Jälkipolvi tuntee Eino Suolahden (1879–1951) parhaiten siitä, että hän toimi armeijan ylilääkärinä talvi- ja jatkosodan aikana. Tämän vuoksi minäkin tartuin kirjaan, jonka luonnollisesti oletin laajemmin selvittävän hänen toimintaansa sodassa.  Kirjoittaja, Juhani Leikola, Eino Suolahden tyttärenpoika, on hyödyntänyt teoksessaan suvun yksityisarkistoa, joka sisältää Suolahden päiväkirjan lisäksi runsaasti kirjeitä ja valokuvia. Leikola keskittyy kuvaamaan Suolahden poliittista toimintaa erityisesti sotien välisenä aikana.

Eino Suolahti (vuoteen 1906 Palander) kävi koulunsa Hämeenlinnassa, missä hänen isänsä Edvard Wilhelm Palander toimi saksan ja venäjän kielen opettajana. Kulttuurihistorioitsija Gunnar Suolahti sekä Helsingin yliopiston rehtori ja kokoomuspoliitikko Hugo Suolahti ovat hänen veljiään. Hän valmistui lääkäriksi vuonna 1909 ja erikoistui korva-, nenä- ja kurkkutauteihin toimien Helsingissä vuosikymmeninä yksityisenä korvalääkärinä. Lisäksi hän toimi  henkivakuutusyhtiö Kalevan lääkärinä, myöhemmin ylilääkärinä sekä Instrumentariumin toimitusjohtaja vuosina 1937–49.

Eino Suolahti osallistui poliittiseen toimintaan aktiivisesti jo opiskeluvuosinaan. Hän kuului vanhasuomalaiseen puolueeseen, jonka nuori polvi otti tavoitteekseen Suomen täydellisen itsenäisyyden. Itsenäisyysaatetta ajamaan perustettiin 1917 sanomalehti Uusi Päivä, jonka johtokunnan puheenjohtajaksi Suolahti tuli. Suolahti oli tukenut itsenäisyyspyrkimyksiä jo aikaisemmin kannattamalla jääkäriliikettä. Hän osallistui sittemmin myös suojeluskuntien aseistushankkeisiin ja johti ennen sisällissodan puhkeamista 1918 valkoisten tiedustelutoimintaa.

Sisällissodan jälkeen Eino Suolahdesta tuli yleisesikunnan tiedustelu- ja valvontaosaston johtaja eli käytännössä valtiollisen poliisin päällikkö. Hänen alulle panemastaan osastosta kehittyi myöhemmin etsivä keskuspoliisi, sittemmin valtiollinen poliisi ja suojelupoliisi. Hänen mahdollisesta osuudestaan valkoiseen terroriin ei ole näyttöä, mutta yleisesti ottaen häntä pidettiin hyvin jyrkkänä oikeistolaisena, josta jopa käytettiin pilkkanimeä ”Eino Verinen”. Kokoomuspuolueenkin piirissä häntä pidettiin jyrkkyytensä takia usein epäilyttävänä ja puolueen tarkoituksia vastaan sotivana. 1918 hänet lähetettiin salaisissa tehtävissä Saksaan yrittämään saada saksalainen prinssi Suomen kuninkaaksi. Saksan-suuntauksen ja monarkistisen politiikan kaaduttua vuoden 1918 lopulla myös Suolahti joutui poliittisesti syrjään, ja hänet vapautettiin salaisen poliisin johdosta.

Suolahti saavutti uudelleen merkittävän aseman suomalaisessa oikeistossa, kun hänet 1929 nimitettiin Uuden Suomen johtokunnan puheenjohtajaksi. Suolahti oli innostunut lapualaisuudesta, ja hänellä oli mahdollisesti yhteyksiä Mäntsälän kapinaliikkeeseen. Suolahti olikin mukana perustamassa lapuanliikkeen seuraajaa Isänmaallista Kansanliikettä (IKL). Eduskuntavaaleissa 1933 IKL:n kanssa useimmissa vaalipiireissä vaaliliitossa ollut kokoomus kärsi tappion, ja kun IKL vielä erottautui omaksi eduskuntaryhmäkseen, Suolahden edustama linja joutui vastatuuleen. Paasikivestä tuli puolueen puheenjohtaja, ja 1936 Suolahti jätti puoluevaltuuskunnan. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen hän ei enää osallistunut poliittiseen toimintaan. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi 1939.

Leikola kirjoittaa mukaansatempaavasti ja taitavasti. Hän lomittaa kiinnostavasti yksityistä ja yleistä käyttäen apuna päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä. Suolahti oli tavattoman tarmokas, aikaansaapa, voimakastahtoinen ja jyrkkä toimissaan, ja ehti elämänsä aikana olla monessa mukana.  Kirjassa käy selkeästi ilmi, kuinka Suolahti toimi vuosikymmeniä politiikassa useimmiten taka-alalla ”harmaana eminenssinä” teettäen näkyvän osuuden muilla. Hänellä oli läheiset suhteet muun muassa presidentti Svinhufvudiin ja hän oli myös marsalkka Mannerheimin arvostama. Hän suhtautui epäluuloisesti parlamentarismiin eikä koskaan pyrkinytkään eduskuntaan. Sen sijaan hän osallistui aktiivisesti Helsingin kunnallispolitiikkaan kokoomuksen riveissä ja oli pitkään kaupunginvaltuuston ja kaupunginhallituksen jäsenenä. Hän kehitti aktiivisesti Helsingin sairaalalaitosta ajaen voimakkaasti keskussairaalahanketta. Myös Suomen Punaisen Ristin toiminnassa hän oli keskeisesti mukana 1920-luvulta lähtien. Vuonna 1928 Suolahti koki kovan kolauksen, kun häntä ei lääkärikunnan tuesta huolimatta valittu lääkintöhallituksen pääjohtajaksi. Pääjohtajaksi valittiin raittiusmies, kieltolain puolustaja, sosialidemokraatti Hannes Ryömä. Suolahti ei tunnetusti ollut raittiusliikkeen ylimpiä kannattajia.

Leikola ei juuri kerro Suolahden työstä lääkärinä, vaikka se voisi lukijaa kiinnostaa. Miten Suolahti pystyi yhdistämään yhteiskunnallisen aktivistin roolinsa korvalääkärin praktiikkaan, joka kuitenkin tuntui olevan laajaa, Helsingin ”seurapiirit” kattavaa? Samoin Suolahden sota-aikaisen toiminnan kuvaaminen jää kovin suppeaksi. Leikola keskittyy arvioimaan Suolahden suhdetta Saksaan ja natsismiin. Suolahdella oli ollut jo jääkäriajoista lämpimät suhteet Saksaan, mutta Leikolan mielestä Saksan ystävä 1930- ja 1940-luvulla ei kuitenkaan merkitse sitä, että ”olisi ollut natsi tai hyväksynyt kaiken, mitä Saksan kansallispuolue teki”. Suolahti arvosti Hitleriä vahvana johtajana ja järjestyksen palauttajana. Hän kuului Suomalais-Saksalaiseen yhdistykseen, mutta ei koskaan liittynyt kansallissosialismia lähellä olevaan Suomen valtakunnan liittoon, jonka puheenjohtajana toimi professori Mauno Vannas. Kesällä 1942 Suolahden kesähuvila Tyrvännön Petäyksessä sai toimia valtionjohdon valitsemana SS-johtaja Heinrich Himmlerin Suomen-vierailun lomapaikkana. Suolahti hoiti armeijan ylilääkärin tehtävät mallikkaasti. Hänen laaja suhdeverkostonsa yhteiskunnan johtavissa piireissä, organisaatiokykynsä, tarmokkuutensa ja temperamenttisuutensa tekivät hänet hyvin sopivaksi tehtäväänsä. En ole nähnytkään negatiivisia mainintoja hänen sota-aikaisista toimistaan.

Teos kuvaa kiinnostavasti suomalaisen oikeistopoliitikon toimia itsenäisyyden alkuvuosina. Jälleen kerran ilmenee, kuinka kapea suomalainen hallitseva yläluokka on ollut: lähes kaikki ovat olleet sukua keskenään. Kirjoittajakin on Suolahden tyttärenpoika; herää kysymys, millä perusteella yksityisarkistoa on hyödynnetty, mitä on otettu mukaan ja mitä on jätetty pois. Kirjaa voi suositella kulttuurihistoriasta ja sotien välisestä Suomesta kiinnostuneelle, mitään poliittisesti tai sotahistoriallisesti uutta kirja ei tarjoa.