Kokoelman avaavat Anders Ahlbäckin jääkäreitä ja Ulla-Maija Peltosen Mannerheimia käsittelevät artikkelit, minkä jälkeen Erkka Railo kirjoittaa median tuottamasta poliitikkojen sankaruudesta. Sankaruuden sukupuolta pohtii Tarja Kupiainen kalevalaisen kansanrunon kontekstissa ja nykysuomalaisten arjen sankaruutta Ilona Kemppainen SKS:n Sankareita – onko heitä? -kyselyn (2002–2003) pohjalta. Niina Lappalainen tarkastelee artikkelissaan työhön tehtaalaisyhteisön suullisessa perinteessä liitettyä sankaruutta. Päivi Lappalaisen traagista sankaruutta ja Kirsti Salmi-Niklanderin menetettyä sankaruutta käsittelevät kirjoitukset päättävät kokoelman.

Aiheena sankaruus on yleisesti mielenkiintoinen, sillä kuten teoksen toimittajat lukijalle suunnatussa esipuheessaan toteavat: ”Sankaruus voi syntyä monesta eri asiasta, vaikka jotkin sankaruuden lajit tunnustetaan muita yleisemmin”. Heidän mukaansa ”Sankaruudesta eroon pyrkiminen luo yleensä vain uudenlaista sankaruutta, sillä sankaruuden kaipuu on yleinen ja pysyvä ilmiö”. Teeman yleisyydestä huolimatta kokoelman nimeksi olisi ehkä sopinut paremmin Kirjoituksia suomalaisesta sankaruudesta, sillä kaikissa artikkeleissa käsitellään suomalaisia sankareita ja antisankareita, suomalaisten käsityksiä sankaruudesta sekä suomalaisella lähdepohjalla. Varsinaista kansainvälistä vertailua artikkeleissa ei laajemmassa mitassa tehdä, vaikka useat kirjoittajat hyödyntävätkin kansainvälistä teoreettista kirjallisuutta sekä muutamat myös kansainvälisiä tutkimuksia omien artikkeleidensa teemoista.

Kirjan toimittajat alleviivaavat sankaruuden tämänhetkistä kiinnostavuutta sillä, että yhtenäiskulttuurin murenemisen johdosta sankaruuden on nähty olevan kriisissä. Johdannossa Peltonen ja Kemppainen puhuvat muuttuvasta sankaruudesta. Ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin muuttuessa myös sankaruuskäsitykset ja sankaruudesta tehdyt määritelmät muuttuvat. Muutoksen paikantamisen lisäksi on mielestäni tärkeää ymmärtää, mikä sankareissa ja sankaruudessa on pysyvää ja jatkuvaa. Miksi ihmisillä näyttäisi olevan universaali ja ajaton tarve ja halu nähdä sankareita ympärillään? Sankaruuden jatkuvuuksien ymmärtämiseen kokoelmassa tietyllä tavalla pyritäänkin, kun suomalaisesta sankaruudesta tuodaan esille erilaisia puolia ja koetetaan osoittaa, ettei se ole hävinnyt vaan ehkä vain muuttanut muotoaan.

Sankaruuteen liittyvien käsitteiden ja niiden käytön tarkempi määrittely olisi saattanut tuoda lisää apuvälineitä sankaruuteen liittyvän muutoksen ja jatkuvuuden tarkasteluun. Mitkä esimerkiksi käsitteistä sankaruus, sankaruuskäsitys, sankariteko ja sankari ovat niitä, joihin liittyy ajassa ja paikassa muuttuvia määreitä, mihin pysyviä?

Artikkelikokoelma on jaettu kahteen osaan: Kansallissankareihin ja kansan sankareihin. Jakoa voisi mielestäni tarkastella valta- ja vastakulttuurin näkökulmasta, kuten kirjoittajista muun muassa Niina Lappalainen työläissankaruutta käsittelevässä kirjoituksessaan tekee. Jako kuvastaa hyvin kahta sankaruustyyppiä, joita esiintyy todennäköisesti kaikissa kulttuureissa: Kansallissankarit edustavat kansallisvaltioajattelua pönkittävää hegemonista valtakulttuuria ja kansan sankarit tavallisen kansan usein antisankarillisia hahmoja, jotka ilmentävät kansan omaa vasta- tai alakulttuuria, jonka avulla usein kyseenalaistetaan valtaa pitävien kulttuuria. Monissa, erityisesti vapaissa yhteiskunnissa kuten Suomessa, valta- ja kansan kulttuurit sekoittuvat nykyisin keskenään. Tämä saattaa johtua siitä, että selkeää vastakulttuuria ei enää tarvita. Ennen, erityisesti sisällissodan jälkeen, Suomessakin oli toisin. Nykyisin yhteiskunnissa, jotka ovat Suomea polarisoituneempia ja normatiivisempia tai rajoitetumpia kansan vastakulttuurit saattavat edelleen poiketa hegemonisesta kulttuurista suuresti. Toisaalta voidaan kysyä, vaikuttaako esimerkiksi nyky-Suomessa kiihtyvää vauhtia etenevä tuloerojen kasvu siihen, että kansan vastakulttuuria ja siihen kuuluvia sankarihahmoja tarvitaan pian uudelleen?

Kirjan toimittajat käsittelevät johdannossa sankaruuden merkitystä ja funktiota. Sankareihin samaistuminen on yksi keskeinen sankareiden käyttötapa. Lisäksi sankaritarinat ovat osa ihmisten maailmankuvaa ja -selitystä sekä auttavat identiteetin muodostamisessa. Sankaritarinat ovat myös yhteisön koossapysymisen kannalta tärkeitä. Geoffrey Cubittiin (2000) viitaten toimittajat nostavat esille vielä sankaruuteen liittyvän ”emotionaalisen investoinnin” eli sen, että ihmiset liittävät sankareihin suuria tunteita ja kokevat sankaritarinat voimakkaasti. Kansallisvaltioajattelu ja nationalismi, joiden puitteissa kansallissankareista kerrotaan, on siis monille paitsi poliittinen, myös tunneasia.

Sankaruuden sukupuolittuneisuus on eräs artikkelikokoelman läpi kulkeva punainen lanka. Toimittajat toteavat jo johdannossa yleisen huomion siitä, että sekä sankareissa että antisankareissa on selvästi enemmän miehiä kuin naisia. Kokoelmassa onkin selkeä sukupuolentutkimuksen painotus.

Sota ja sankarit

Sankaruuden vahva liittyminen sotaan näkyy teoksessa hyvin, sillä kansallissankariosassa ensimmäiset kaksi artikkelia käsittelevät sotasankaruutta. Sotasankaruus onkin yksi keskeinen sankaruuden tyyppi, mihin liittyy osittain miesten yliedustus sankareiden joukossa. Erityisesti Anders Ahlbäck avasi syytä tähän omassa jääkäreitä käsittelevässä artikkelissaan Sotasankaruus miehuuden esikuvana.

Ahlbäck esittää sukupuolihistorian näkökulmasta suomalaisten jääkäreiden sankaruuden kulttuuritaustana historiallisen kehityskulun, jossa kansallisaate ja yleinen asevelvollisuus yhdistyvät. Massa-armeijat ja niiden myötä tulleet totaaliset sodat muuttivat tämän näkemyksen mukaan kulttuurisia käsityksiä maskuliinisuudesta. Ranskan vallankumouksesta lähtien vähintäänkin toiseen maailmansotaan saakka mieskansalaisena oleminen tarkoitti sotilaana oloa. Maskuliinisuus sidottiin ideologisesti ja institutionaalisesti yhä kiinteämmin sotilaallisuuteen ja sotalaitokseen. Maskuliinisuus, soturius, kansalaisuus ja sankaruus kietoutuivat siis yhteen modernin yhteiskunnan muotoutuessa. Kun sodasta tuli vahvasti sankaruutta tuottava tekijä, sankaruus myös demokratisoitui: kansan parista lähteneistä rivimiehistäkin saattoi tulla sankareita.

Ahlbäck toteaa, että jääkärit olivat todellisuudessa monimuotoinen ryhmä. Nationalistinen retoriikka kuitenkin rakensi heistä puoleksi myyttisiä sankaritarinoita, joissa heidät kuvattiin yleensä stereotyyppisinä sotilassankareina ja historian miehekkäinä voittajina. Uudet kansakunnat ovat usein erityisen riippuvaisia myyteistä oikeuttaakseen valtiollisen olemassaolonsa. Sankarit ovat tärkeitä, koska he ovat nimenomaan myytin, eivät ”oikean” historian ruumiillistumia. Jääkärit olivat myös miehen malleja kuten sankarit usein. Jääkäreiden nouseminen sankarikuvastoon liittyi näin ollen sukupuolijärjestyksen muutokseen, joka koski myös naisia. Sukupuoliero kasvoi monessa suhteessa nationalismin ja sotaretoriikan myötä, mutta samalla naisille tuli uusia maanpuolustuksellisia vaatimuksia: myös heiltä vaadittiin uhrivalmiutta, joka tarkoitti valmiutta uhrata poikansa ja miehensä sodalle sekä osallistumista sotaponnistuksiin esimerkiksi lottatyön avulla. Naisista ei kuitenkaan ollut samalla tavalla sankareiksi kuin soturimiehistä. Sankaruuden demokratisointi siis pysähtyi sukupuolirajaan.

Arjen sukupuolittunut sankaruus

Kansan sankarit osan aloittaa Ilona Kemppaisen artikkeli Arjen sankaruus, jossa hän pohtii muun muassa sankaruuden ajallista ulottuvuutta sekä käsittelee arjen sankaruuden sukupuolittuneisuutta. Vuosina 2002–2003 toteutetun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Sankareita – onko heitä? -kyselyn vastaajista monet arvelivat, että nykyisin sankareita ei enää esiinny eli sankaruus oli jotain menneisyyteen kuuluvaa. Sankaruuden aikaulottuvuus liittyy sen myyttisiin merkityksiin. Usein sankarit ovat kulttuurisen itseymmärryksen välineitä ja tämä itseymmärrys yleensä rakentuu menneestä, ei nykyisyydestä.

Kyselyssä miesten sankaruus tuli esille moniulotteisempana kuin naisten. Naisille nimittäin perhe toimi sankaruuden kontekstina ja äitiys tavallisimmin tekona, joka sankaruutta tuotti. Kemppainen tulkitsee, että ”[ä]itiyden sankarillisuus, erotettuna äitiyden estetisoivasta ihailusta, liittyy lähtökohdiltaan kansallisvaltioajatteluun. Äitien tehtävänä on yksinkertaisimmin ilmaistuna synnyttää (poikia) isänmaalle.” (205)

Naisten arjen sankaruus siis tuli esille ensisijaisesti äitiyden kautta. Artikkelissa ei kuitenkaan kysytä: Minkä vuoksi ihmisille on niin tyypillistä nostaa nainen sankarilliseen asemaan vasta, kun hän on äiti tai miksi äitiys tuottaa naisille sankaruutta? Miksei isyys tuota miehille sankaruutta?

Kemppainen sivuaa äitiyden biologisuutta, mutta ei analysoi sitä sen enempää tai pidä sitä millään tavoin selitysvoimaisena äitiyden ja sankaruuden yhdistämisen kannalta:

”Synnyttäminen ei ole kenenkään naisen erityinen ominaisuus, vaan sukupuolelle tyypillistä sopivien olosuhteiden vallitessa. Lajin tai sosiaalisen ryhmän säilymisen kannalta sillä on tietty itseisarvo, mutta näin tavallinen asia ei voi tuottaa varsinaista sankaruutta jokaiselle sen kokeneelle. Onko olemassa äitiyttä, joka on varsinkin kansakunnan kannalta arvokkaampaa kuin muunlainen äitiys?” (205)

Mielestäni olennaista äitiyden biologiassa on juuri sen oleminen sukupuoleen sidottu fakta. Jälkeläisten selviytymisen kannalta äidit ovat isiä olennaisempia, ainakin näin on ollut ihmisen evoluutiohistoriassa, joten on luontevaa, että äitiys itsessään nähdään sankaruutta tuottavana tekijänä naisten elämässä. Äitiyden ja sankaruuden kytkös on todennäköisesti vahvistunut tai sitä on vahvistettu kansallisvaltioajattelun myötä, koska tällöin kansakunnan koosta tuli merkittävä tekijä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että äitiyttä ja sankaruutta ei olisi aiemmin liitetty yhteen.

Kemppaisen huomio nykyajan äitiyden ja sankaruuden kytköksestä on kuitenkin oivaltava: mitä enemmän äitiyttä ihaillaan ja korostetaan, sitä enemmän samalla kritisoidaan muita vaihtoehtoja, joita nykynaisilla on. Valittu lapsettomuus voidaan osoittaa vääräksi vaihtoehdoksi nostamalla äidit sankareiksi.

Mielenkiintoinen huomio on myös se, että perhe-elämän kontekstissa naisten sankaruuteen tuntuu usein liittyvän hulttiomies, jonka elättäminen ja kurissa pitäminen tai pelkästään jaksaminen tuottavat naisille marttyyrimaista sankaruutta. Miesten antisankaruus on tällä tavoin esitettynä hyvin tyypillistä, mutta millaista olisi naisten antisankaruus? Tästäkin ehkä nykyisin alkaa olla viitteitä, kun naisille muun muassa annetaan tilaa puhua äitiyteen liittyvistä kielletyistä tunteista, masennuksesta ja jopa vihasta lasta kohtaan (ks. Janhunen & Oulasmaa 2008). Mutta milloin esiintyisi antisankaruuden viitekehyksessä kuvattu juoppo äiti? Ja miksi tällainen kuvaus on niin suuri tabu?

Työ ja sankarit

Niina Lappalaisen artikkeli työn sankaruudesta oli yksi kokoelman mielenkiintoisimmista. Hän pohtii artikkelissaan millaista työläis-, työväen- tai työnsankaruutta Suomessa on, ja ketkä sitä määrittelevät ja tulkitsevat. Hänen aineistonaan ovat Jyväskylän maalaiskunnassa vuosina 1893–1991 toimineen Tikkakosken tehtaan entisten työntekijöiden haastattelut sekä lounaissuomalaisen vertaistehtaan työntekijöiden haastattelut. Haastatteluissa ei kysytty suoraan sankaruuskäsityksistä vaan kirjoittaja on itse tulkinnut niitä haastatteluaineistosta.

Tehtaalaisten perinteeseen liittyvät tarinat tuovat esille sankaruutta ja oikeutta omalle kulttuurille. Tarinoissa esiintyvä huumori on hyvä ja tehokas vastarinnan keino eikä se edellytä suoraa aggressiota. Tässä yhteydessä jäin odottamaan viittausta myös James C. Scottin Weapons of the weak teokseen (Scott 1985), jota ei lähdeluettelosta kuitenkaan löytynyt. Scott kirjoittaa alistetummassa asemassa olevien erilaisista arkipäivän vastarinnan muodoista, joiden avulla he voivat kyseenalaistaa valtaapitävien aseman ja legitimiteetin. Niina Lappalainen kyllä huomioi artikkelissaan työväen huumoriperinteen vastarintaominaisuuden universaaliuden.

Omanarvontunto eli tietty ylpeys työväenluokkaisuudesta toi tehdastyöväen sankaruutta esille. Sankaruuden vastakohta oli takin kääntäminen ja loikkaaminen sinne, missä työväenluokkaisuus kielletään tai sitä vastaan toimitaan. Solidaarisuuden pettäminen oli vakava asia.

Niina Lappalainen toteaa, että yleisesti ottaen työväenluokkaisuudesta oltiin ylpeitä, mutta nuoremmille haastateltaville työväenluokkaisuus oli ongelmallisempaa, koska sitä ei enää nähty oikeastaan olevan Suomessa olemassa. Tässäkin näkyy sankaruuden ajallinen ulottuvuus; se on jotain enemmän menneisyyteen kuin nykyisyyteen kuuluvaa, jonka perinteeseen yhteisö kuitenkin voi kiinnittyä ja saada siitä näin oikeutuksen olemassaololleen.

Sankaruuden pysyvyys

Kirjan artikkeleissa hyödynnettiin virkistävästi eri tieteenaloja, erilaisia menetelmiä ja erilaisia teoreettisia lähestymistapoja. Kuten sanottu erityisesti sukupuolentutkimuksesta oli ammennettu paljon. Jäin kuitenkin kaipaamaan sosiaalipsykologisia ja evoluutiopsykologisia teoreettisia lähestymistapoja, jotka olisivat saattaneet olla hyödyllisiä sankaruustematiikan käsittelyssä. Teoksen toimittajat toteavat johdannossa: ”Psykologisten teorioiden nostamista kulttuurisiksi universaaleiksi voidaan kritisoida, mutta totta on, että yllättävän samankaltaisia sankaritarinoita kerrotaan kaikkialla maailmassa. Sankarit tuntuvat vetoavan johonkin hyvin perustavanlaatuiseen piirteeseen ihmisluonnossa.” (10–11). Mikä tämä perustavanlaatuinen piirre ihmisluonnossa on? Miksi se on olemassa? Mikä on sankaruuden funktio ihmisluonnon ja -psyyken näkökulmasta? Muun muassa näihin kysymyksiin (sosiaali)psykologinen ja evoluutiopsykologinen lähestymistapa olisi tuonut valaistusta.

Sankaruuteen liittyvien jatkuvien ja yleisten piirteiden hyvä määrittely löytyy esimerkiksi sosiaalipsykologi Philip Zimbardolta (2008). Hän määrittelee sankaruudelle ja sankarillisille teoille neljä avainominaisuutta, jotka ovat löydettävissä tämänkin artikkelikokoelman kirjoituksista: 1) sankaruuteen täytyy ryhtyä vapaaehtoisesti, 2) sen täytyy sisältää riski tai potentiaalinen uhraus, kuten kuolemanvaara, 3) sankarilliset teot täytyy toteuttaa muita palvellakseen ja 4) sankarillisiin tekoihin ei voi liittyä ulkoista palkintoa, jonka saamisen toivossa teko suoritetaan. (Zimbardo 2008, 466–467.)

Useissa sosiaalipsykologisissa kokeissa on havaittu, että ihmisille on hyvin tyypillistä toimia kuten muut. Sosiaalinen paine saa meidät tekemään miltei mitä tahansa. Tähän liittyen eräs sankaruuteen vahvasti liittyvä piirre on, että sankarit kykenevät vastustamaan tätä ryhmän painetta ja toimimaan itsenäisesti. (Zimbardo 2008, 266–281, 452–457.) Tämä selittää myös ihmisten viehtymyksen antisankareihin. Hehän ovat usein hahmoja, jotka toimivat joidenkin yleisten normien tai käyttäytymissääntöjen vastaisesti ja näin ollen siis itsenäisesti, vaikka itse teot eivät välttämättä ole sankarillisia. Evoluutiopsykologia taas avaisi erityisesti sankaruuden sukupuolittuneisuuden syitä. Artikkelikokoelman toimittajat toteavat johdannossa:

”Sankarin sukupuolella ei itsessään ole välttämättä kovin suurta merkitystä; sen sijaan sankarin tekojen luonteella on. Sukupuolijärjestelmästä taas riippuu, millainen toiminta on kullekin sukupuolelle mahdollista.” He jatkavat: ”Ajatus sukupuolten lähtökohtaisesta ja täydellisestä erilaisuudesta on usein sävyttänyt keskustelua siitä, millaisia tekoja ihmiseltä voi ja tulee odottaa. 1900-luvun molemmin puolin länsimainen sukupuolijärjestelmä vahvistui ja sukupuolten väliset erot jyrkkenivät.” (26.)

Lainauksesta käy ilmi sukupuolentutkimukselle tyypillinen tapa väittää sukupuolten välisen eron olevan määritelty ja aina ajassa ja paikassa vaihtuva. Allekirjoitan täysin väitteen siitä, että osa sukupuolten välisistä eroista riippuu kunkin ajan ja kulttuurin sukupuolijärjestelmästä, mutta en sitä, että kaikki sukupuolelle tyypillinen käyttäytyminen olisi vain määrittelykysymys. Tietyt käyttäytymismallit ovat miehille tyypillisempiä kuin naisille ja toisin päin, eikä tämä tosiasia muutu, vaikka kulttuuria ja aikaa vaihtaisi kuinka. Näitä ihmisluontoon evoluutiohistoriamme aikana iskostuneita (tiedostamattomia) käyttäytymistaipumuksia voi analysoida evoluutiopsykologian viitekehyksestä käsin ja mielestäni se on miltei välttämätöntä, erityisesti, jos aikoo tutkia ihmisten käyttäytymistä sukupuolinäkökulmasta.

Päivi Lappalainen kirjoittaa artikkelissaan Traaginen sankaruus Kari Hotakaisen romaanissa Juoksuhaudantie Lynne Segaliin viitaten, että 1990-luvun maskuliinisuuden kriisin suhteen erot miesten kesken ovat itse asiassa merkittävämpiä kuin erot naisten ja miesten välillä: ”Miesten välisen epätasa-arvon ja erojen tuhoisuus on maskuliinisuuden sisäinen ominaisuus, joka on seurausta miesten ja poikien keskinäisestä kilpailusta ja halusta osoittaa toisilleen olevansa yhä ’voittajia’” (alaviite 3, 264). Maskuliinisuuden sisäänrakennettuna ominaisuutena statusasemasta kilpailu miesten kesken kuulostaa hyvin tutulta myös evoluutiopsykologisesta näkökulmasta. Evoluutiopsykologian käyttö teoreettisena apuvälineenä olisi voinut olla hedelmällistä kokoelman useissa artikkeleissa ja, kuten juuri miesten jatkuvan statuskamppailun kohdalla, saattanut selittää maskuliinisuuteen liittyviä jatkuvuuksia ja universaaliutta. Esimerkiksi miesten yliedustus sankareiden ja antisankareiden joukossa voi olla seurausta miesten välisestä statuskilpailusta, joka aiheuttaa sen, että miehille on tyypillisempää ottaa erilaisia riskejä, joita taas usein vaaditaan sankarillisiin tekoihin.

Evoluutiopsykologiassa ja sosiaalipsykologiassa molemmissa käsitellään erästä ihmiselle hyvin tyypillistä ominaisuutta eli taipumusta nähdä itsensä todellisuutta paremmassa valossa. On jopa sanottu, että masentuneet ihmiset näkevät itsensä realistisemmin kuin ”terveet” ihmiset, mikä aiheuttaa masennusta (Smith 2007, 111). Ihmisten kyky tällaiseen itsepetokseen on olennainen myös, kun mietitään sankaruuden funktioita. Itsepetos mahdollistaa samaistumisen sankareihin ja heidän tekoihinsa, vaikka todellisuudessa vain harvoista on toimimaan tiettyjen tilannetekijöiden vallitessa sankarillisesti (ks. esim. Browning 1999, Smith 2007, Zimbardo 2008). Tästä huolimatta sankareita ja antisankareita tarvitaan osoittamaan mahdollisuutemme toimia, kuten haluaisimme. Lisäksi, kuten monissa Kirjoituksia sankaruudesta -kokoelman artikkeleissa todettiin, sankareiden ja sankaritarinoiden yhteisöllinen merkitys on ajasta ja paikasta riippumatta erittäin tärkeä.

Suosittelen artikkelikokoelmaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita suomalaisesta sankaruudesta, sankaruuden sukupuolittuneisuudesta, sankaritarinoihin liitetyistä merkityksistä ja niiden funktiosta meille ihmisille. Kehottaisin kuitenkin tematiikasta kiinnostuneita tutustumaan siihen myös sosiaali- ja evoluutiopsykologian näkökulmasta, jotka molemmat voivat tarjota lisää avaimia sankaruuden jatkuvuuksien tarkasteluun.

Lähteet:

Browning, Christopher R. 1999. Aivan tavallisia rivimiehiä. 101. reservipoliisipataljoona ja “lopullinen ratkaisu” Puolassa. Fälth & Hässler, Smedjebacken.

Cubitt, Geoffrey (toim.) 2000. Heroic Reputations and Exemplary Lives. Manchester University Press.

Janhunen, Kristiina & Oulasmaa, Minna (toim.) 2008. Äidin kielletyt tunteet. Helsinki: Väestöliitto.

Scott, James C. 1985. Weapons of the Weak. Everyday Forms of Peasant Resistance. New Haven: Yale University Press.

Smith, David Livingstone 2007. The Most Dangerous Animal. Human Nature and the Origins of War. New York: St. Martin’s Griffin.

Zimbardo, Philip 2008. The Lucifer Effect. Understanding How Good People Turn Evil. Random House Trade Paperbacks, New York.