Matti Liski
Rapolan puutarha

Sirkka-Liisa Ranta
Kartanon harjun juurella

Terttu Lempiäinen ja Outi Seppälä
Rapolan harjualueen kasvillisuus

Museoviraston julkaisema historiallinen ”puutarhaopas” on mielenkiintoista luettavaa. Helppoa se ei kuitenkaan ole, johtuen käytetystä tavasta laittaa lähdeviitteet ja lähdeluettelot erikseen kunkin erillisen tutkimuksen loppuun, ei lähdeluetteloa kootusti teoksen loppuun ja lähteitä alaviitteisiin, niin kuin lukijaystävällistä olisi ollut. Keskivertosuomalainen, joka on julkaisun todennäköisin lukija, ei suinkaan ole niin yksinkertainen, että esitetyt alaviitteet häiritsisivät.

On kuin nykyisissä tutkimusjulkaisuissa olisi yleisestikin unohdettu, miksi viitteet ylipäätään esitetään. Syy ei suinkaan ole ”oppineisuuden osoittaminen”, kuten niin yleisesti kuvitellaan vaan se, että lukija voi halutessaan helposti todeta, mihin esitetty tieto perustuu ja mistä siihen saa lisää tietoa. Kun viitteet ovat missä milloinkin, kuten Rapola-tutkimuksia 4:ssä, on viitteiden tarkastelu todellinen rasitus lukijalle; joskushan viitteessä ei olekaan pelkkää lähdettä, vaan myös muuta mielenkiinoista ”pikkutietoa”, joka ei suoranaisesti liity esitettävään. Erikseen selaamatta ja viitesivustoa yhä uudelleen etsimällä asia ei kuitenkaan selviä. Mitään perusteltavissa olevaa syytä tällaiseen lukijan älykkyyttä aliarvioivaan toimitukselliseen ”humorismiin” ei ole.

Itse tutkimukset ovat mielenkiintoisia, ja ne on esitetty havainnollisesti. Erityistä huomiota kiinnittävät lukuisa puutarhaan ja harjumaisemaan liittyvät karttapiirrokset sekä kasvistoluettelot. Tutkimuksissa on käsitelty Rapolan alueen kartanoa, sen puutarhaa, itse tilan historiaa, rakennuskannan kehitystä ja yleisemmin harjun kasvistoa ja luonnonoloja. Kootusti nämä kolme erillistä tutkimusta ovat malliesimerkki siitä, miten monen näkökulman soveltaminen periaatteessa yhteen yhteiseen aiheeseen luo kokonaiskuvan, jossa on helppo seurata kohteen historiallista muuttumista – tässä 1640-luvulta nykypäivään.

Rapolan historia antaa mielenkiintoisella tavalla muistutuksen siitä, miten kaikki muuttuu. Yhä edelleen haikaillaan ”aidon, perinteisen” kulttuurimaiseman perään, mutta ilmeistä on, ettei sellaista ole koskaan oikeastaan ollut. ”Aito” on aina jonkin historialliseen ajankohtaa projisoitu enemmän tai vähemmän – yleensä vähemmän – todellinen kuva, ikoni. Tosiasiassa kukaan tuskin tosissaan haluaa takaisin vaikkapa 1800-luvun tai 1600-luvun elintasoa ja olosuhteita. Ympäristökeskustelussa tulisikin enemmän kiinnittää huomiota puhtaisiin kauneus- ja viihtyvyysarvoihin kuin kestämättömiin menneisyyskuviin.

Rapolan kasvistoa ja pihapiiriä sekä tilan historiaa valaisee upea kuvitus, jossa sekä piirroksin että valokuvin avataan lukijalle ikkuna menneisyyteen – tosin sen ”kauniiseen” puoleen, onhan kyse nimenomaan puutarhasta ja pihasta. Annetun kuvan syvyyttä ja laajuutta rajoittaa väistämättä teoksen koko, mutta toisaalta kyse on nimenomaan tutkimuksen julkistamisesta ”suurelle yleisölle”, mikä väistämättä asettaa käytännön rajat.

Valitettavaa on kuitenkin, että tämä julkaisu, jonka tutkimusten tekijät ovat palkkionsa saaneet ja jonka museovirasto – meidän kaikkien yhteisesti omistama ja rahoittama virastokummajainen – on julkaissut, on järjettömästi ylihinnoiteltu. Verovaroin julkaistu kansansivistystyöhön luettava teos, jolla ei ole sen enempää kaupallisia tavoitteita kuin motiivejakaan, jää julkaisijan omien toimien seurauksena pienen painoksen teokseksi, joka – jollei siitä jokin ”puutarhataho” erityisesti innostu – tullee pölyttymään museoiden myyntitiskeillä ja varastoissa muiden samanlaisen hinnoittelun kohteeksi joutuneiden, mutta usein mielenkiintoisten, tutkimusten sivistyneessä seurassa – päätyen lopulta Museoviraston poistomyyntilistoille pilkkahintaan.

Kokonaisuus on loistavaa kulttuurihistoriaa, josta saattaa olla iloa ja hyötyä paitsi historiantutkijalle ja arkeologille, myös biologille ja vaikkapa puutarhaharrastelijalle. Esitys osoittaa kiistatta, että historiantutkimus ei ole sen enempää ”kuivaa”, ”tylsää” kuin ”hyödytöntäkään” – se puutarhanhoito kun kuulemma on ainoaa, mikä ylipäätään on tärkeää, väittävät. Se osoittaa myös, että Suomessa osataan todella tehdä hyvää ja mielenkiintoista tutkimusta. Valitettavasti se osoittaa myös, ettei sitä osata levittää.

Suosittelen lämpimästi etenkin mökkiläisille ja kotipuutarhureille sekä kulttuurihistorian harrastajille ja tutkijoille.