Joseph Gobineaun ja kansallissosialistien rotuopista, jossa Välimeren alueen kulttuurien syklit – muinaisten Egyptin, Foinikian, Kreikan ja Rooman nousut ja tuhot – selitettiin ”pohjoistumisen” (Aufnordung) ja ”epäpohjoistumisen” (Entnordung) vaihtelulla. Vanhaselta jää kuitenkin selittämättä, miksi arabialaiset Sisilia ja Andalusia kuitenkin aikanaan kukoistivat viikinkien kotiseutuihin verrattuna. Eikö syytä olisi sittenkin parempi hakea sieltä, mihin Vanhanen alunperinkin viittasi – Välimerestä itsestään? Ehkä euromaiden kriisi johtuukin vaikkapa Välimeren pohjamudista kohoavista höyryistä tai älykkyyttä heikentävistä kaloista, joita pyydetään Irlannin rannikoita myöten? Silloin selittyisi sekin, etteivät 900-luvulla Alpeille asti kavunneet saraseenit jättäneet tuhoisaa geeniperimäänsä sveitsiläisten riesaksi.

Ilmastoteorioiden kautta voidaan päästä ilmastosta välillisesti seuraavaan ruokavalioon, jolla tosiaan voisi olla neuvolatätienkin hyväksymiä vaikutuksia älykkyyteen, elinkeinoihin, elintasoon, ihmisoikeuksiin ja jopa eläinten oikeuksiin. Merelliset kansat elävät kaloista eivätkä siedä hevosenlihaa, joka on ollut Vanhasen älykkäiksi ylistämien Euraasian ratsastajakansojen herkkua. Kirja voisi saada erilaisen sävyn, jos ”älykkyys” korvattaisiin ”monipuolisella ruokavaliolla” tai joillakin sellaisilla hivenaineilla, jotka nykytietämyksen mukaan edistävät älyllistä kehitystä – tosin silloin perinnöllisyys olisi korvattava ympäristön vaikutuksilla, joita Vanhanen ei halua tunnustaa.

Onko erilaisuus pysyvää?

Kohtalokkaimpia erehdyksiä on Vanhasen usko ”ihmisten ja populaatioiden pysyvään erilaisuuteen” (s. 25), sillä mikä nykyisessä alati muuttuvassa maailmassa on pysyvää? Eiväthän ihmisten koti- ja työpaikat, perhesuhteet, yhteiskunnallinen arvostus ja ilmastokaan pysy ennallaan edes yhtä elinikää! Vanhasen todisteet eli älykkyystestit alkavat vasta vuodesta 1905, eikä niitä varmaankaan ole tehty useimmissa maissa ennen toista maailmansotaa. Historiallisen vertailuaineiston ohuudesta huolimatta Vanhasen mielestä elinolojen erot ”eivät ole voineet vaikuttaa pitkällä aikavälillä syntyneisiin geneettisiin eroihin” (s. 29). Eli Venäjän vallankumous, saksanjuutalaisten joukkopako ja kansanmurha, Berliinin muuri, Kiinan kulttuurivallankumous tai vaikkapa Iranin islamistinen komento eivät ole voineet tyhmentää kansoja, vaikka ne riepottelivat älymystöjä? Vanhanen tosin itsekin on jossain vaiheessa pysähtynyt pohtimaan kahden jaetun maan – Saksan ja Korean elintason nopeaa eriytymistä (s. 156).

Jos kuitenkin venäläiset olivat yhtä älykkäitä 1905, 1935, 1965 tai 1995, oliko älykkyydellä mitään vaikutusta siihen, millaista yhteiskunnallista järjestelmää kukin sukupolvi sieti? Entä miten selittyy se, että sivistyneet saksalaiset hurahtivat 1933 kansallissosialismiin ja nykyisin tuntevat olevansa taas sellaisen typeryyden yläpuolella? On historiallista sokeutta tai kulttuurillista röyhkeyttä olettaa, että yhteiskuntia hallitsisi kaikkien näkyvien tieteellisten, taloudellisten ja poliittisten hullutusten sijasta sittenkin perinnöllinen älykkyys, jonka länsimaille vääjäämättä tarjoamaa etumatkaa muut eivät voi milloinkaan tavoittaa.

Vanhanen olettaa evoluution kasvattaneen älykkyyseroja jo vuosituhansien ajan (s. 28 ja 33), mutta miksei tästä länsimaiden ikiaikaisesta ylivertaisuudesta näkynyt mitään vielä tuhat vuotta sitten Arabian, Intian tai Kiinan kulttuureihin verrattuna? Kun Vanhanen vaatii hyväksymään ”että kehityserot ja eriarvoisuudet heijastavat evoluution tuottamaa luonnon monimuotoisuutta, jota ei voida peruuttaa” (s. 131), kuinka hän voi selittää maailmanhistorian ilmeiset loikat eriarvoisuuden vähentämisessä ja ajoittaiset peruutusliikkeet? Vanhanenkin myöntää heikkoina hetkinään, että ”poikkeamat ihmisten elinoloissa eivät riipu ainoastaan kansallisesta ÄO:sta vaan jossain laajuudessa myös poliittisista, taloudellisista ja sosiaalisista instituutioista ja rakenteista, jotka ovat ihmisten kontrolloitavissa.” (s. 102)

Eräät Vanhasen perusolettamukset ovat peräisin vanhentuneesta marxilaisesta kurjistumisteoriasta: hän väittää valtioiden välisten kehityserojen olevan ”pikemminkin kasvamassa kuin supistumassa” (s. 25) ja toistaa synkän ennustuksensa (s. 33 ja 147), mutta kasvaa kirjan lopulla epäileväisemmäksi: ”On jossain määrin epäselvää onko köyhyyden ja muiden epätasaisuuksien laajuus vähentynyt tai kasvanut viime vuosikymmenien aikana.” (s. 175) ja ”Kaikki tähänastiset ponnistukset poistaa köyhyys ja muut ihmisten elinoloissa esiintyvät suuret eriarvoisuudet ovat enemmän tai vähemmän epäonnistuneet, joskin tietyissä tapauksissa on ollut mahdollista pienentää tai suurentaa elinolojen eroja institutionaalisilla valinnoilla.” (s. 190-191)Vanhasen auktoriteettina on Thomas Malthus: ”Luullakseni ei ole koskaan mahdollista poistaa köyhyyttä, koska jatkuvasti ihmisiä syntyy enemmän kuin saatavilla olevat resurssit riittävät elättämään.” (s. 183) Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa ainakaan Suomessa, jossa syntyvyys ei ole karkaamassa käsistä ja jossa on jo pitkään kyetty elättämään joka ikinen kerjäläinenkin.

Ei demokratiaa kaikille

Vaikka ei olisikaan ”koskaan mahdollista saavuttaa samaa demokratian tasoa ja laatua maailman kaikissa osissa” (s. 103), on näyttänyt olevan täysin mahdollista saavuttaa muutaman vuoden tai vuosikymmenen viiveellä Suomessa sama elintaso kuin Ruotsissa, Portugalissa sama elintaso kuin Sveitsissä ja Thaimaassa sama elintaso kuin Kreikassa. Näin on jo käynyt 1900-luvun kuluessa. Joillakin mailla saattaa olla etumatkaa, mutta hitaammatkin seuraavat perästä. Portugali ja Kreikka seurasivat Saksaa ja Italiaa demokratiaan 1970-luvulla, Itä-Euroopan maat 1990-luvulla. Naisten oikeudet ovat enää hyvin harvassa maassa samalla tasolla kuin Suomessa edusmiehyyden aikaan 1920-luvulla. Ei kai oleellista ole se, että kaikilla on samaan aikaan yhtä paljon, vaan se, että kaikilla on ennen pitkää mahdollisuus samaan?

Vanhasen uhmakas pessimismi astuu vaarallisille teille diktatuurin ja ihmisoikeusloukkausten oikeuttajana kun hän julistaa, ”että kaikilla kansoilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia perustaa ja ylläpitää demokraattisia järjestelmiä. Sen vuoksi olisi kohtuutonta moittia ihmisiä demokratian epäonnistumisesta maissa joille rajoittavat tekijät eivät ennusta vakaata demokratiaa.” (s. 120) Tietenkin luonnonmullistukset, nälänhädät ja sodat voivat oikeuttaa tilapäisen poikkeustilan, eikä Afganistanin kannata odottaa sallivan homoliittoja lähivuosina, mutta onko demokratiassa tosiaan jotain sellaista tasoa, jolle tyhmimmät kansat eivät ikinä yllä ja joihin niitä ei kannata rohkaistakaan?

Kuka tahansa matkailija on voinut omin silmin vertailla nykymaailman eroja edellisten sukupolvien matkailijoiden havaitsemiin eroihin. Enää ei tarvitse pelätä laivojen tuovan takapajuisimmista maista ruttoa, eikä minkään maan satamissa polteta noitia roviolla. Rooma, Konstantinopoli ja Jerusalem olivat 1800-luvun suomalaisille paljon eksoottisempia ja vaarallisempia matkakohteita kuin tänään. Taloudellinen kasvu on silmin nähden nopeampaa Aasiassa kuin Euroopassa. Jos kehityserot jossain kasvavat, niin maiden sisällä eikä välillä. Brittiläisen ja intialaisen eliitin välillä on paljon yhteistä, kuten myös suomalaisen ja kreikkalaisen puliukon välillä – keskivertokansalaisten elintapojen erot voivat johtua siitäkin, että eräissä maissa eliitit ovat ohuempia tai alkoholistien kodittomuus yleisempää kuin toisissa.

Vanhanen keksii Montesquieun osoittaneen ”köyhien ja rikkaiden maiden välisen kuilun” (s. 27). En kuitenkaan usko, että Montesquieulta löytyy tällaista havaintoa (myöhemmin Vanhanen oikaiseekin Montesquieun puhuneen ”kuilun” sijasta vain ”eroista”) tai että maiden välillä olisi mitään selvää ”kuilua”. Jos Vanhasen nuoruudessa ehkä osattiin tehdä ero kehittyneiden (teollisuusmaiden) ja alikehittyneiden (sittemmin ”kehitysmaiden”) välillä, nykyisin tuon välin täyttävät yhä useammat ”pikkutiikerit”, kroonisista nälänhädistä ja kulkutaudeista eroon kasvaneet maat, joita ei voi enää lukea köyhimpien harvenevaan joukkoon.

Vanhanen kosiskelee vasemmistolaisia arvostelijoitaan myös pyrkimällä ”köyhyyden lievittämiseen ja eriarvoisuuksien tasoittamiseen” ja vaatimalla rikkaita maita sponsoroimaan ”ihmisten elinolojen parantamista vähemmän onnekkaissa maissa” (s. 34) – näissä kohdin hän luopuukin muuten korostamastaan objektiivisesta tiedemiehen roolistaan ja heittäytyy moralisoivaksi tuomiopäivän profeetaksi, joka säälii vääriin maihin jääneitä tyhmiä ihmisiä ja vaatii heidän hyväkseen uhrauksia, vaikka tietääkin niiden menevän hukkaan.

Montesquieun ilmasto-opista voisi kuitenkin johtaa hyvin erilaisia ajatuksia: Entäpä jos ne olivatkin älykkäimpiä ihmisiä, jotka aikoinaan rikastuivat lämpimissä maissa, joissa kaikki kasvaa itsestään ja ympärivuotinen auringonvalo kutsuu lukemaan ja filosofoimaan pylväskäytävissä? He jäivät palmun alle makaamaan sillä aikaa kuin heidän tyhmemmät serkkunsa hytisivät napajäätiköillä ja röhnöttivät uuninpankon päällä kaamoksen yli. Vuosisatojen päästä pohjanmiehet saivat vihdoin pellot kynnettyä ja oppivat lukemaan kynttilänvalossa. Sitten he takoivat miekkoja ja seilasivat ryöstämään onnekkaampia serkkujaan. Nyt on ollut siirtomaaisäntien vuoro rappeutua joutilaisuudessa ja odottaa, kunnes kiinalaiset ja intialaiset perivät maan. Miksi tällaista luonnollista vaihtelua pitäisi tasoittaa?

Muuttoliikkeen vaikutus puuttuu

Kirjasta puuttuu oleellinen luku eli teoria muuttoliikkeen vaikutuksesta älykkyyteen. Ihmisethän ovat kautta aikojen muuttaneet maalta kaupunkiin ja maasta toiseen. Vanhanen viittaa tähän muutaman kerran, mutta ei selvästikään saa faktojaan asetettua toivomallaan tavalla. Hän selittää Japanin ja Etelä-Korean saaneen älykkäät geeninsä kylmemmiltä seuduilta muuttaneilta ”Mongoloideilta” (s. 51), tarkoittaen mongoleja tai mongolideja (suomessa ”mongoloidilla” tarkoitettiin aikoinaan Down-syndroomaa potevia), mutta jättää kertomatta, miksi nämä olisivat kiertäneet Pohjois-Korean ja keitä kiinalaiset ovat. Älykkyysosamäärältään, kuten monissa muissa kansainvälisissä vertailuissa, huipulle sijoittuvat kaupunkivaltiot Singapore ja Hongkong (s. 70), mutta johtuuko se asukkaiden kiinalaisuudesta vai saisivatko myös muut maailman suurkaupungit yhtä hyviä tuloksia, ellei niiden rasitteina olisi tyhmää ympäristöä? Kaupungit tunnetusti vetävät puoleensa virkamiehiä, poliitikkoja, muita roistoja, opiskelijoita, kerjäläisiä, kaikenlaisten outojen ammattien harjoittajia ja yleensä maahanmuuttajiakin, jotka eivät viihdy maaseudun perintötiloilla ja pikkukaupunkien perinnöllisten käsityöläisten oppipoikina.

Liberaalit lohduttautuvat säätykierron mahdollisuudella, joka teki amerikkalaisista kengänkiillottajista miljardöörejä. Vanhanen yrittää lohduttaa päinvastaisella alistumisella perittyyn kohtaloon:

”Me olemme sidotut elämään suurten eriarvoisuuksien maailmassa, mutta olisi hyödyllistä ymmärtää, että tämä eriarvoisuus johtuu ensisijaisesti evoluution tuottamasta ihmisten erilaisuudesta, mikä ei ole kenenkään tietoisen kontrollin alaista.” (s. 71)

Vaikka alistuttaisiinkin siihen, että yksi syntyy terveenä mutta tyhmänä, toinen rampana mutta kauniina, kolmas sinisilmäisenä ja neljäs köyhäksi orvoksi, viimeiset 200 vuotta on eletty siinä romanttisessa uskossa, että jokainen voi kuitenkin olla oman onnensa seppä ja jossain määrin parantaa tai varsinkin huonontaa asemaansa omilla teoillaan, hyvällä onnella, työllä tai lottoamalla. Myös valtiot voivat tietoisesti kontrolloida luonnonolojaan ja -varojaan. ”On Suomi köyhä ja siksi jää”, laulettiin aikoinaan, mutta jo kauan ennen valtiollisia brändityöryhmiä keksittiin keskuslämmitys ja jäänmurtajat, joilla maamme vapautui luontonsa kirouksista. Vastaavasti Florida oli malarian vaivaama rämeikkö ennen kuin rakennettiin uima-altaat ja ilmastointilaitteet – jos aiemmin kärsittiin puhtaan juomaveden puutteesta, nyt pärjätään hurrikaanienkin yli Piña Coladalla. Rahalla on väliä ja koska sitä joillekin näyttää riittävän, maailma muuttuu kaiken aikaa.

Todellisuudessa maailmanhistoria ei ole pysynyt staattisena, vaan ihmiskunnan kulttuuripääkaupunki näyttää siirtyneen 2500 vuodessa lähes täyden kierroksen vastapäivään: Babylon – Aleksandria – Ateena – Rooma – Pariisi – Lontoo – New York – Piilaakso ja Hollywood – Tokio – Shanghai ja Bombay… Kulttuurien elämänkaari pitää kansat liikkeellä ja takaa jokaiselle vuorollaan tilaisuuden kukoistaa ja rappeutua. Kaupankäynti ja ajatustenvaihtokin ovat liikkuvaista, eikä ainakaan rotutietoinen sisäsiittoisuus ole milloinkaan edistänyt ihmiskunnan kehitystä.

Kustantaja on osoittanut kiitettävää rohkeutta julkaistessaan kiisteltyjä ajatuksia, mutta kirjan oikoluku on jäänyt kovin puutteelliseksi. Pelkästään sivuilta 11-76 löysin 13 lyöntivirhettä (puuttuvaa tai ylimääräistä merkkiä), kaksi turhaa rivinvaihtoa ja kymmenen englanninkielen jäännettä (muun muassa pilkutuksessa); kolmesti on käytetty ”mikä”-sanaa kun pitäisi olla ”joka”. Lisäksi maannimistä puuttuvat suhumerkit (väkästen puuttuessa pitäisi kirjoittaa ”Tshekki” eikä ”Tsekki” jne.), Keski-Afrikasta ja Kongosta käytetään kirjassa Etelä-Afrikasta ja Koreoista poiketen pelkästään pitkiä nimimuotoja, Saudi-Arabia ja Hongkong on kirjoitettu englantilaisittain erikseen jne. Jos kirja pyrkii antamaan itsestään asiantuntevan mielikuvan nimenomaan vertaillessaan lähes kahtasataa maata, ei lukijan luottamusta voiteta kun muiden -stanien joukossa kummittelee ”Kirgisia”, kun ”Kazakhstaniin” on unohtunut ylimääräinen h-kirjain tai kun ”Salomosaarista” puuttuu genetiivin -n-. Piru piilee yksityiskohdissa, sillä pienetkin huolimattomuudet tai antautumiset konventioille niitä itse syvällisemmin miettimättä johdattavat kriittisen lukijan kysymään, mahtaako kirjoittaja sittenkään tuntea aiheitaan.

On kulttuuriteko julkaista paitsi tunnustettuja klassikoita myös sellaisia ajatuksia, jotka tunnetaan lähes yhtä hyvin kuin klassikot, mutta joita harva on lukenut muuten kuin lehtikommenttien sitaatteina.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *