Kirjoittamani Ranskan kirjallisuudenhistorian tavoite on ollut innostaa ihmisiä tutustumaan ranskalaisiin tekijöihin ja teoksiin, herättää mielenkiintoa ja uusien asioiden löytämisen iloa. Päivi Kososen kohdalla tavoitteeni näyttää epäonnistuneen. Muita Kososen epäonnistumisina pitämiä asioita en voi allekirjoittaa, sillä vaikka hän sanookin olevansa kirjani kohderyhmään kuuluva (kirjallisuuden harrastaja tai työssään tällaista hakuteosta tarvitseva), ja kirjoittavansa tästä näkökulmasta, välittyy hänen kommenteistaan toisenlainen tilanne.

Kirjan takakannessa sanotaan, että Ranskan kirjallisuudenhistoria on oppikirja ja tietoisku kirjallisuuden opintojen alkuvaiheessa oleville sekä kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille.Yliopiston piirissä kirjaa käytetään lähinnä perusopintotasolla eli ensimmäisen vuoden kurssilla ranskan kielen opinnoissa. "Kaikki kirjallisuudesta kiinnostuneet" tarkoittaa yliopiston perusopintojen suorittajien lisäksi ja ennen kaikkea lukijoita, joilla ei ole kirjallisuustieteen tai ranskan opintoja takanaan. Kyseessä on siis perusteos, yleisesittely laajalle yleisölle, johon kuuluvat vaikkapa ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvat oppilaat, lukion tai kansalaisopiston ranskan kielen opettajat, euroedustajat, eläkepäivinään kirjastoaan uudistamaan ryhtyvät kirjallisuuden ystävät, runoudesta kiinnostuneet maanviljelijät, teatteriohjaajat, jotka tarvitsevat yleiskatsausta tietyn ajan kirjalliseen ilmapiiriin näytelmänsä tunnelmaa varten, tai Helsingin Sanomien lukijat, jotka haluavat tietää mistä puhutaan silloin, kun puhutaan Proustin madeleine-leivonnaisesta.
Kritiikin lähtökohdan tulisi olla kirjan tarkastelu alkuvaiheen opiskelijoiden opintomateriaalin täydentäjänä. Kirjan kohdeyleisöä eivät siis ole Ranskan nykykirjallisuudesta väitöskirjaansa valmistelevat tutkijat. Teosta ei ole tarkoitettu väitöskirjan lähteeksi.

Kosonen kritisoi esitystapaani tutkimuksellisesta näkökulmasta. Kirjani ei ole kuitenkaan akateeminen opinnäyte tai tutkimus, joka edellyttää tietyn, tarkkaan määrätyn viitejärjestelmän käyttöä. Se on yleisesitys, väitöskirjaan verrattuna aapinen, joka on tarkoitettu ensisijaisesti luomaan yleiskuvaa yleisellä tasolla. Kosonenkin viittaa aiempiin, muiden muassa Palolan ja Koskenniemen tekemiin kirjallisuushistorioihin. Heidän käsittelytapaansa noudattaen olen kirjoittanut omani. Kertova tyyli kuuluu tällaisen yleisesityksen luonteeseen.

Aikaisemmissa historioissa ei ole ollut tapana tuoda käytettyjä lähteitä lainkaan esille; omassani luettelen kaiken, mistä "kollaasini" – kuten Kosonen sanoo – muodostuu. Hän ottaa esimerkiksi Maupassant-esittelyn. Käytän samaa kohtaa havainnollistaakseni koko teoksessa käyttämääni metodia. Esimerkistä ilmenee myös näkökulmani asioihin.
Aloittaessani Maupassantin esittelyä, olin jo selvitellyt 1800-luvun loppupuolen muuttuvaa ilmapiiriä ja ajatusvirtauksia. Perehdyin sitten Magazine littérairen kahteen Maupassant erikoisnumeroon, joiden rinnalla luin Troyat’n tekemää elämäkertaa. Sen jälkeen vertasin näitä tietoja kirjallisuushistorioihin Adam-Lerminier-Morot-Sir, Brunel-Bellenger-Couty-Sellier-Truffet, Décote-Dubosclard, Halpern, Lagarde-Michard, Rincé-Lecherbonnier, joita olen käyttänyt jatkuvasti kaikkien muidenkin 1800-luvun kirjailijoiden kohdalla. (Kirjallisuushistorioista olen siis ammentanut käsitykseni kirjallisuushistorian kirjoittamisesta.) Luettuani ja tutkiskeltuani näitä kaikkia mielessäni alkoi muodostua kuva siitä, mitä Maupassantista yleensä kerrotaan. Tätä kuvaa täydentämään luin kaiken aikaa hänen kaunokirjallista tekstiään saadakseni käsityksen tutkimuskirjallisuuden ja hänen teostensa suhteesta. Ja vielä opiskelin suomeksi saatavilla olevia yleisesityksiä nähdäkseni kuinka hänestä on aiemmin kerrottu meillä. Tästä kaikesta syntyi YLEISKUVA, jonka muotoilin sitten teoksen yleisilmeen mukaiseksi kokonaisuudeksi. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat myös teemasivut kirjallisuuden ja maalaustaiteen suhteesta ja realistien käsityksistä tyylistä. Tässä esille tuomani lähteet mainitsen lähdeluettelossa kirjan lopussa.

Kommentoin vielä Kososen toivetta uudesta kirjallisuushistoriasta. Hänen mielestään lineaaris-progressiivinen tapa on vanhentunut. Mielestäni perustietojen esittelyjärjestykseksi se on kuitenkin looginen. Kun perustuntemus on olemassa, voi historiaa tarkastella monista näkökulmista, yhdistellä tai tehdä leikkauksia yksityiskohtiin, aivan kuten Kososen mainitsemassa Hollierin A New History of French literature (1994) -teoksessa tehdään. Englannissa on kuitenkin ennen tätä ilmestynyt lukuisia ranskalaisen kirjallisuuden eri vaiheita käsitteleviä yleisteoksia ja sikäläinen yleistietämys Ranskan kirjallisuudenhistorian kronologiasta on laajapohjaista Suomeen verrattuna. Eli ajallisen rungon – mitä tapahtui milloinkin – tulee olla yleisessä tiedossa. Henkilö, joka väittelee Ranskan kirjallisuudesta tuntee nämä asiat jo hyvin. Lukija, joka ei muista ihan tarkalleen milloin Anatole France eli ja vaikutti tai joka tietää surrealismista lähinnä Dalin maalaukset ja haluaa oppia siitä lisää kirjallisuuden näkökulmasta voi kirjani avulla sijoittaa tekijät ja teokset oikeisiin ajankohtiinsa ja saada taustatietoa.
Käsittelytapaani ovat vaikuttaneet ennen kaikkea ensimmäisen vuoden ranskan kielen opiskelijoiden tekemät havainnot ja kysymykset, joihin vastaan kirjassani. Lukiosta tuleva opiskelija ei ole aina perillä vaikkapa Tristan Tzaran, Aragonin tai Ionescon olemassaolosta. Useimmiten hän ei ole kuullut puhuttavankaan Marguerite Yourcenarista tai Ouliposta ja uuden romaanin edustajat ja perustat ovat hänelle uutta asiaa. Ranskan kirjallisuudenhistorian luennolla aikaa on rajatusti – kuullut asiat jäsentyvät hänen mielessään paremmin kun kirja on käytettävissä luentomuistiinpanojen rinnalla. Uskoisin tämän pätevän myös yleisen kirjallisuustieteen perusopintoja suorittavien parissa.

Ranskaa taitamattoman kirjallisuuden harrastajan on tähän saakka ollut kovin vaikea saada monipuolista tietoa käsiinsä. Olen saanut paljon sellaista palautetta, että kirjaani lehteillessään lukijalle on tullut halu lähteä kirjastoon lainaamaan jonkun itselleen aiemmin tuntemattoman kirjailijan romaaneja tai tutustua lähemmin johonkin aikakauteen. Tätä kautta Ranskan kirjallisuuden YLEISTUNTEMUS Suomessa lisääntyy.
Kirjani on nyt jo osoittanut tarpeellisuutensa tässä mielessä, tavallisten lukijoiden ja kirjallisuuden harrastajien keskuudessa. Se on tuonut lukijoilleen jopa onnen hetkiä ja oivalluksen riemua. Tästä palautteesta saan uskoa siihen, että puutteistaan huolimatta hankkeeni on perusteltu ja tervetullut.

Tuija Vertainen