Minna Lammen väitöskirjan aiheena on suomalainen lyhytelokuvatuotanto vuosien 1920-1969 välillä. Tuona aikana Suomessa valmistui yli kahdeksan tuhatta lyhytfilmiä, joista Lammi on työtään varten valinnut ja katsonut läpi 342. Painavin valintaperuste tutkituille filmeille on ollut aihe. Lammin tarkoituksena on ollut tarkastella, miten suomalaisia valistettiin ja kasvatettiin hyviksi säästäjiksi ja kuluttajiksi. Aineistoksi on siksi valikoitunut yksityisen kansalaisen jokapäiväistä elämää käsitteleviä lyhtyelokuvia.

Suurimmasta osasta näitä elokuvia käytetään nimitystä veronalennusfilmit, sillä elokuvateatterit saivat verohelpotuksen näyttäessään ennen pääelokuvaa alkupalana kotimaisen lyhytelokuvan. Tämä Saksasta ja Baltiasta kopioitu verohelpotus tuli Suomessa voimaan talvella 1933 ja nosti välittömästi lyhytelokuvatuotannon määräät huippuun. Vuoden sisällä kotimaisten lyhytelokuvien määrä moninkertaistui ja nostetta riitti kolmeksi vuosikymmeneksi. Veronalennusfilmin määritelmänä oli että sen piti olla noin kymmenen minuuttia pitkä tiede, -opetus tai taidefilmi. Myös ajankohtaiskatsaus hyväksyttiin.

Valistuksen ja mainonnan raja oli varsinkin aineiston alkupuolella hyvin erilainen kuin nykyään. Monet kirjan lainauksista ovat olleet aikanaan valistusta mutta tuntuvat nykyajan lukijasta pidennetyltä mainostauolta. Tavoitteena on kuitenkin kaiken aikaa ollut kansalaisten kasvattaminen.

Ensimmäinen kansalaisten valistukseen tähdännyt teema oli tehdastuotteiden hyväksyminen 1920-luvulla. Kuluttajien ennakkoluulot tehdaselintarvikkeita ja kulutushyödykkeitä kohtaan haluttiin murtaa ja tämän katsottiin tapahtuvan helpoimmin tuotteen syntyprosessia esittelemällä. Näin markkinoitiin mm. margariinia ja valmiiksi pakattua kahvia.

Sodan aikana pääteemaksi nousi työteko ja rauhan saavuttua säästäminen. Rationalisointia ei voinut tapahtua liikaa. Tärkeimpinä valistuksen kohteina olivat naiset, joiden kautta taloudellisen ajattelun uskottiin iskostuvan perheeseen ja yhteiskuntaa. Naisethan tekivät suurimman osan jokapäiväisistä kulutusvalinnoista.

Valistuivatko katsojat? Sitä voi vain arvailla. Ainakin sota-aikana, jolloin suomalaisten elokuvissakäynti oli huipussaan, monet katsoja saapuivat näytöksiin tahallaan myöhässä jotta heidän ei tarvitsisi nähdä ajankohtaiskatsauksia rintamalta. Alkupätkät tuntuivat usein tuputukselta eikä saman filmin toistuvalta näkemiseltä voinut aina välttyä.

Vaikka tutkimuskohteena ovat elokuvat, on väitöskirja enemmän kulutustutkimusta kuin elokuvatutkimusta. Filmien sanoma on teknistä toteutusta tärkeämpi ja Lammi kuvaileekin tarkkaan useiden tutkimiensa elokuvien tapahtumat. Vaikka juonilainauksia on paljon, ne puolustavat paikkaansa. Onhan seassa mm. tuonaikainen pankinjohtaja Mauno Koivisto puhumassa katsojille säästämisen tärkeydestä.

Kirjan kolkko kansi ei tee oikeutta sen mainiolle sisällölle. Kuvitusta olisi toivonut lisää ja kuvien kokoa olisi saanut suurentaa. Suosikkini kuvakatkelmista oli ”Mies esittelee tyttöystävälleen pankkikirjaa.” Väitöskirja tukee Visa Heinosen ja Mika Pantzarin tutkimuksia kertoen jälleen uudesta näkökulmasta suomalaisen kulutusyhteiskunnan matkasta omavaraisista tuottajista hedonistisiksi kuluttajiksi.