Tapio Huttula selvittää väitöskirjassaan lapuanliikkeen organisoimia eri puolilla Suomea tapahtuneita työväentalojen sulkemisia. Tutkimuksen aikajaksona on liikkeen toiminta-aika eli vuodet 1929–1932. Vaikka tutkimuskohteena ovatkin työväentalojen sulkemiset ja niihin suunnattu muu väkivalta, tulee tutkimuksen sivujuonteena tarkasteltavaksi myöskin lapuanliikkeen nousu ja tuho.

Tutkimus alkaa syksystä 1929, jolloin liikkeen kannattajat kävivät paikkakunnalle tulleiden vasemmistonuorten kimppuun ja riisuivat näiltä sirpein ja vasaroin koristellut punaiset paidat. Tästä alkoi lapuanliikkeen aikakausi, johon kuuluivat myös iskut työväentalojen kimppuun. Halki kirjan tosin käytetään liikkeestä kieliopillisesti väärää muotoa "Lapuan liike". Kronologisesti etenevässä tutkimuksessa käsitellään seuraavaksi kesää 1930, jolloin iskut saavuttivat huippunsa. Heinäkuussa liike järjesti suurimman voimannäytteensä, talonpoikaismarssin. Tämän näytöksen jälkeen myöskin työväentalojen sulkeminen saavutti huippunsa. Samoihin aikoihin ryhtyi Sosialidemokraattinen puolue valtaamaan takaisin kommunisteille menettämiään työväentaloja, mikä johti monissa tapauksissa pitkäkestoisiin oikeusjuttuihin. Kun eräät liikkeen jäsenet ryhtyivät agitoimaan ja toimimaan sosialidemokraatteja vastaan, johti se monien kannattajien kääntymiseen lapuanliikettä vastaan. Lisäksi kyyditykset olivat saavuttaneet kielteisessä mielessä kliimaksinsa jo lokakuussa 1930, jolloin miesjoukko muilutti entisen presidentin K. J. Ståhlbergin. Kun vielä tärkein liikkeen ajamista hankkeista eli kommunistisen liikkeen toiminnan estäminen toteutui, alkoi sen joutsenlaulu.

Kronologisen osuuden jälkeen Huttula tekee yhteenvedon työväentalojen valtauksista koko tutkimusajalta. Ensimmäinen osuus tarkentaa kysymystä siitä, mitä tapahtui: tässä osassa Huttula esittelee taloja vastaan suunnatut erilaiset toimenpiteet ja niiden erot maan eri osissa. Toisessa osassa hän etsii tekijöitä ja heidän motiivejaan. Tällöin Huttula muun muassa esittelee eroja maaseudun ja kaupunkien välillä sekä myöskin työväentalojen sulkemisesta hyötyneitä tahoja.

Sosialidemokraatit hyötyivät luonnollisesti siitä, kun kommunistit ajettiin pois työväentaloilta: niitä itse asiassa autettiin näin saamaan takaisin "menetettyä omaisuutta". Toisaalta hyötyjiä olivat ne henkilöt ja tahot, jotka ostivat itselleen vallattuja työväentaloja huutokaupoista. Lopuksi Huttula tekee vielä yhteenvedon Etsivän Keskuspoliisin roolista sulkemistapahtumissa.

Huttula tuo tutkimuksessaan esille mielenkiintoisen yksityiskohdan lapuanliikkeen vaiheista. Aiemmissa liikettä käsittelevissä tutkimuksissa on keskitytty joko itse liikkeeseen tai johonkin muuhun sen yksittäiseen osaan, esimerkiksi kyydityksiin. Työväentaloja vastaan suunnattu toiminta oli kuitenkin erittäin keskeisessä roolissa lapuanliikkeen aatemaailmassa, ja onkin ollut aiheellista tutkia myös tämä osa Suomen historiaa. Lisäksi tutkimuksessa tuodaan hyvin esille se muutos, jonka liike koki vuosien 1929–1932 välillä. Aluksi monet poliitikot, myös sosialidemokraatit, sympatisoivat liikettä ja sen pyrkimyksiä, mutta kun kyyditykset ja sulkemiset suuntautuivat myös sosialidemokraatteja vastaan, muuttui suhtautuminen. Onkin hyvin kuvaavaa lapuanliikkeen historialle, että sen lopuksi koitui mielenosoituksesta alkanut vallankaappausyritys, jonka purkajaksi tuli liikkeen presidentiksi ajama P. E. Svinhufvud.

Huttulan tutkimus täyttää erään aukon sotien välisen ajan Suomen historian tutkimuksessa. Tutkimuksen liitteenä oleva paikkakuntakohtainen esitys työväentalojen sulkemisista on myöskin ansiokas ja paikallishistorioitsijoita kiinnostava. Eri osapuolten näkemysten kehitys luo tutkimukseen ajoittain jännityskertomusmaisia piirteitä. Kirjaa voikin suositella kaikille 1920- ja 1930-lukujen Suomen historiasta ja ilmapiiristä kiinnostuneille.

Jari Hanski
Filosofian maisteri, historiantutkija