Heinäkuun 1937 alussa amerikkalainen lentäjä Amelia Earhart ja hänen suunnistajansa Fred Noonan nousivat ilmaan Uuden Guinean koillisnurkasta. He olivat matkalla maapallon ympäri. Matkaa oli tehty kuukauden verran ja kaksi kolmasosaa taipaleesta oli jo takana. Tällä kertaa tarkoitus oli lentää noin 4000 kilometriä.

Earhart ja Noonan eivät ikinä laskeutuneet määränpäähänsä, Tyynellämerellä sijaitsevalle piskuiselle Howlandinsaarelle. Sen lähistöllä liikkuvat alukset onnistuivat pyydystämään radiosanoman, jossa Earhart ilmoitti olevansa eksyksissä. Sen jälkeen hänestä ei kuultu mitään.

Viranomaiset käyttivät etsintöihin miljoonia dollareita, ja aviomieskin huiman summan. Siitä huolimatta hänen Lockheed Electra -konettaan ei löydetty – kateissa se on vielä tänäkin päivänä.

Lentäjien kohtalostakaan ei tiedetä, vaikka maailman mediassa kiertelee aina joskus uutisia, joiden mukaan heidän jäänteitään tai koneen osia on löydetty joltakin asumattomalta saarelta.

Mystinen katoaminen teki Amelia Earhartista legendan. Superluokan julkkis hän oli jo sitä ennen.

Intohimoinen ilmailija

Amelia Earhart, joka vietti lapsuutensa Kansasissa, sanoo eläneensä ”aikana, jolloin tytöt olivat vielä tyttöjä, valitettavasti”. Häneen itseensä tuo määrite ei soveltunut – ei etenkään sen jälkeen, kun hän jätti hieman heikosti etenevät opintonsa ja päätti keskittyä lentämiseen. Ilmailukärpänen oli puraissut yleisölennätyksellä. Niitä järjestettiin 1910-luvun aikana ilmasirkuksiksi kutsutuissa tapahtumissa.

Lentotunnit Earhart aloitti 1920, jolloin lentoluvan sai melko helposti: yksityislupaan vaadittiin 10 yksinlentotuntia, liikennelentoluvan sai 200 yksinlentotunnin jälkeen. Edes lääkärintarkastus ei tuolloin ollut pakollinen. Vasta myöhemmin alettiin testata lentäjäkokelaiden näköaistia ja lihaskontrollia sekä kykyä arvioida etäisyyksiä.

Earhart halusi liikennelentäjän lupakirjan. Opintoja rahoittaakseen hän teki töitä muun muassa valokuvaajana, kuorma-auton kuljettajana ja sosiaalityöntekijänä. Mutta kun haluttu todistus oli vihdoin käsissä, nainen halusi vain lentää, lentää ja lentää. Onnekkaiden sattumien kautta hän pääsi kesällä 1928 mukaan lennolle yli Atlantin valtameren, ja vaikka Earhartia ei varsinaisesti Fokkerin ohjaimiin tuolla matkalla päästettykään, hänestä tuli USA:ssa vähintään pikkujulkkis. Atlantin ylitys lentäen oli erittäin harvinaista, puhumattakaan siitä, että sen teki nainen. (Kuvaavaa ajan asenteille on, että lentäjä ja mekaanikko, jotka olivat miehiä, saivat keikasta palkkion. Earhartille ei maksettu senttiäkään.)

Kolmikkoa juhlittiin ensin Walesissa, jonne Friendshipiksi nimetty lentokone laskeutui, sitten Yhdysvalloissa, jonne lentäjät palasivat rauhallisesti höyrylaivalla. Kone vaihtoi omistajaa ja päätyi lopulta Etelä-Amerikkaan, meksikolaiskapinallisten käsiin. Earhart kirjoitti matkasta kirjan, joka sai nimensä siihen käytetyn ajan mukaan. Teosta 20 Hrs 40 min ei ole suomennettu, mutta Rakastan lentämistä -teoksessa on luku, joka kertoo matkan vaiheista ja siitä, mitä kaikkea se toi mukanaan. Atlantin ylittäjät kävivät yli 30 kaupungissa kertomassa retkestään. Amelia Earhartista tuli Cosmopolitan-lehden ilmailutoimittaja, ja hän teki juttuja myös National Geographicille.

Muutamaa vuotta myöhemmin Earhartille tarjoutui tilaisuus ylittää Atlantti yksinään – lyhyt kertomus tuosta matkasta on Rakastan lentämistä -kirjassa mukana. Traagisen katoamisen jälkeen häneltä ilmestyi postuumisti vielä yksi teos, Last Flight, jonka hänen aviomiehensä, kirjankustantaja George Putnam, kokosi vaimonsa päiväkirjamerkintöjen, matkalta lähetettyjen viestien ja muun vastaavan aineiston perusteella.

Tehotyttökilpailu yhdisti naislentäjät

Amelia Earhartin muistelmakirja, alkuperäiseltä nimeltään, The Fun of It, on ilmestynyt USA:ssa englanniksi jo vuonna 1933, mutta suomeksi se saatiin vasta tällä vuosituhannella. Kirja on kiinnostavaa luettavaa sekä ilmailu- että naishistorian kannalta.

Kaupallisen ilmailun kasvu 1920–1930-lukujen vaihteessa oli lähes räjähdysmäistä; esimerkiksi New Yorkin ja Washingtonin väliä lensi päivittäin kymmenen edestakaista vuoroa. Matkustajamäärät tosin jäivät aika vaatimattomiksi, koska koneessa oli tilaa vain kymmenelle ihmiselle. Muutamat asiat eivät näytä vuosisadassakaan muuttuneen: ylibuukkaus (lentoyhtiö myy koneeseen enemmän paikkoja kuin siinä on) oli tuolloinkin tavallista, ja matkustajat pyrkivät tuomaan koneeseen runsain mitoin laukkuja, nyyttejä ja pussukoita vedoten siihen, ettei junissakaan matkatavaramäärää rajoitettu. Saman ilmiön voi havaita nykyään, ja käsimatkatavaralaukkujen koko näyttää vain kasvavan.

Ilmailuhistorian harrastaja luultavasti lukee innostuneena kirjaan sisältyvät kuvaukset varhaisesta meteorologiasta. Jossakin kohtaa hän toteaa, että tietyt perusasiat eivät ole muuttuneet: lentäjän on edelleen osattava ”lukea säitä” eli tarkkailtava esimerkiksi pilvien muotoa ja muodostumista sekä ymmärrettävä maanpinnan muotojen vaikutus vallitsevaan tuuleen. Myös koneiden kehittyminen on teoksessa esillä alkaen vuonna 1903 ilmaan nousseesta Wrightin veljesten rakentamasta 12-hevosvoimaisesta lentokoneesta. Vuonna 1924 ennustettiin, että yli 60 hevosvoiman moottoreita ei lentokoneissa nähtäisi, mutta vajaa vuosikymmen myöhemmin tehot olivat kymmenkertaistuneet.

Naisen asemasta teos kertoo paljonkin. Wrightin veljekset, ilmailun uranuurtajat, saivat runsaasti taloudellista tukea sisareltaan, mutta Katherinen nimi ei näytä jääneen ilmailun historiaan. Jokseenkin tuntemattomia ovat myös 1800-luvun kuumailmapalloilijattaret.

Siviili-ilmailuun naiset tulivat mukaan suunnilleen samaan aikaan kuin lentoharrastus alkoi laajentua, mutta kovin suurena joukkona he eivät siiville nousseet. Kirjan kirjoittamisen aikaan, siis 1930-luvun alussa, vajaat 500 amerikkalaista naista omisti lentolupakirjan, ja vain 50 naisella oli liikennelentäjän kelpuutus. USA:ssa oli silti enemmän naislentäjiä kuin muussa maailmassa yhteensä. Joissakin maissa naisille myönnettiin vain rajoitettuja lentolupakirjoja, toisissa niitä ei annettu heille ollenkaan. Valitettavasti kirjassa ei kerrota, mitkä maat olivat noin nihkeitä – Yhdysvalloissa ja Englannissa ei rajoituksia kuitenkaan ollut.

Oma lukunsa ovat naisiin kohdistuneet asenteet – mukaan luettuina heidän omansa. Vuonna 1929 järjestetyssä naisten lentoderbyssä 16 naista lensi Kaliforniasta Ohioon. Aikaa kului 8 päivää. Lehdistö seurasi ”tehotyttökilpailuksi” kutsuttua kisaa tiiviisti; osanottajia nimitettiin leppäkertuiksi, enkeleiksi ja ”ilmojen söpöläisiksi”. Amelia Earhart suhtautuu näihin nimityksiin nyreästi, mutta muistaa kyllä varhaisia lentäjäkollegoitaan esitellessään mainita jokaisen kohdalla, millainen oli heidän tyypillinen lentoasunsa. Vaihtelua oli runsaasti: siinä missä joku pukeutui mittatilauksena tehtyyn violettiin nahkahaalariin, naisten yllä nähtiin myös polvihousuja, erimittaisia hameita, villahattuja ja huppupäähineitä. Jokaisella oli kuitenkin suojalasit ja hansikkaat – jollei ohjaamo ollut avoin, se oli vähintään vetoinen.

Kiintoisaa, mutta…

Amelia Earhartista ei ole suomeksi kirjoitettu kovinkaan paljon. Kun hänen syntymästään oli kulunut sata vuotta, ilmestyi yksi elämäkerta, ja Earhartin elämäntarina on mukana yhdessä maailmanhistorian suurista seikkailijoista kertovassa teoksessa. Tämän omakohtaisen muistelman julkaiseminen on siis varsin perusteltua, ja kustantajaa tekisi mieli kiittää kulttuuriteosta, ellei kirjassa olisi joitakin lukijaa häiritseviä pikkupuutteita. Kirjoitusvirheitä joka-ainoaan julkaistuun käsikirjoitukseen väkisinkin jää, mutta kääntäjän olisi ollut hyvä lukea teksti vielä kertaalleen tai luettaa se jollakulla toisella.

Sellaiset ilmaukset kuin ”ryhdyin toimiin tullakseni sairaanhoitajan apulaiseksi” tai ”ilmailu ja minä tutustuimme toisiimme” eivät kuulosta kovin sujuvilta, ja sanasta ”hevosratsastuskokemus” voisi alkuosan karsia ja asia tulisi silti selväksi. Vastaavia esimerkkejä löytyisi enemmänkin. Ja vaikka kirjan lukijat lienevät perillä ilmailutermeistä, muutama suomentajan huomautus olisi niiden kohdalla ehkä ollut paikallaan. ”Kopterikone” kun ainakin nykyisin tunnetaan helikopterina.

Asiasisältöä nuo kauneusvirheet eivät horjuta, joten lukijalle on luvassa kiinnostava retki rautaisella tahdolla varustettujen naisten ja kangassiipisten kaksitasojen maailmaan.