Turun lääketieteen historian yhdistys on yhdessä Suomen Lääkäriliiton kanssa ottanut tehtäväkseen julkaista uudelleen kaikkien saataville palan suomalaista kulttuurihistoriaa. Johannes Ekelundin, ensimmäisen Suomessa kokonaan koulutetun lääkärin, väitöskirjat Kupittaan lähteestä (1741) ja Endeemisestä katarrikuumeesta (1742) luovat kurkistusikkunan ajan yliopistokoulutukseen, akateemiseen kulttuuriin ja yhteiskunnan kulttuurihistoriaan kyseisenä aikana. Ne ovat myös merkityksellisiä aatehistoriallisina lähdeaineistoina lääketieteen historiaan perehtyneille ja sitä tutkiville. Väitöskirjat ovat mielenkiintoisia myös kasvatushistoriallisesta näkökulmasta katsottuna. Ne valottavat omalta osaltaan korkeakouluopiskelun ja etenkin lääketieteen opiskelun kehityskaarta maassamme. Teoksessa on kummastakin latinankielisestä väitöskirjasta näköiskopiot ja niiden lisäksi Veli-Matti Rissasen oivalliset suomennokset. Näin on pystytty palvelemaan mahdollisimman runsaslukuista lukijakuntaa. Teos on hyvin käyttökelpoinen niin alkuperäistekstistä kuin käännöksestäkin kiinnostuneille.

Toimituskunnan laatima johdanto johdattelee heti alussa alkuperäisteosten syntyajankohdan kulttuurisiin sidoksiin. Aiheidensa puolesta väitöskirjat liittyvät tuolloin suosittuihin vesihoito-oppiin, kylpyläkulttuuriin ja orastavaan käsitykseen hygienian merkityksestä tautien vastustamisessa ja terveyden ylläpitämisessä. Vaikka bakteerien merkitys tautien aiheuttajana oli vielä hämärän peitossa, pidettiin puhtautta hyvän ja moraalisesti oikeanlaisen elämän yhtenä tärkeänä peruspilarina. Siksi molemmissa väitöskirjoissa on selkeitä viittauksia puhtauden ja etenkin puhtaan veden merkityksellisyydestä sairaanhoidossa ja terveyden edistämisessä. Endeemisestä katarrikuumeesta kirjoittaessaan Ekelund hapuilee kohti epidemiologian ensi askelia. Eristyksen kaltaisten vanhojen ja hyväksi havaittujen ohjeiden lisäksi hän kuvailee taudin leviämisen tyypillistä luonnetta ja tapaa, ja pyrkii tätä kautta lähestymään menestyksellisiä ehkäiseviä toimenpiteitä.

Niin molemmista väitöskirjoista kuin niihin liitetyistä tervehdyksistä henkii vahva uskonnollinen sitoutuneisuus ja usko korkeamman voiman suojelukseen. Vaikka kyse onkin osittain ajan vallitsevasta retoriikasta ja fraaseista, on usko Jumalaan myös vahvasti tieteen harjoittamista leimaava piirre. Kupittaan lähteestä kirjoittaessaan Ekelund toteaa nimenomaan Jumalan antaneen veden lääkkeeksi ihmiselle. Veteen liittyvistä kemiallisista tekijöistä Ekelund toteaa niiden olevan liian monimutkaisia ja aikaa vieviä selvittää, mutta sen sijaan hän paneutuu spirituksen käsitteeseen. Spiritus on eräänlainen veden henki, elämä, joka voi vettä kauan seisotettaessa hävitä. Kupittaan lähteen vesi tulisi siis nauttia niin pian kuin suinkin mahdollista, jotta spiritus vielä voisi vaikuttaa terveyttä edistävästi.

Kupittaan vedestä ja mineraalipitoisista terveysvesistä yleensä Ekelund katsoo olevan hyötyä lähes kaikkiin sairauksiin ja terveyden edistämiseen. Kupittaan lähteen vedellä kyetään hänen mukaansa hävittämään myös esimerkiksi ihmistä vaivaavat suolistomadot. Ekelund varottaa kuitenkin ”väärennetyistä” vesistä. Hänen mukaansa keinotekoisesti valmistettuihin vesiin ei ole mahdollista saada mukaan spiritusta, joten niillä ei voi odottaa olevan terveyttä edistäviä vaikutuksiakaan. Kaikenlaiset puoskarit saavat osansa Ekelundin sanan säilästä. Puoskareista varoittelemalla Ekelund lisää oman tekstinsä ”puoskareiden” ja ”oikean” koulutuksen saaneiden lääkäreiden vuosisataiseen ja yhä jatkuvaan kiistelyyn vallasta ja totuudesta terveydellisissä kysymyksissä.

Väitöskirjoihin liitetyt tervehdykset ja onnittelut kertovat omalla korukielisellä tavallaan ajan akateemisesta maailmasta, sen käytänteistä ja henkilökohtaisista sitoumuksista. Ne ovat hyvin mielenkiintoista luettavaa varmasti myös nykyisten tiedekuntarajojen yli. Elegantit viittaukset länsimaisen kulttuuripiirin juuriin, innoittuneet lauseet ja keskinäinen kollegiaalisuus saavat huokaisemaan syvään nostalgisesta kaihosta. Nykyajan kliinisellä tohtoritehtailulla tuntuu olevan kovin vähän yhtymäkohtia Ekelundin väitösten aikaiseen maailmaan. Ehkä tämä teos osaltaan muistuttaa menneestä ja nykyäänkin kaivatusta sivistyksestä, perinteistä ja akateemisesta yhteenkuuluvaisuudesta. Sivumääräisesti pieni kirjanen on sisällykseltään hyvin moni-ilmeinen, mielenkiintoinen ja hyvää luettavaa niin lääketieteestä, sen historiasta, akateemisen yhteisön historiasta, ajan kulttuurihistoriasta kuin Turun historiastakin kiinnostuneille.