Haastatteluja on ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen (1925-1995) mainetta silmällä pitäen erikoinen otsikko. Käsitteiden luomisen filosofina hän inhosi filosofian yhdistämistä kommunikaatioon tai dialogiin. Mies ei myöskään viihtynyt konferensseissa eikä jaellut suullisia haastatteluja avoimesti (Deleuzen haastatteluista osa on tehty kysymykset ja vastaukset kirjoittaen). Charles Stivale kertoo, että tapaamisessa Deleuze suostui vastaamaan hänen kirjoitettuihin kysymyksiinsä vain siksi, että voisi kieltäytyä kohteliaasti suullisesta haastattelusta. Lopulta hän ei vastannut edes kirjoitettuihin kysymyksiin. Toinen kuvaava esimerkki on Claire Parnetin kanssa tehty videohaastattelu L’Abecedaire de Gilles Deleuze (1996). Siihen suostuttiin vain sillä ehdolla, että teos julkaistaan haastateltavan kuoltua. Kyseisessä teoksessa Deleuze toteaa yhteiskunnasta vetäytyneelle vanhukselle esitettyjen haastattelupyyntöjen tuntuvan katastrofaalisilta. Toisaalta Deleuzen tuotannosta löytyvät haastatteluihin pohjautuvat teokset Dialogues (1977) ja Pourparlers (1990).

Kokoelma sisältää kymmenen lukua. Ne ovat peräisin kolmen vuosikymmenen ajalta, 1960-luvulta 1990-luvulle. Teoksen otsikosta huolimatta kaikki eivät ole haastatteluja. Mukaan on otettu myös muutamia artikkeleita. Deleuzen yhteistyökumppani Félix Guattari on mukana parissa haastattelussa. Hänen haastatteluihinsa voi tutustua lähemmin esimerkiksi englanninkielisissä teoksissa Soft Subversions (Semiotexte 1996) ja Chaosophy (Semiotexte 1995).

Se, pitääkö teoksen kokonaisuudesta, on makuasia. Mielestäni sekä Pourparlers että Dialogues muodostavat Haastatteluja yhtenäisemmän kokonaiskaaren. Helposti tulee mieleen kysymys, olisiko ollut järkevämpää kääntää jompikumpi edellä mainituista originaaleista. En kuitenkaan jää pohtimaan tätä tarkemmin. Tärkeintä on se kollektiivinen panos, jonka teoksen kääntäjät tuovat mahdollisuuteen lukea Deleuzea suomeksi. En myöskään yritä arvioida suomennosta. Riittää, kun todetaan ensiksi käännösvirhe sivulla 175 (”Työkalut edeltävät aina konetta” pitäisi olla ”Työkalut edellyttävät [présupposent] aina koneen”, kiitos tästä huomiosta Jussi Parikalle) ja toiseksi todetaan käännösten tuovan vain vähän variaatiota keskeisimpiin käsitteisiin. Esimerkiksi ”le pli” (engl. fold) on ”taitos” eikä aikaisemmin esiintynyt käännös ”poimu” tai ”laskos”. ”Agencement” (engl. assemblage, arrangement) on ”sommitelma” eikä joidenkin käyttämä ”kooste”.

Suomennosvalikoiman avaa Jussi Vähämäen lyhyehkö esipuhe. Teksti ei ole sisällön esittely eikä se sisällä pohdintaa haastattelujen roolista Deleuzen ajattelussa. Se on yritys innostaa lukijaa. Teksti keskittyy erityisesti kontrolliyhteiskunnan käsitteen hedelmällisyyden todisteluun. Keskeistä on siirtymä suljettujen tilojen kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan, jossa valta levittäytyy instituutioista koko yhteiskuntaan ja subjektien sisäiseen elämään. Filosofia ei kykene taistelemaan avoimesti tätä satunnaisten kontrollien mielivaltaa vastaan. Pikemminkin se käy sissisotaa valtaa vastaan, ja tästä haastattelut ovat eräs esimerkki.

Usein kuulee sanottavan esipuheen tapaan, että Deleuze ei kuulu tai sovi akateemiseen maailmaan. Kirjoitukset ja haastattelut rikkovat monia konventioita, mutta ei pidä vähätellä Deleuzen akateemisuutta. Perustelen kantani lyhyesti kahdella tavalla. Ensiksi, mainittujen väittämien viljely vain vaikeuttaa Deleuzen ajatusten käyttöä. Vaikka Deleuze jossain mielessä hyväksyi oman ajattelunsa raiskaamisen, voidaan peräänkuuluttaa vastuullista käyttöä, joka edellyttää vähintään käsitteiden suhteiden hahmottamista. Siinä akateemiset toimintaympäristöt ovat avuksi, joskaan eivät välttämättömiä. Toiseksi, Deleuzen oma ura keskittyi akateemiseen instituutioon. Vaikka hän ei ollutkaan Pariisin arvostetuimmassa yliopistossa, ei hän missään vaiheessa hylännyt akateemista filosofiaa. Olkoonkin, että tuo filosofia ei ole aivan samanlaista kuin vaikkapa suomalaisissa yliopistoissa keskimäärin. Deleuze vieläpä toteaa, että Michel Foucault’n tavoin hän kammoaa kaikkia marginaaleja ja niiden romantisointia, koska marginaalit eivät tuota paon viivoja, siis halun sommitelmia (s. 55). Väittämä Deleuzen ja akateemisen maailman poissulkevasta suhteesta täytyy ymmärtää toisin. Deleuze ei olisi nykyisen, kehitysstrategioista ja tuloksellisuudesta puhuvan yliopistoeetoksen ystävä. Pikemminkin hänen ajattelunsa on vähemmistöfilosofiaa tai filosofiaa mollissa (mineure); sellaista, joka ei taivu instrumentaalisen ja nopeasti rahaksi tai yhteiskunnalliseksi hyödyksi muutettavan tiedon vaatimuksiin.

Teos toimii johdantona Deleuzen ajatteluun – jos siitä osaa lukea keskeiset ajatukset. Erityisesti ”Filosofiasta” kuroo yhteen tuotannon, teemojen ja käsitteiden laajuuden. Keskeisempää on kuitenkin filosofin kyky selventää vaikeita tekstejään. Ainakin aloittelevalle lukijalle haastattelukokoelman luulisi kaikessa hajanaisuudessaan olevan hieman helpommin lähestyttävä kuin aikaisemmin suomennetut Autiomaa (Gaudeamus 1992) ja yhdessä Guattarin kanssa kirjoitettu Mitä filosofia on? (Gaudeamus 1993). Lisäksi haastattelut osoittavat erityisen ajattelun tyylin. Deleuze ei syty tavanomaiselle kritiikille, joka kaipaa vanhaan moittimalla nykyistä. Koneiden kehittyminen ei ole vieraannuttanut ihmistä eikä kulutuskulttuuri ole vieraannuttanut ihmistä olemuksestaan. Pikemminkin tarvitaan lisää uutta tuottavia ihmisen ja koneen yhdistelmiä (teknologiaa) samoin kuin uudenlaista kulutusta. Nykyisen työkulttuurin osalta esimerkiksi Jussi Vähämäen näkemyksissä esiintyy deleuzelainen kritiikki sellaista ajattelua kohtaan, jossa pätkätöiden ongelma ratkaistaisiin yrityksellä palata pysyviin työpaikkoihin tai vetoamalla perinteisiin porvarillisiin hyveisiin, sillä juuri työn ”elinkautisuudesta” vapautuminen on ollut ihmisten halujen mukaista. Toinen asia on se, että uusi työ on imenyt tuon käyttövoiman itseensä ohjaten ihmiset ongelmia tuottavaan pätkätyöläisyyteen.

Haastattelut valottavat Deleuzen käsitystä filosofiasta. Filosofia ei ole hänelle erityistieteiden menetelmien suitsija, kielen tutkimusta eikä ikuista mietiskelevää. Sitä ei ole myöskään varattu filosofian opettajille, vaan kaikille, joita ”kiinnostavat hyvin erityiset luomukset käsitteiden järjestyksessä.” (s. 32) Filosofia on käsitteiden luomista, jota ohjaa esifilosofinen ajattelun kuva, eräänlainen ajatteluun suuntautumisen tapa. Käsitteiden kokoelma luo systeemin. Systeemin on kuitenkin oltava avoin. Systeemi on avoin silloin kun käsitteet ovat yhteydessä olosuhteisiin eivätkä olemuksiin. Tämä tarkoittaa, että Deleuze ei ole kiinnostunut perinteisestä filosofian kysymyksestä, mitä jokin olio on, vaan olosuhteista: ”missä tapauksessa, missä ja milloin, kuinka, ja niin edelleen” (s. 30). Deleuzen ajattelua voidaan luonnehtia toimintaa ohjaavaksi käytännölliseksi filosofiaksi (”filosofiasta tulee näin toiminnan ja sommitelman taitoa”, s. 166), jossa tietyissä olosuhteissa luodut käsitteiden kokoelmat aukaisevat pakoviivoja. Guattari täsmentää, että pakoviivoissa ”ei ole kyse siitä, että paettaisiin itseä tai ’henkilökohtaisesti’, vaan siitä, että saadaan jotain pakenemaan, kuten silloin kun puhkaistaan tukos tai paise. Siitä, että laitetaan liikkeelle virrat, jotka ovat niitä kanavoivien ja tukkivien sosiaalisten koodien alla.” (s. 22-23) Tämä vastarinnan nomadinen deterritorialisaatio ei siis tarkoita matkustamista tai jatkuvaa liikkeellä olemista turistien, pakolaisten ja kulkurien tapaan. Matkustaminen on liian usein tyytymistä ”minän” liikutteluun nähtävyydestä toiseen ja kulkurien elämää kontrolloidaan pakottamalla heidät kulkemaan paikasta toiseen. Nomadit eivät useinkaan liiku, vaan ”pysyttelevät arolla” ja ”seuraavat paon viivaa paikoillaan” (s. 138). Deterritorialisaatio ei ole myöskään yksilöllistä sissisotaa. Se on liittolaisia etsivää, yritystä työskennellä samaan suuntaan kulkevien kanssa. Se ei ole edes käskevää, vaan kysyvää: ”Mikä on sinun tapasi hourailla sosiaalisella kentällä?” (s. 24)

Kirjoittaminen vastarinnan aseena vaikuttaa heikolta, jos sitä vertaa uuden luomista estäviin ja tukahduttaviin voimiin. Se kuitenkin tekee elämästä jotain enemmän kuin henkilökohtaista ja vapauttaa elämää siitä, mikä kahlitsee. Kirjoitus on tärkeää, kun se ”onnistuu antamaan uhkaavan läheisyyden tunteen jostain, joka tulee tapahtumaan, tai joka on juuri tapahtunut selkämme takana.” (s. 41) Kontrolliyhteiskuntia koskevat tekstit ovat hyviä esimerkkejä tällaisesta. Ajatus kontrolliyhteiskunnista rakentuu suhteessa Foucault’n tarkastelemaan kuriyhteiskuntaan. Kuriyhteiskunta operoi toisiaan seuraavien suljettujen tilojen kautta: ensin koulu, sitten armeija, työ, sairaala. Kontrolliyhteiskunta perustuu avoimeen tilaan, jossa voidaan liikkua näennäisen vapaasti, mutta kuitenkin täysin kontrolloituina. Konkreettisina esimerkkeinä instituutioiden kriisiä seuraavista kontrolleista ovat Deleuzen jo 1980-luvulla mainitsema jatkuva koulutus, vanhusten laitoshoidon paheksuminen ja kotihoidon suosimisen eetos. Myös armeijan muuttuminen ”yleiseksi turvallisuusorganisaatioksi” (Vähämäki s. 11) ja mielenterveyspotilaiden avohoidon lisääminen kelpaavat yksinkertaisiksi esimerkeiksi siitä, että tietyt Deleuzen käsitteet kelpaavat myös empiirisiksi käsitteiksi eivätkä ole vain toimintaa ohjaavia. Kontrolliyhteiskunta onkin kolmessa luvussa – ”Mitä on luomisteko?”, ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin”, ”Kontrolli ja muutos” – käsiteltävä teema.

Vaikka Deleuze kuvaa työtään filosofiaksi sanan perinteisessä merkityksessä, hänen ajattelunsa liukuu useiden tutkimusalojen suuntaan. Näistä Haastatteluja tarjoaa välähdyksiä: käsitys suurista kirjailijoista sivilisaation lääkäreinä ja angloamerikkalaisesta kirjallisuudesta pakoviivojen taiteena (kirjallisuustiede), television ja kommunikaation määrittyminen markkinavoimia palveleviksi käsky-sanojen kierrättäjiksi (mediatutkimus, kommunikaatiotutkimus), elokuvan liikkeen/keston rykelmien suhteuttaminen kirjallisuuteen, filosofiaan ja tieteeseen (elokuvatutkimus), taiteen ja vastarinnan likeisen suhteen pohdinta (taiteentutkimus), tapahtuman ja historiallisten kausaliteettien rakentamisen suhde sekä muutoksen ja historian erottelu (historianfilosofia), psykoanalyysin problematisointi ja muokkaaminen (psykologia), kontrolliyhteiskuntien toimintalogiikan hahmottaminen (kulttuurintutkimus, naistutkimus, sosiologia, politiikan tutkimus ja kaikki edellä mainitut).

Filosofeille ja teoreetikkojen toisiinsa suhteuttamisesta kiinnostuneille kokoelma tarjoaa tiiviin katsauksen Deleuzen tapaan ymmärtää spinozalainen ruumis ja humelainen empirismi. Laajemman huomion saa Foucault’n ajattelu, jonka käsittelijänä (”Halu ja nautinto”) ja kehittelijänä (kontrolliyhteiskunnan teema) Deleuze on poikkeuksellisen selkeä.

Haastatteluista on turha etsiä laveita perusteluja tai aikaisemmissa teoksissa esitettyjen kantojen puolustelua. Niistä löytää jo esitettyjen käsitysten tiivistämistä sekä ennen muuta ideointia ja ideoiden kehittelyä. Kirjaa on hyvä ravistaa, kun oma ajattelu tuntuu tunkkaiselta ja tarvitsee tuuletusta.