Venäjää – näkemyksellä ja kokemuksella

Venäjä-asiantuntija ja tietokirjailija Esa Seppänen on kirjoittanut yhteenvedon Venäjään ja venäjän kieleen liittyvistä työtehtävistään. Seppänen on everstiluutnantti, evp, mutta myös valtiotieteiden tohtori. Hän on toiminut presidentti Kekkosen adjutanttina ollessaan Puolustusvoimien palveluksessa, sittemmin paljolti idänkaupassa ja Moskovassa. Seppänen kuuluu niihin (liian harvoihin) Venäjä-tutkijoihin, joilla kieli on tukevasti hallussa ja naapurimaan kulttuurituntemus valtava.

Seppänen, Esa: Venäjä ja minä. read me, 2021. 280 sivua. ISBN 978-952-373-217-9.

Esa Seppäsen uusimman Venäjä ja minä -muistelmateoksen alaotsikko kuuluu: “Näkemyksiä ja kokemuksia naapureiden sillalta”. Teksti on sujuvaa ja lukijaystävällistä – eräänlainen yhteenveto monipuolisesta elämäntyöstä, Venäjä-harrastuksesta ja tutkijan ja tulkinkin urasta aivan diplomatian ja sotilasyhteistyön huipulla. Mainittakoon heti aluksi Esa Seppäsen vähemmän tunnettu teos (lyhennelmä väitöskirjasta) Itäsuhteiden kolmiodraama: Kekkonen-Brezhnev-Kosygin (2007), joka on hyödyllistä luettavaa myös aloitteleville Venäjä-tutkijoille. Ilman henkilösuhteiden ja UKK-kauden historiaa ei voi ymmärtää viime vuosisadan virallista Suomi-Venäjä-kanssakäymistäkään. Ja Seppänenhän toimi myös presidentti Kekkosen adjutanttina.

Monipuolinen Venäjä-osaaja kuvaa myös Karjalaa

Toinen, vähän varjoon jäänyt Seppäsen muistelmateos on nimeltään Kannaksen rautainen ihme (2018), missä hän kulkee juna- ja aikamatkalla kirjailijaisänsä Unto Seppäsen kanssa. Unto Seppänenhän oli tunnettu Karjalan Kannaksen kuvaaja sekä Tulenkantajat-ryhmän aktivisti, jonka esikoisteos Taakankantajat (1927) herätti melkoista huomiota.

Junaradan valmistumisella oli Karjalan Kannaksen elämään mullistava vaikutus. Sitä pitkin suomalaistuotteet ja pienyrittäjät pääsivät Pietarin toreille ja pian radan varteen alkoi nousta myös pietarilaisten porvarien huviloita, kuppiloita ja varsinkin kesänviettopaikkoja. Kannaksesta tuli vilkas kaupustelu- ja lomanviettopaikka. Väkimäärä kasvoi, suomalaisvenäläiset kulttuurisuhteet lisääntyivät ja myös monet rikastuivat. Jotakin samaa Kannaksella on tapahtunut viime vuosinakin, nyt pietarilaisten uusrikkaiden ja kesälomalaisten toimesta. Ja tottahan esimerkiksi Terijoki on alkanut kiinnostaa taas suomalaisturisteja. Nähtävää, hiekkarantaa ja kulttuurikohteita piisaa. Tästäkin syystä on hyödyllistä matkata kiskoja pitkin Esa Seppäsen opastuksella historiallisissa maisemissa. Matka alkaa Kouvolan kaupunginkirjastosta. Sieltä siirrytään Viipurin kautta Kanneljärvelle, Pietariin ja takaisin Kouvolaan. Ajallisesti reissussa ollaan jopa 150 vuotta, aina 1950-luvulle saakka.

Esa Seppänen Tampereen kirjamessuilla 2009. Wikimedia Commons. CC 3.0

Taustalla mittava elämänkokemus ja Venäjä-tietämys

Uusin Venäjä ja minä -teos on puolestaan täynnä paljon muutakin kuin virallisten suhteiden hoitamista. Juuri monet herkulliset detaljit ja muistot eri ammateista ja ihmisistä eri ajoilta ovat tekstin suola. Kirja jakautuu lyhyiden Karjala-lapsuusmuistojen ja opiskeluajan jälkeen päälukuihin Upseerin Venäjä, Opiskelijan ja tutkijan Venäjä, Liikemiehen ja työnantajan Venäjä, Tietokirjailijan Venäjä. Vuonna 1980 Seppänen siirtyi liike-elämään, mutta uusissa töissä – Wärtsilä, Rauma-Repola, Finn-Stroi – tie vei koko ajan itänaapurin puolelle. Pian hän oli työnsä puolesta Moskovassakin, Finn-Stroin edustuston johtotehtävissä. Paljon muutakin puuhaa seurasi.

Muistan mainiosti Seppäsen ensimmäisen varsinaisen Venäjä-kirjan Kuuma elokuu 1991, musta lokakuu 1993 Moskovassa (2001), jossa hän käsittelee venäläistä vallankaappaushölmöilyä, mutta kertoo yksityiskohtia myös laatimastaan suomalaisdiplomaattien ja Moskovan suomalaisten evakuointisuunnitelmasta (siltä varalta, että Janajevin kaappaus onnistuisi 1991). Otsikoin oman kirja-arvioni tuolloin: “Mersua ei jätetä” – syystä että moni diplomaatti oli kriisin keskellä niin kovasti kiinnostunut päiväraha-verovapaan huippuautonsa Suomeen tuonnista. Venäjä ja minä -kirja sisältää paljon muistoja työtehtävistä ja joskus vähän humorististakin tekstiä venäläisen työkulttuurin omalaatuisuudesta. Lukija huomaa kyllä, kuinka syvällisestä maan ja kielen tuntemuksesta on kysymys, vaikka välillä eksytään vähän sivupoluillekin.

Tulkkaaminen on taitolaji

Upseerin Venäjä-pääluvussa Seppänen pohtii syvällisesti myös tulkin tehtäviä. Suullinen ja simultaanitulkkaus ovat sellainen erityistaito, joka ei luonnistu monelle kieliä osaavallekaan. “Tulkki on ihminen – ei kone”, kiteyttää muistelija. Jokainen, joka on allekirjoittaneen tavoin tulkannut välillä ammatikseenkin, tietää kuinka salamannopeasti pitää oivaltaa ja välittää vikkelästi liikkuvaa ajatustenvaihtoa. Pitää olla perillä ammattisanastosta, eri kulttuureista, kirjallisuudesta, jopa anekdooteista ja erityisesti ihmissuhteiden kiemuroista. Tulkin työ on myös ihmissuhdetyötä, mutta joskus niin nopeaa, että tulkki ei välttämättä itse rekisteröi, siis muista jälkeenpäin tulkkaamastaan teemasta lopulta juuri mitään!

Esa Seppäsen kielitaito tulee muistelmateoksessa todella hyvin esille hänen eritellessään monia venäläissanontoja ja kielikuvia. Lukija vakuuttuu siitä, että monet tiedot on hankittu opiskellessa, tulkatessa ja yli 10-vuotisen Venäjä-pestin aikana muuallakin kuin diplomaatti- ja markkinamiespöydissä. Sirpaletietoa riittää. Tekijä on ollut työn ohella Moskovan suomalaisten harrastustoiminnassa ja arkielämässä vahvasti mukana; hän on myös erittäin lukenut, kulttuuritietoinen ja Venäjän historiaan sekä kirjallisuuteen pitkällä aikavälillä perehtynyt. Ei ole ihme, että Seppänen on muistelmissaan huolestunut Venäjä-osaamisen häviämisestä ja pinnallisuudesta tänä päivänä: hän esittää jopa valtakunnallisen laaja-alaisen Venäjä-keskuksen perustamista tutkimusta tekevän Aleksanteri-instituutin rinnalle!

Venäjä ja minä -teoksen ohella suosittelen Seppäsen tuotannosta esimerkiksi seuraavia teoksia: Avaran sielun anarkia (2002), Venäjä – vanha tuttu, vaan niin vieras (2010) ja Venäjä tienhaarassa (2014).

2 kommenttia artikkeliin “Venäjää – näkemyksellä ja kokemuksella

  1. Veli Stranius todistaa oikein. Minulla oli tilaisuus tutustua Esa Seppäseen ja vaimoonsa Pirkkoon vuosina 1998 – 2000, kun toimin Moskovan suomalaisen peruskoulun rehtorina. Voin vain lisätä, että yksi Esan intohimoista, saksaksi Leidenschaft, oli toimiminen Mosson eli Moskovan suomalaisen orkesterin pianistina. Olemme kokoontuneet myös Suomessa viettämään iltaa muutamia kertoja tämän ajan jälkeen ja laulaneet yhdessä ”Tomnaja nots”, ’Tumma on yö’. Kirjoissaan Seppänen mm. lainaa yhtä koulun oppilaan kirjettä vuodelta 1993: ”Meillä oli täällä pieni sota. Valkoinen talo on nyt musta talo.”

  2. Pentti Stranius kirjoitti niin mielenkiintoisesti nestori Esa Seppäsestä, että on halu lukea hänen kirjansa ”Venäjä ja minä”, eli mennään kirjakauppaan!

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *