Kirja Oligarkit. Helppoa rahaa ja katoavaista valtaa kapitalistisella Venäjällä on suomennos vuonna 2011 ilmestyneestä ruotsinkielisestä alkuperäisestä teoksesta. Claes Ericsonin mukaan kirjan sisältö perustuu suurelta osin Venäjän nykyhistoriaa käsitteleviin englannin ja ruotsinkielisiin teoksiin, jotka painettiin vv. 1997–2009 (teosten lista kirjan lopussa). Kirjallisuus on tästä aiheesta varsin runsasta, erityisesti venäjänkielinen, koska aihe liittyy eniten huomiota herättäviin teemoihin Venäjän poliittisesta järjestelmästä ja kansantalouden tutkimuksesta.

Sana ”oligarkki” nykyvenäjässä tarkoittaa suurta pääomaa omistavaa vaikutusvaltaista liikemiestä, joka useimmiten onnistui saamaan pääomansa yksityistämishankkeiden vuosina ja jolla on mahdollisuus vaikuttaa koko maan asioihin. Tällä sanalla on yleensä negatiivinen sävy, koska oligarkkien toimista valtio koki tiettyjä taloudellisia menetyksiä ja koska joskus he pystyivät nousemaan lain yläpuolelle.

Kirjan alussa asetetaan kysymys, miten oli mahdollista, että yksittäinen ihminen keräsi Neuvostoliiton hajottua lyhyessä ajassa ennenkuulumattoman omaisuuden. Oletettavasti vastaus piilee Venäjän siirtymävaiheessa suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Ericson tarkastelee tämän siirtymävaiheen merkittävimpiä tapahtumia ja näin tutustuttaa lukijan asioiden kulkuun.

Tekijä kutsuu oligarkkien ensimmäistä sukupolvea ”nomenklatuuraoligarkkeina”, koska nimenomaan työ kommunistipuolueessa avasi heille laajat mahdollisuudet. Toisen aallon oligarkkeja, jotka nousivat 1990-luvulla, Erikson nimittää ”yrittäjäoligarkeiksi”. He olivat rohkeita kapitalisteja, jotka ylenivät yhteiskuntahierarkian alatasolta.

Kuitenkin, kuten kirjassa kerronnan kehittyessä esitetään, molemmilla ryhmällä oli yhteinen piirre – tiiviit suhteet venäläisiin valtaapitäviin, joiden avulla he pääsivät lobbaamaan omia etuja valtion korkeissa elimissä. Tarkastelussa ilmenee, että venäläinen oligarkismi ja korruptio usein kulkivat käsi kädessä. Kehityksellä oli myös selkeä poliittinen ulottuvuus, koska reformaattorit länsimaisten neuvonantajien inspiroimina tekivät parhaansa yksityistääkseen valtion omaisuuden merkittäviä osuuksia. Reformaattorit selittivät toimiaan pelolla, että Neuvostoliitto voi palata takaisin, joten valtion omaisuudesta piti päästä eroon, vaikka valtio ei saisikaan asianmukaista hyvitystä. Tämän prosessin häviäjinä olivat valtio ja tavallinen kansa, joka joutui noina vuosina kovalle koetukselle valtiovallan instituutioiden heikentyessä.

Talous romahti. Osasyynä kirjassa mainittujen seikkojen lisäksi voitaneen pitää Neuvostoliiton talouden ja kaupan integraatiota. Neuvostoliiton tasavaltojen tuotantolaitoksen olivat pitkälle integroituja, ja yhtä tuotetta saatettiin valmistaa yhdessä tasavallassa ja toimittaa komponentit siihen toisesta tasavallasta. Entisten tasavaltojen itsenäistyttyä kauppa- ja taloussuhteet menivät poikki, ja koko tuotantoketju lakkasi toimimasta.

Kirjassa Venäjän taloudellisen kehityksen pohdinta aloitetaan Gorbatšovin perestroikasta eteenpäin Jeltsinin ja Putinin valtakausien kautta Medvedevin presidenttiyteen. Lyhyet artikkelit merkittävimmistä oligarkeista, poliitikoista ja muista avainhenkilöstä on annettu erillisissä tekstilaatikoissa.

Osassa I tarkastellaan oligarkkien imperiumien muodostumista, oligarkkien valtataistelua ja pankkiirien sotia. Osassa II siirrytään aikaan, jolloin valtio otti tiukemman ohjauksen taloudesta ja alkoi rajoittaa oligarkkien valtapyrkimyksiä ja heidän omien etujensa lobbaamista maan sisä- ja ulkopolitiikassa. Claes Ericson käyttää tästä ajasta termin ”valtiokapitalismi”, joka mielestäni ei ehkä ole täysin osuva. Venäjän johtajat Vladimir Putin ja Dmitri Medvedev totesivat, että Venäjä ei siirry valtiokapitalismiin, vaikka mielipidekyselyn mukaan kansalaiset liputtivat sen puolesta (Sanomalehti ”Nezavisimaja gazeta” 23.6.2011). Myös yksityisen yrittäjyyden laaja sektori ja Venäjällä toimivat osakeyhtiöt sulkevat pois tämän termin käytöstä.

Viime vuosina Venäjällä on huomattu uusi trendi, kun valtion virkamiehet tulivat uusiksi oligarkeiksi. Entuudesta tutut oligarkit ovat vuorostaan siirtyneet miljardöörien penkille.

Claes Ericsonin kirja ei rajoitu ainoastaan oligarkkien aiheeseen, vaan tarkastaa lyhyesti myös uudet valtasuhteet Putinin valtakaudella, liikemiesryhmien valtataistelut, Venäjän ulkomaasuhteet jne. Ericson pohtii Venäjän talouden riippuvuutta öljystä ja viimeaikaisten kriisien vaikutusta maan sisäiseen tilanteeseen. Kirjan lopussa hän tekee nopean katsauksen Venäjän tuhatvuotiseen historiaan, joista hän hakee yhtäläisyyksiä Venäjän nykytilanteelle. Hän näkee yhteisiä piirteitä yksinvaltiaan tsaarin, Neuvostoliiton puolueen sihteerin ja Venäjän presidentin asemassa. Tosin hän kirjoittaa ”tsaaria alettiin nimittää jumalalliseksi” ja toisessa paikassa ”jumalallinen” tsaarinvalta koetteli yhä enemmän väestön kärsivällisyyttä”. Käsitys siitä, että Venäjällä tsaareja pidettiin jumalallisina, ei liene oikea, koska venäläiset pitivät heitä ihmisinä. Siis ei ajateltu, että tsaari olisi ollut jumalallinen. Myös tsaarit Iivana IV:stä alkaen julistivat, että he vain saavat asemansa ”Jumalan armosta” ja he hallitsevat, koska ovat ”Jumalan voitelemia”. Tämä käytäntö oli vakiintunut katoliseen, ortodoksiseen ja anglikaaniseen kirkkoon kuuluneiden hallitsijoiden keskuudessa ja virallisesti esiintyi asiakirjoissa ”Dei gratia” eli ”Jumalan armosta” muodossa.

Claes Ericsonin teos perehdyttää lukijaa Venäjän nykyhistoriaan talouden ja valtasuhteiden kentällä hyvin. Kirjan kieli on sujuva ja helposti luettava ja sen kirjoittaja on pyrkinyt Venäjälle ominaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden monipuoliseen pohdintaan. Claes Ericsonin teos täydentää tätä aihetta käsittelevää kirjallisuutta.