Kuopion korkeakoulun, nykyisen yliopiston, perustaminen keväällä 1966 liittyi niin sanotun Itä-Suomen yliopistokysymyksen ratkaisuun. Kaikki kilpailevat kaupungit eli Kuopio, Joensuu ja Lappeenranta saivat korkeakoulun, mutta yliopistoa ei tullut.

Uusien korkeakoulujen perustamisen lisäksi ylimmän opetuksen kehitystä ryhdyttiin ohjailemaan vuonna 1966 korkeakoululaitoksen ensimmäisellä kehittämislailla. Kun vielä pari vuotta myöhemmin säädettiin laki peruskoulujärjestelmään siirtymisestä, voi sanoa modernin suomalaisen koulutusyhteiskunnan pohjan syntyneen juuri noina vuosina.

Tutkija-toimittaja Kaija Vuorion teos esittelee aluksi Itä-Suomen yliopistoajatuksen ohuita juuria aina Kuopion lukion perustamisesta eli 1840-luvulta lähtien. Perusteellisemmin Vuorio käsittelee 1950-luvulla alkaneen taistelun Itä-Suomen korkeakoulusta. Hän kuvaa elävästi kaupunkien kiihkeää ja ajoittain keinoja kaihtamatontakin kilpailua yliopistosta. Nykytermein ilmaistuna ”lobbausta” harjoitettiin estottomasti samalla kun hyödynnettiin erilasia suhteiden ja vaikuttamisen verkostoja. Aikaisempi kuva sijoitustaistelusta täydentyykin Vuorion ansiosta merkittävästi.

Kuopion korkeakoulun alkuvaihe poikkesi esimerkiksi Joensuun ja Oulun laitosten vastaavasta, sillä suunnittelu ja valmistelu kestivät pitkään ja niihin panostettiin merkittävästi. Kun päätös korkeakoulun perustamisesta tehtiin maaliskuussa 1966, opetusministeriö asetti heti toimikunnan suunnittelemaan lainsäädäntöä, opetusta, opiskelua, opettajien rekrytoimista ja tilojen rakentamista.

Korkeakoulun ensimmäinen rehtori Olli Castren aloitti työnsä syksyllä 1969 ja sai pian avukseen eri alojen suunnitteluprofessoreita. Kun ensimmäiset opiskelijat aloittivat opintonsa syksyllä 1972, olivat perusasiat kunnossa, vaikka sopivien tilojen saamisessa olikin ollut ongelmia.

Kaija Vuorio painottaa suunnitteluvaiheen merkitystä, sillä silloin käytiin itse asiassa Kuopion korkeakoulun ”toinen perustamistaistelu”. Tuloksena luonnontieteistä ja hammaslääketieteestä tuli olennainen osa korkeakoulua, mutta samalla avattiin ovea myös myöhemmälle laajentumiselle yhteiskuntatieteiden suuntaan. Valmisteluvaiheen lopputuloksena oli siis Kuopiossa – kuten Joensuussakin – monipuolisempi korkeakoulu kuin perustamisvaiheissa kaavailtiin.

Kuopion yliopiston varsinaisen toiminta-ajan Kaija Vuorio on jakanut kolmeen kauteen. Niistä ensimmäinen ulottuu vuodesta 1972 seuraavan vuosikymmenen alkupuolelle, toinen 1980-luvulta 1990-luvun kriisivuosiin ja kolmas laman jälkeisestä ajasta nykypäiviin saakka. Jaksotus on mielestäni perusteltu ja kuvaa hyvin niin yliopiston oman kehityksen kuin koko korkeakoulupolitiikan muutoksia.

Toiminnan tarkastelussa Vuorio on valinnut painokkaasti oppiaineiden, tutkimuksen ja hallinnon näkökulman. Tämä tarkoittaa, että kirjassa käydään perusteellisesti läpi eri tieteenalojen, oppiaineiden ja laitosten kehittyminen runsaan kolmen vuosikymmen aikana.

Vuorion valitsemalla näkökulmalla on etunsa, mutta myös pieniä varjopuolia. Yliopiston kehittyminen ja laajentuminen tulevat seikkaperäisesti analysoiduksi. Samalla lukijalle havainnollistuu, miten uusia avauksia – jotka kiistämättä ovat olleet Kuopion vahvuutena – on eri aikoina tehty ja kehitetty käytännön toiminnaksi asti. Toisaalta teksti on välillä raskaslukuista, sillä se sisältää runsaasti yksityiskohtia, nimiä ja oppiaineita. Lukijaa olisikin helpottanut liitekaavio tai -taulukko osastoista, yksiköistä ja oppiaineista, jolloin eri alojen muutokset olisi ollut helpompi hahmottaa. Ehkä yliopiston opiskelijoista ja vaikuttavuudesta olisi myös voinut kertoa vähän enemmän samoin kuin korkeakoulutuksen yleisemmistä linjauksista.

Joka tapauksessa perusteellinen analyysi paljastaa Kuopion yliopiston toiminnan keskeiset linjat. Tällaisena voi pitää jo perustamisessa vahvan aseman saaneiden lääketieteiden kehittymistä, monipuolistumista ja nousemista useilla tutkimusaloilla aivan maailman kärkeen.

Toinen olennainen piirre on ollut luonnon- ja terveys- ja yhteiskuntatieteiden laajentuminen. Näilläkin aloilla – esimerkkinä vaikkapa hoitotieteessä – Kuopion on ollut kansainvälisesti edelläkävijä. Kolmas Vuorion kirjasta hyvin paljastuva elementti on ollut tieteenalojen rajapintojen hyödyntäminen. Ennakkoluulotonta yhteistyötä on tehty yli perinteisten tieteenalarajojen, jolloin on pystytty aivan uudenlaisiin avauksiin.

Historiateos käsittelee myös yliopiston historian vaikeita vaiheita kuten Riekkisten tutkijadynastian väärinkäytöksiä tai hammaslääketieteen lopettamisesta syntynyttä sisäistä kriisiä 1990-luvun lamavuosina. Arat asiat tulevat mielestäni käsitellyksi asiallisesti ja neutraalisti ilman kaunistelua tai turhaa selittelyä. Lisäksi voi yhtyä Vuorion arvioon, että hammaslääketieteen lakkauttamisesta Kuopion yliopisto sai hyvän ja toimintaa olennaisesti monipuolistaneen korvauksen.

Kaija Vuorio on ammattitaitoinen tutkija ja hyvä kirjoittaja. Edellinen näkyy esimerkiksi lähdeviittauksissa, jonka on tehty tarkasti ja tutkimuksen pelisääntöjen mukaan. Selkeä ja värikäs ilmaisu taas takaa, että ajoittaisesta nimiviidakosta huolimatta kirjan jännite kestää loppuun saakka. Loppuyhteenveto tiivistää vielä hyvin Kuopion yliopiston kehityksen keskeisiä vaiheita. Kiitoksen ansaitsevat myös kirjan tekstiä tukeva kuvitus sekä lyhyet erillisartikkelit