Myyttejä kaatamaan 

Pyrkimys aikaisempien tutkijoiden esittämien tietojen kumoamiseen on innostanut lukemattomia historioitsijoita tutkimuksen poluille. Myös Sari Katajala-Peltomaa ja Ville Vuolanto ovat saaneet sysäyksen kirjalleen Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla, kun heidän omat tutkimuksensa eivät ole tukeneet aikaisemmin vallinnutta käsitystä, että lapsuus olisi ollut vanhassa maailmassa painajaismaista. Viime aikoina on ilmestynyt kasapäin eurooppalaisia tutkimuksia perheen ja lasten historiasta, ja tuossa joukossa kummankin kirjoittajan omat julkaisut puolustavat kunnialla paikkaansa. Uusi tutkimus antaa vankan pohjan kurjan lapsuuden myytin kaatamiselle sekä lapsuutta koskevien tietojen täsmentämiselle.

Lapsuus on biologis-kulttuurinen ilmiö, jonka alkaminen ja päättyminen määrittyy eri yhteisöissä eri tavoin. Kirjan tekijät tarkastelevat lapsuuden koko kulkua aina avioitumiseen tai muuhun aikuistumisriittiin asti. Lapsen biologinen sukupuoli vaikutti siihen, kasvatettiinko tulokkaasta omaan sosiaaliryhmäänsä kuuluva mies vai nainen. Kun lapsikuolleisuus oli korkea, kasvattaminen jäi usein kesken; yli neljännes lapsista kuoli alle vuoden ikäisenä, vain puolet selvisi hengissä yli kymmenvuotiaaksi ja vielä harvempi aikuisikään asti.

Lapsuus ja arki-teoksen ajalliset ja alueelliset rajat määräytyvät paljolti lähteiden perusteella. Niinpä kirjoittajat käsittelevät pääasiassa Italiaa Rooman varhaisella keisariajalla (n. 30 eKr. – n. 100 jKr.), Välimeren aluetta 200-luvulta 500-luvun lopulle sekä Pohjois-Italian kaupunkivaltioita, Ranskaa ja Englantia sydän- ja myöhäiskeskiajalla. Joitakin pieniä viittauksia ja rinnastuksia Suomeen he sentään tekevät. Myöhäisantiikin ja kristillisen keskiajan tarkastelun yhdistäminen käy kirjassa luontevasti ja osoittaa kiintoisia jatkuvuuksia sekä lähinnä kristinuskon tuomia muutoksia. Lähteistä on tietenkin muistettava, että ne olivat lähinnä opetuksellista aineistoa ja niitä tuotti vain pieni joukko, kirkonmiehet ja ylin eliitti ja että lapset ovat niissä vain väline muiden ilmiöiden kuvaamiseksi. Lähteiden tieto on sirpaleista ja sitä on useinkin etsittävä ”rivien välistä”, sillä aikuiset eivät ole erityisesti välittäneet merkitä muistiin lapsia ja lasten elämää koskevia asioita. Olennaista on sekin, että lähteistä puuttuvat köyhät.

Antiikin Roomasta on säilynyt historiallisia tekstejä, muistelmia, kirjeiden sisältämiä anekdootteja sekä kasvatukseen ja koulutukseen liittyviä tekstejä. Myöhäisantiikin kirkkoisien opettavat ja ohjaavat kirjeet sekä pyhimyselämäkerrat sisältävät myös tietoa lapsista. Sydänkeskiajaltakin uskonnollinen aineisto on keskeistä. Opettavaiset esimerkkitarinat ja pyhimyksiin liittyvä aineisto, varsinkin monet kanonisaatioprosessiin liittyvät ihmetarinat kertovat lapsista. Niitä on tallella lähes koko läntisestä kristikunnasta. Yleensä lapsen oma ääni ei kuitenkaan kuulu aikuisten kokoamissa ja kirjoittamissa teksteissä.

Katajala-Peltomaa ja Vuolanto tekevät aineistolleen kontekstoivaa tekstianalyysia eli asettavat teksteistä löytämänsä ilmiöt ajallisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin yhteyksiinsä. He pyrkivät myös näkemään lapset aktiivisina toimijoina, ei vain aikuisten toiminnan kohteina. Selvitettyään ensin, mistä lapsuus alkaa ja mihin se päättyy, he jäsentävät tarkastelunsa lasten elämänpiirien ympärille. Näin valottuvat hoivan, hellyyden ja joskus ristiriitojenkin täyttämät perhesuhteet sekä työn ja koulutuksen osuus lasten elämässä. Osansa kirjassa saavat myös leikit, lelut ja lorut sekä ikätoverit. Runsaasti huomiota saa uskonto, joka rytmitti arkea ja muovasi maailmankuvaa niin pakanallisessa antiikissa kuin kristillisellä keskiajallakin. Perustekstin lisäksi kirjassa on kahdeksan valaisevaa tietoiskua lasten kasvamiseen liittyvistä aiheista (mm. murrosiästä, aikuistumisesta, vanhempien ja lastenkin peloista). Yhden, keskiajan vammaisia lapsia käsittelevän esityksen on kirjoittanut Jenni Kuuliala, joka on käsitellyt aihetta myös tuoreessa väitöskirjassaan Disability and social Integration (2013).  

Lapsuuden alku ja loppu

Mistä lapsuus alkaa, ei ole selviö, mutta tutkittuna aikana lapsi oli kulttuurisesti ja sosiaalisesti olemassa jo ennen syntymäänsä – olihan sikiö mahdollinen perijä. Aristoteleen mukaan sikiö oli ensin kasvin kaltainen, mutta kehittyi sitten eläimeksi ja lopulta ihmiseksi. Vaikka syntyvä lapsi oli tärkeä koko yhteisön kannalta, synnytys ja siihen liittyvät rituaalit olivat nimenomaan naisten kulttuuria. Synnyttäminen oli vaarallinen tapahtuma, eikä äitiä jätetty hetkeksikään yksin. Roomalaiset koristivat ovensa kukin ja laakeriseppelein ja uhrasivat jumalille, kun perheeseen tuli uusi jäsen. – Nykyisinkin italialaiset juhlistavat lapsen syntymää ovikoristein.

Biologisen syntymä ei vielä merkinnyt sosiaalista syntymää eli yhteisön jäseneksi pääsyä, vaan siihen tarvittiin mm. nimenannon rituaali. Roomassa tyttö sai nimen kahdeksantena ja poika yhdeksäntenä elinpäivänään. Juutalaiset antoivat tytölle nimen heti ja pojalle ympärileikkauksen jälkeen eli kahdeksantena päivänä syntymästä. Nimen antamisella lapsi liitettiin sekä sukuun että laajempaankin yhteisöön. Roomalaiset antoivat lapsilleen esi-isien nimiä, tasavallan aikana isän puoleisten ja keisariajalla myös äidinpuoleisten sukulaisten nimiä. Myöhäisantiikista lähtien yleistyivät kristillisten pyhimysten nimet ja Jeesuksen äidin Marian nimi. Moni lapsi nimettiin myös kumminsa kaimaksi.

Hoivaa, hellyyttä ja ristiriitoja

Katajala-Peltomaa ja Vuolanto osoittavat kirjassaan, että lapset olivat tärkeä osa perhettä niin antiikissa kuin keskiajallakin. Vanhemmat eivät olleet sydämettömiä pökkelöitä, vaan he kiintyivät lapsiinsa ja rakastivat ja arvostivat näitä. Vaikka lapsia menehtyi tuon tuostakin, ei heidän kuolemansa ollut yhdentekevä asia, vaan sekä tyttöjen että poikien kuolemaa surtiin. Pienokaisen menehtyminen raastoi vanhempien sydäntä, mutta potentiaalisen työntekijän ja huoltajan menetys saattoi olla perheelle myös taloudellisesti merkittävä asia.

Jo myöhäisantiikissa lapsen oletettiin olevan kuuliainen vanhemmilleen ja kunnioittavan heitä sekä huolehtivan ikääntyvästä isästään ja äidistään. Toisaalta isän oli oltava lapsilleen oikeudenmukainen huolenpitäjä. Jo vanhempien eläessä myös sedillä, enoilla, tädeillä ja isovanhemmilla oli tärkeä asema lasten elämässä. Jos he asuivat samassa taloudessa, mikä oli tavallista, hekin osallistuivat lasten kasvatukseen ja hoivaan. Kanssakasvattajia olivat myös imettäjät, palvelijat ja kummit. Vaikka vanhempien kuollessa lapset joutuivat sukulaisten hoitoon tai orpokotiin, kirjoittajat tähdentävät, että orvoksi jääneillä lapsilla hoivan ja lohdutuksen piiri oli paljon laajempi kuin nykysuomalaisilla lapsilla.

Lasten elämä ei varmasti ollut suurta onnea ja autuutta sen paremmin antiikissa kuin keskiajallakaan. Äiti- tai isäpuolen ilmestyminen perheeseen saattoi merkitä lapsille uhkaa. Sisarusten välille voi syntyä kateutta, ja veljesmurhiakin tapahtui. Vaikka lapset eivät itse ole kirjanneet tunteitaan, nämä ilmenevät epäsuorasti varsinkin tuollaisissa ääritapauksissa. Tunteisiin liittyy myös keskiajan lasten – ainakin teoreettinen – mahdollisuus vanhempiensa tahdon vastustamiseen, minkä Katajala-Peltomaa ja Vuolanto nostavat kiintoisasti esiin. Vaikka lapsilta muuten odotettiin ehdotonta kuuliaisuutta, lapset saattoivat mennä tai uhata menevänsä luostariin, jos vanhemmat yrittivät pakottaa heidät vasten tahtoaan naimisiin. Luostari oli näet kristillisessä Euroopassa hyväksytty vaihtoehto avioliitolle.

Aikaisemmassa tutkimuksessa on korostettu roomalaisten isien oikeutta määrätä lapsensa vaikka surmattavaksi, mutta kirjoittajat muistuttavat, ettei lapsia surmattu ja hylätty ihan mielivaltaisesti. Lapsenmurhiakin varmasti tapahtui, mutta useimmat ei-toivotut lapset hylättiin näkyville paikoille, jotta joku ne pelastaisi. Jo 500-luvulla Bysantissa oli löytölastenkoteja ja Länsi-Euroopassakin 1100-luvulta lähtien. Useimmat hylätyt lapset olivat aviottomia, ja äidit jättivät ne ihmisten laupeuden armoille etupäässä oman köyhyytensä vuoksi. Valitettavasti tämän epävirallisen adoptiojärjestelmän kautta lapsi voi päätyä orjuuteen tai prostituutioon. Kysymys sukupuolen vaikutuksesta on kirjoittajien mukaan edelleen osin ratkaisematta, mutta hylättyjen ja kasvateiksi otettujen lasten joukossa oli myös poikia – tyttöjä ei siis hylätty systemaattisesti.

Työ ja koulutus

Työ oli olennainen osa lasten kasvatusta ja yhteisön tavoille oppimista. Suurin osa lapsista ei saanut erityistä koulutusta, vaan oppi työnteon ja ammatin käytännössä. Isän ja äidin työtä seuratessaan lapset omaksuivat sekä työnteon että sukupuolten arvoja ja normeja. Naisen ja miehen roolit he oppivat jäljittelemällä. Lapset olivat halpaa työvoimaa, ja heidän pienikin työpanoksensa oli perheelle tärkeä. Äiti huolehti pikkulasten kasvatuksesta, mutta isä otti pojat ohjaukseensa näiden ollessa noin 7-vuotiaita. Eliitin tapana oli lähettää lapsensa pois kotoa toiseen ”hyvään perheeseen” kasvatettavaksi ja aikuisten maailmaan valmennettavaksi.

Kouluhistoriasta tiedämme, että keskiajalla ammattikuntalaitos huolehti käsityöläisten ammattiin opettamisesta ja sääteli oppisopimuksia, mutta jo antiikin Roomasta on tietoja oppisopimuskoulutuksesta. Nuori saattoi valmistua kutojaksi, kivenhakkaajaksi, peilintekijäksi, mosaiikintekijäksi, maalariksi, leipuriksi, sepäksi, kultasepäksi, naula- ja kuparisepäksi, puutarhuriksi, tilinpitäjäksi, kauppa-apulaiseksi tai vaikkapa tanssijaksi. 12–13-vuotiaina oppiin hakeutuneista oli orjia neljäsosa ja vapaasyntyisiä kolme neljäsosaa. Roomassa käsityöläisen koulutus ei tarjonnut mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun, mutta keskiajan kaupungeissa ainakin muutama taitava ja sinnikäs oppipoika saattoi edetä mestariksi ja nousta siten porvarien joukkoon. Käsityöläiskoulutus koski nimenomaan poikia, ja Roomassa siihen hakeutui vain harva vapaasyntyinen tyttö. Keskiajallakin oppisopimus tarjosi tytöille vähän mahdollisuuksia. Vaikkapa silkinkutojan, vaatturin ja koristeompelijan työ antoi naiselle tuloja mutta ei porvarioikeutta.

Oppisopimuskoulutus saattoi merkitä lapselle työn oppimisen ohella fyysistä väkivaltaa, raiskauksia, jopa prostituutioon pakottamista kuten palvelukseen menokin. Lähteet eivät kerro lasten myynnistä, mutta sekä antiikista että keskiajalta on tietoja, että vanhemmat panttasivat ja vuokrasivat lapsiaan velkojensa takia. Suoranaisesta lapsiorjuudesta Katajala-Peltomaa ja Vuolanto kertovat kirjassaan peräti kuuden sivun verran. Sitä oli vielä myöhäiskeskiajallakin Itä-Euroopassa ja Välimeren alueella, sillä kristinusko ei sitä poistanut. – Orjatyöstä ei liene päästy eroon vieläkään.

Koulutie aukeni sekä antiikissa että keskiajalla vain harvoille. Roomalainen yläluokka järjesti pojilleen paedagogusten, ludimagisterien tai grammaticusten antamaa kotiopetusta. Monissa provinssikaupungeissakin oli akatemioita, joissa harjoitettiin puhujantaitoja, laintuntemusta ja filosofiaa. Myös keskiajalla eliitti hankki lapsilleen kotiopettajia tai pani lapset luostarikouluun. Piispankaupungeissa oli kouluja jo 800-luvulla, ja vuonna 1179 piispat määrättiin perustamaan katedraalien yhteyteen pappien koulutusta varten oppilaitoksia, joihin otettiin 7–12-vuotiaita poikia. Opetusohjelmaan kuului antiikin mallin mukaisesti trivium eli kielioppi, retoriikka ja dialektiikka sekä quadrivium eli laskuoppi, geometria, astronomia ja musiikki. Porvariston nousu sydänkeskiajalta lähtien merkitsi kauppiasluokan koulutuksen tarpeen lisääntymistä, ja erityisesti Pohjois-Italian ja Flanderin kaupungit perustivat omia koulujaan, joihin pääsi myös tyttöjä. Pariisissa oli jopa tyttökoulujakin. 1100-luvulta lähtien perustettiin yliopistoja teologian, oikeustieteen ja lääketieteen opintoja varten, mutta niihin ei tyttöjä huolittu.

Fyysinen kuritus, josta meilläkin on taas vilkkaasti keskusteltu, oli osa lasten opinkäyntiä ja työntekoa, sillä sen katsottiin olevan nopein ja helpoin keino painaa oppi lasten päähän. Raamatusta kasvattajat saivat tukea väkivallan käytölle: ”Kurita poikaasi, kun vielä on toivoa, varo sentään hengiltä hakkaamasta” (Snl 19:18). Sitä ei tajuttu, että lyönnit, vitsat ja kepiniskut synnyttivät pelkoa ja veivät oppimisen ja sivistyksen kunnioituksen. Kristuksen syntymän aikoihin Rooman valtakunnassa arvioidaan olleen 10–20 % asukkaista lukutaitoisia ja 100-luvulla enemmänkin. Varhaiskeskiajan lukutaidosta ei paljoa tiedetä, mutta myöhäiskeskiajan kaupungeissa lukutaito oli varsin yleinen varsinkin miesten keskuudessa.

Leikit, lelut ja lorut

Leikkiminen kuuluu lapsen luonnolliseen kehitykseen. Antiikissa ja keskiajalla sitä pidettiin niin tavallisena asiana, ettei siitä vaivauduttu ainakaan kirjallisia huomioita tekemään. Siksi eivät tutkijatkaan ole siihen aiemmin erityisesti paneutuneet. Lähteiden niukkuudesta huolimatta Katajala-Peltomaa ja Vuolanto ovat löytäneet paljon ja kiintoisaa tietoa aihepiiristä. Taustalla on perusteellinen aineistotuntemus ja taito tulkita lähteitä, joiden kirjoittajat katsoivat leikkimistä lapsuutensa jo ohittaneen aikuisen näkökulmasta.

Laulut, lorut ja tarinat olivat vanhoinakin aikoina suosittuja lasten viihdytyskeinoja, joilla opetettiin niin yhteisön kieltä kuin arvoja ja normejakin. Lelut liittyivät lasten elämänpiiriin ja olivat vaatimattomia tai arvokkaita perheen aseman ja varallisuuden mukaan. Aikuiset tekivät niitä lapsilleen ja lapset värkkäsivät niitä itse. Hienoimpia valmistivat taitavat ammattimiehet. Keskiajalla oli jopa leikkikalujen kaupallista massatuotantoa.

Leikki-luvun lopussa kirjan tekijät tarkastelevat vielä lasten keskinäisiä ystävyyssuhteita. Vaikka yhteiskunnassa eri sosiaaliryhmiin kuuluvien aikuisten oletettiin pysyvän itselleen kuuluvalla paikalla ja seurustelevan lähinnä vertaistensa kanssa, varsinkin myöhäisantiikissa yläluokan lapset pääsivät omassa kodissaan kosketuksiin niin vertaistensa kuin orjienkin lasten kanssa.

Uskonto lasten arjessa

Sekä antiikissa että keskiajalla yliluonnollinen maailma ja hengellisyys ympäröivät ihmistä koko elämän ajan. Antiikissa oli monia uskontoja ja kultteja, keskiajalla katolisen kirkon saarnaama kristinusko vallitsi, vaikka siinäkin oli monia suuntauksia. Uskonto oli maailmankatsomuksen perusta, arjen rytmittäjä, yhteisöjä ylläpitävä tekijä. Se oli läsnä kodeissa, kotialttarilla, rukouksissa, juhlissa ja siirtymäriiteissä. Se tarjosi normeja ja sääntöjä, teoriaa ja teologiaa, mutta ennen kaikkea se oli osa arkea, tapa olla ja elää. Uskonto kuului tärkeänä osana lasten sosiaalistumiseen opettaen arvoja, tapoja ja perinteitä. Vaikka se oli aina läsnä lastenkin elämässä, sen vaikutusta on tutkittu vähän; sitä on sentään selvitetty, miten kristinusko vaikutti lapsiin suhtautumiseen. Niinpä perusteellinen luku uskonnosta lasten arjessa antaa lukijalle paljon uutta tietoa. 

Lapset osallistuivat uskonnollisiin juhliin ja rituaaleihin; he olivat itse huomion kohteena nimenannon, kasteen ja avioliiton siirtymäriiteissä; he olivat mukana pahoilta voimilta suojauduttaessa ja kun pyrittiin selviytymään sairauksista ja onnettomuuksista. Lapsilla ajateltiin olevan erityinen jumalallinen, spontaani ennustus- ja oivalluskyky, jonka ansiosta he ymmärsivät jumalien ja Jumalan tahdon paremmin kuin aikuiset. Roomassa lasten unia, näkyjä ja lausahduksia pidettiin tärkeinä, sillä heidän uskottiin voivan välittää jumalallisia viestejä. Myös kristityt uskoivat lasten olevan suorassa yhteydessä jumalallisiin totuuksiin. Lapsilla ajateltiin olevan ennustajanlahjoja ja profeetallisia kykyjä viattomuutensa vuoksi.

Antiikissa lapset osallistuivat jokapäiväisiin kotijumalan riitteihin. He avustivat myös julkisissa uhritoimituksissa ja osallistuivat vanhempien mukana uskonnollisiin juhliin. Kristinuskon myötä messu ja ehtoollinen korvasivat antiikin ajan uhrit. Lapsikasteen yleistyttyä 200–400-luvuilla lapset päästettiin varhain myös ehtoolliselle, mutta keskiajan kuluessa ehtoolliselle pääsyä rajoitettiin, kun hartauden harjoittaminen ammatillistui ja yksityistyi. Äidit ja kummit hoitivat lasten varhaisen kristillisen kasvatuksen opettaen jälkikasvulle uskontunnustuksen, Isä meidän ja Ave Marian. Uskonnon kautta lapset olivat myös vanhempiensa armoilla; isä tai äiti saattoi näet jonakin hädän hetkenä luvata lapsensa Jumalalle eli panna hänet myöhemmin luostariin. Myös monen ”ylijäämätytön” ja -”pojan” kohtalona oli luostari.

Lapsuuden ja lapsen historiaa

Lapsuus ja arki -kirjan kahdessa loppuluvussa Katajala-Peltomaa ja Vuolanto käsittelevät vielä kokoavasti vanhoja käsityksiä lapsuuden historiasta sekä tutkimuksen uusia tuulia liittäen teemojaan myös nykypäivän Suomeen. Lapsuuden historiaa kohtaan tunnetun kiinnostuksen lisääntyminen liittyy historiantutkimuksessa tapahtuneeseen painopisteen muutokseen: yhteiskunnan rakenteiden ja poliittisten tapahtumien rinnalla on yhä enemmän alettu tutkia yksilöitä ja heidän kokemuksiaan sekä yleensä arkielämän ilmiöitä. 

Kuten tekijät huomauttavat, sosiologian ja antropologian vaikutukset näkyvät selvästi myös uusimmassa lapsuuden historiassa: lapsia tutkitaan heidän omissa kulttuurisissa yhteyksissään ja osana perheen dynamiikkaa. On selviö, että tutkimuksessa huomioidaan lasten ikä, sukupuoli, sosiaalinen asema ja erilaiset kasvuympäristöt, ja on tärkeää keskittyä lapsen omaan toimintaan, joka on sidoksissa sosialisaatioon eli yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi kasva(tta)miseen. – Tätä prosessia kulttuurientutkijat sanovat myös enkulturaatioksi. – Kulttuuristen normien ja käyttäytymistapojen omaksuminen jatkuu läpi elämän, eikä ihmisestä tule valmista milloinkaan.

Uusi tutkimus on myös pyrkinyt näkemään lapset sosiaalistumisprosessin aktiivisina toimijoina, jotka eivät niele purematta kaikkea, mitä heille tarjotaan, vaan jotka muuttavat osaltaan tulevaa aikuisten maailmaa. Antiikin ja keskiajan tutkimuksessa on lapsi usein jäänyt syrjään, kun tutkijat ovat keskittyneet vanhempien rakkauteen ja yhteiskunnan tapoihin määritellä lapset ei-aikuisiksi. Lapsen oma ääni ei kuulu suoraan, kun lasten itsensä tuottamaa aineistoa ei ole, mutta vanhojen aineistojen, esimerkiksi saarnakirjallisuuden ja pyhimyksiin liittyvän aineiston lukeminen uudesta näkökulmasta tuottaa ainakin kaikuja lasten maailmasta.

Ranskalainen Philippe Ariès lienee tutkija, joka on eniten inspiroinut lapsuuden historian tutkimusta. Vuonna 1960 hän väitti, että esimodernin ajan lapsuus oli synkkä ja rakkaudeton ja että lapsen elämä onnellistui sitä enemmän, mitä lähemmäs nykypäivää päästiin.  Hänen väitteensä synnytti tutkimusten vyöryn, kun se pyrittiin kumoamaan. Lukuisissa tutkimuksissa osoitettiin, että lapset olivat osa yhteiskuntaa, lasten hyvinvointi oli tärkeää, vanhemmat rakastivat lapsiaan ja surivat näiden kuolemaa. Nämä seikat näkyvät myös Katajala-Peltomaan ja Vuolannon teoksessa.

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla on selvää ja luistavaa asiaproosaa, jota lukee mielikseen. Kunnon tutkimuksen tavoin se on varustettu viitteillä, lähde- ja kirjallisuusluettelolla, kuvien luettelolla sekä hakemistolla. Valitettavasti muutama viitteissä mainittu tutkimus puuttuu kirjallisuusluettelosta. Teoksessa on lähes kolmekymmentä mustavalkoista ja värikuvaa, mutta visuaaliseen ylenpalttisuuteen tottunut nykylukija kaipaa niitä enemmän ja tasaisesti eri lukuihin. Se, että värikuvat on sijoitettu tekstissä vain yhteen, perhesuhteita käsittelevään lukuun ja kansipaperiin, ei saa koko tutkimusajan lapsuutta näyttämään yhtä värikkäältä ja eloisalta kuin itse teksti runsaine esimerkkitapauksineen. – Kuvien selityksissä kannattaa olla tarkka kaltaisieni saivartelijoiden ja faktojenkin takia; kansikuvassa Maria ei näet kudo kangasta, kuten tekijät kirjan Esipuheessa väittävät, vaan nauhaa tai vyötä. – Mutta harkiten laaditut pitkät kuvatekstit kelpaavat muillekin tutkijoille malliesimerkeiksi!

Lapsuuden historiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea myös teos Lapsi matkalla maailmaan, toim. Kirsi-Maria Hytönen & Heli Niskanen & Pasi Saarimäki (2012).