Toisaalta tässä. Valokuva teoksena ja tutkimuksena -kirja on koottu yhdessä samannimisen näyttelyn (2007) kanssa ja on Valokuvataiteen ja -teorian tutkimushankkeen (2005–2008) julkaisu. Teos koostuu sekä teoreettisiin lähtökohtiin (Mika Elo ja Harri Laakso) että kuvan tekemisen ja tutkimuksen yhdistämiseen (Pertti Kekarainen, Marjaana Kella ja Heli Rekula) perustuvista artikkeleista. Tekijät toimivat Taideteollisessa korkeakoulussa ja Kuvataideakatemiassa. Kuten Mika Elo alussa toteaa, näiden kahden taidekorkeakoulun tohtorin opinnot poikkeavat toisistaan. Taideteollisen korkeakoulun tutkimuksellinen osuus on aina pakollinen, toisin kuin produktio-osuus. Taideteollisen tutkimuksellista osuutta arvioidaan Elon mukaan perinteisin akateemisin kriteerein, kun taas Kuvataiteen tohtorin teoreettinen osuus ei välttämättä ole edes muodoltaan kirjallinen. Taiteen tohtori -nimike pitää sisällään siten hyvinkin erilaisia tutkintoja. Oma näkökulmani tulee perinteisen tiedeyliopiston puolelta, ja arvioinkin kirjan antia taiteen yliopistollisesta tutkimuksesta ponnistavan valokuvantutkijan positiosta käsin.

Kuvataiteilija Pertti Kekarainen sanallistaa tekstissään kuvien tekemistä. Hän nostaa esiin valokuvan suhteen tilaan ja jaottelee valokuvan tämän suhteen perusteella kahdeksi: aktiivisesti ympäristöönsä suhtautuvaksi tilaan avautuvaksi valokuvaksi ja tilaan passiivisesti suhtautuvaksi sulkeutuvaksi valokuvaksi. Kekaraisen mukaan aktiivinen tilasuhde syntyy esimerkiksi silloin, kun kuvan kokija pääsee mukaan kuvan ja tilan dialogiin. Tämä tapahtuu Kekaraisen mukaan esimerkiksi luonnollisella mittakaavalla, joka lisää kolmiulotteisuuden kokemusta. Tällöin kuvat näyttäisivätkin avaavan eräänlaisen kuvitteellisen tilan, joka laajentaa tai syventää aktuaalista kokemusta näyttelytilassa. Kekarainen toteaa eräästä teoksestaan puhuessaan, kuinka jotakin kuvan tekemiseen liittyvää ratkaisua on vaikea analysoida sanallisesti, eikä tällä elementillä ole siksi tässä mielessä ”sisältöä”. Näin varmasti onkin. Kuvan sanallistamisessa menetetään aina jotakin ja samanaikaisesti tuodaan siihen jotakin lisää, kuten moni kuvantutkija on todennut. Sanallistaminen, kuvista kirjoittaminen, onkin mielestäni vaikea ja kiehtova laji. Kuvaa voi lähestyä monella eri tavalla ja näkökulmien sekä teorioiden on tarkoitus parhaimmillaan auttaa tässä lähestymisessä.

Valokuvaaja Marjaana Kella pohtii kuvan eri puolia; mielikuvan ja sanallistetun kuvan suhdetta konkreettiseen kuvaan sekä näiden kaikkien häilyvää rajaa muun muassa Jean-Luc Nancyn ja Martin Heideggerin avulla. Kellan mukaan merkitysten luetteloiminen ei kesytä määrittelyjä pakenevaa kuvaa, mutta kirjoittaa kuitenkin sanojen osallistuvan kuvan tekemiseen. Hän toteaakin Mika Eloon viitaten kuvan syntyvän medioiden välissä. Valokuvaaminen on Kellalle asettumista suhteeseen kohteen kanssa. Kellan mukaan kuva ei tunnu asettuvan kategorioihin; kuvaaja etsii kuvalle kulman, koska ei voi saada kaikkea yhtä aikaa. Toisaalta kuva muodostuu vasta kuvittelussa – kuva rakennetaan mielessä kokonaiseksi, koska satunnaisia vaikutelmia emme helposti siedä. Kellalle kuvat eivät asetu aisoihin; kuvaajakin osallistuu kuvatessaan alituiseen muutokseen, vaikka kuvittelee pysäyttävänsä ajan. Myös tutkimus on jatkuvassa liikkeessä. Kun valokuvantutkijana tunnun lähentyväni kohdettani, kuva samalla karkaa jo uusiin yhteyksiin. Tilapäisiin kategorioihin asettaminen voikin siksi olla hyödyllinen työväline; kuva on hetkeksi napattu perhoshaaviin, jolloin siitä ehtii kirjoittamaan. Sitten kuva on laskettava uudelleen lepattelemaan.

Taiteen tohtori Harri Laakso ottaa artikkelissaan lähtökohdaksi Roland Barthesin pohdinnan valokuvan ja rakkauden yhteyksistä: ”[– –] ainoastaan rakkaus, äärimmäinen rakkaus, voisi pyyhkiä pois kuvan taakan”. Laakso näkee rakkauden ja seikkailun, johon Barthes myös viittaa, olevan tärkeää valokuvataiteen ja valokuvantutkimuksen välistä suhdetta määritettäessä. Tässä keskeisenä ovat neljä yhteen kietoutunutta aluetta: valokuvallisuus, teoksellisuus, tapahtumallisuus ja yhteisöllisyys.

Valokuvallisuus liittyy Laaksolla Rosalind Kraussin käyttämässä mielessä valokuvan sisäisen ominaisluonteen tunnistamiseen; valokuva on valokuvallisuutena osallisena monessa eri mediassa ja taidemuodossa. Teoksellisuuden yhteydessä Laakso viittaa Maurice Blanchot´n ”toimettomuuteen”. Teoksellisuus ei siis kerro Laakson mukaan pelkästään siitä, että valokuva on tekemisen seuraus – teko tai tuote – vaan ehkä ennemmin siitä, kuinka teos ollakseen teos vaatii välttämättömän uhrauksen; rakkauteen perustuvan halun nähdä jokin nimeämättömänä ja tavoittamattomana. Teoksellisuus tuntuu siten viittaavan taiteena olemiseen tai taiteeksi tulemiseen. Myös tapahtumallisuus ja yhteisöllisyys määrittyvät Laakson tekstissä valokuvaan jo olemassa olevasti. Esimerkiksi yhteisöllisyys ei tarkoita yksilöiden välisen kommunikaation muotoja, vaan yhteisöllisyyden tai jaetun kokemuksen oletus on jo kirjoittautunut valokuvaan sisälle. Laakson artikkelin otsikko ”Eriaikaisuuden samanaikaisuudesta” viittaa Maurice Blanchot´n ja myös Roland Barthes´n kautta siihen, miten valokuvaan on upotettu monta aikaa ja monta paikkaa. Laakso päätyy artikkelissaan Blanchot´n johdattamana museoiden kautta kääntämiseen ja tutkimiseen. Niin kuin kääntämisessä kielestä toiseen myös tutkivalle taiteilijalle on tärkeää tunnistaa ele kohti toista.

Kuvataiteilija Heli Rekula pohtii kirjoituksessaan teemoja, joihin hän kertoo taiteellisessa työskentelyssään jatkuvasta palaavansa. Hän toteaa selkeästi kuinka, taiteellinen työ ja taiteellinen tutkimus ovat hänelle aiheiden eteenpäin viemistä seuraavan teon (tai kuvan) avulla. Näin lienee monesti myös ”muun” tutkimuksen laita. Tutkimus etenee pala palalta, kun ideoita tai ajatuksia työstetään aina eteenpäin jonkin tekstin, esitelmän, keskustelun, kuvion tai muun ”muokkauksen” avulla. Rekula kirjoittaa omista teoksistaan sekä kuvaajan ja katsojan että mallin ja kokijan asemista. Hän analysoi kiinnostavasti Fat-teosta Barthesin studium ja punctum-käsitteiden avulla; teoksessa punctum on itse kuva kokonaisuudessaan, ei mikään yksityiskohta.

Taiteen tohtori Mika Elo tarkastelee artikkelissaan ”Valokuvan kieli käännöstehtävänä” kielen mediaalisuutta Walter Benjaminin tekstien avulla. Elo asettaa haasteekseen pohtia missä mielessä valokuvaus on kieltä ja miten tätä kieltä voidaan kääntää, eli miten kirjoittaa. Elon mukaan Benjamin pohtii kieltä kaikkea kokemusta määrittävänä tekijänä. Huomioitavaa kuitenkin on, että ”kielellinen” määrittyy Benjaminille laajassa mielessä: myös esimerkiksi tekniikalla, musiikilla ja uskonnolla on oma kielensä. Kieli on Benjaminille Elon mukaan merkityksen muodostumista edeltävää, eikä valokuvan kieli ole siksi palautettavissa valokuvan teknologiaan tai merkityksenmuodostumisprosesseihin; Benjamin haastaakin ajattelemaan medioiden teknologiaa ja metafysiikkaa rintarinnan. Olemusajattelun tai ”essentialismin” välttämiseksi on valokuvan käännöstyössä Elon mukaan välineen erityisyys ymmärrettävä erottavaksi tekijäksi; se jäsentää sitä miten medium eroaa muista mediumeista, mutta samalla korostaa sisäistä heterogeenisyyttään. Toisaalta, teknologisen mediakäsityksen välttämiseksi on tarkasteltava mediumin aktuaalisia ja virtuaalisia artikulaatiotasoja rinnakkain. Valokuvausta olisi siis tarkasteltava teknologian ja kuvametafysiikan kiasmana. Elo ilmaisee tämän mielestäni hyvin seuraavasti: ”Merkityksen tai sisällön sijaan kääntäjän tähtäimessä on se, mikä runona on runoiltu – tai kuvan ollessa kyseessä: kuvana kuvattu.” Mika Elon teksti jatkaa hänen väitöskirjansa ”Valokuvan medium” mediateoreettista pohdintaa. Artikkeli auttaa ymmärtämään valokuvaa erityisenä kielenä, joka vaatii myös tutkimukselta paljon.

Kokonaisuudessaan kirjan artikkelien lähtökohdat ovat toisaalta samankaltaisia ja toisaalta erilaisia. Samankaltaisuutta lähtökohdissa näen siinä, että kaikki artikkelit jollakin tavoin tarkastelevat valokuvan erityisluonnetta. On kuitenkin selvää, että kirjan artikkelit liikkuvat teoreettisesti eri tasoilla, koska kirjoittamisen päämäärät eroavat. Toisaalla keskeisessä asemassa on valokuvan tekemisen analyysi ja toisaalla teoreettinen kehittäminen. Kirjasta on kiinnostavaa lukea myös tekijöiden kirjoitusta omista teoksistaan ja teosten synnystä. Teorialla voi olla antinsa valokuvan tekemisessä tai siitä kirjoittamisessa, ja päinvastoin, tekemisen analyysien avulla valokuvan välineluonne ja teosten prosessuaalisuus voidaan huomioida tutkimuksessa monipuolisemmin.