Venäjän vallankumouksesta on kirjoitettu hyllymetreittäin. Monarkian kaataneesta helmikuun vallankumouksesta ja bolševikit valtaan nostaneesta lokakuun vallankumouksesta sekä niiden taustoista, syistä ja seurauksista on voinut lukea esimerkiksi Richard Pipesin, Sheila Fitzpatrickin, Richard Stitesin, Boris Kolonitskyn, Alan Woodin ja Orlando Figesin teoksista.

Venäjän historiaan ja viktoriaanisen ajan naishistoriaan erikoistunut brittiläinen tietokirjailija Helen Rappaport on löytänyt tähän paljon tutkittuun aiheeseen tuoreen lähestymistavan: Pietarissa asuneiden ulkomaalaisten näkökulman. Aiemmin muun muassa Romanovien hallitsijasuvusta sekä Leninin ulkomaanvaiheista kirjoittanut Rappaport on tehnyt kirjaansa varten perusteellisen taustatyön. Julkaistujen muistelmien lisäksi hän on kerännyt päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa ja muistelmakäsikirjoituksia pääosin Iso-Britannian ja Yhdysvaltain arkistoista ja kirjastoista. Mukana on sekä vähälle huomiolle jääneitä muisteluja että kokonaan uusia löytöjä.

Rappaportin tarjoama näkymä vallankumousvuoteen rajautuu pitkälti Pietarin ulkomaisen etuoikeutetun eliitin kokemusmaailmaan, mikä suomennoksessa – toisin kuin alkuperäisteoksessa (Caught in the Revolution. Petrograd 1917) – tulee hyvin esille jo otsikossa.

Tarjolla on laaja kattaus suurlähettiläitä, diplomaatteja, pankkiireja ja liikemiehiä perheineen ja palvelijoineen Isosta-Britanniasta, Yhdysvalloista, Ranskasta ja Kanadasta. Suuri osa tästä joukosta oli elänyt Pietarissa jo pidempään, osa kauppiassuvuista jopa useamman sukupolven ajan. Silti harva heistä osasi venäjää, saatikka tunsi maan historiaa, kulttuuria ja paikallisten elämää. Heidän lisäkseen Rappaport on tavoittanut Pietariin ensimmäisen maailmansodan vuoksi saapuneita humanitaaristen hyväntekeväisyysjärjestöjen työntekijöitä ja vapaaehtoisia sekä vallankumouksesta viehättyneitä toimittajia ja sosialisteja.

Lokakuun vallankumouksen aikalaiskuvausten klassikko, yhdysvaltalaissosialisti John Reedin (1887–1920) Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa (1919) on pitkään saanut edustaa Venäjän vallankumouksen tunnetuinta silminnäkijäkuvausta. Reedin teos innoitti aikanaan bolševikkejä vallankumousmyönteisyydellään. Moskovassa vuonna 1920 pilkkukuumeeseen kuollut Reed sai oikein sankarihautajaiset ja haudan nimilaattoineen Kremlin muuriin, josta hänen maalliset jäännöksensä tosin myöhemmin siirrettiin vallankumoussankareiden joukkohautaan. Reedin aikalaiskokemus innoitti myöhemmin myös Hollywoodin elokuvantekijöitä: Warren Beatyn teokseen perustuva elokuva Punaiset (1981) lisäsi Reedin kuvauksen tunnettuutta edelleen.

Rappaport nostaa John Reedin rinnalle vallankumouksen silminnäkijöiksi muun muassa Yhdysvaltain ja Ison-Britannian suurlähettiläät miljonääri David Rowland Francisin ja Sir George Buchananin, joka Pietarin ulkomaisen diplomaattikunnan vanhimpana oli etuoikeutetun ulkomaiseliitin johtohahmo. Muita silminnäkijöitä oli National City Bankin työntekijä Leyton Rodger ja brittiläinen suffragetti Emmeline Pankhurst, joka komennettiin Pietariin pitämään Venäjä mukana sodassa. Yhdysvaltalaisten toimittaja Arno Dosch-Fleurot’n ja valokuvaaja Donald Thompsonin sekä kanadalaistoimittaja Florence Harperin tehtävänä on puolestaan dokumentoida Venäjän tapahtumia kotimaidensa tiedotusvälineille. Omintakeisimman näkökulman tarjoaa suurlähettiläs Francisin afro-amerikkalainen henkivartija-palvelija Phil Jordan, jonka puhekieliset kirjeet laajentavat ulkomaalaisjoukon kokemusmaailmaa alhaalta päin.

Pietari 1917 etenee kronologisesti ja kuvaa viikko viikolta, kuinka tuolloin Petrogradina tunnettu kaupunki muuttuu verrattaen lyhyessä ajassa totaalisesti. Liikkeelle lähdetään kirjan henkilöiden esittelystä ja sotaa käyvän monarkian tilanteen kartoittamisesta. Kirjan ensimmäinen luku käsittelee helmikuun vallankumousta, monarkian kaatumista ja väliaikaisen hallituksen valtaannousua. Toinen luku on eräänlainen hengähdystauko vallankumousten välissä. Elämä tasoittuu hetkeksi ja ulkomainen eliitti jopa intoutuu uusista demokratian mahdollisuuksista. Lokakuun vallankumoukseen keskittyvä kolmas luku kuvaa, kuinka toiveet vanhan elämän palautumisesta häviävät hetki hetkeltä, kun alkuvuodesta ulkomaalaisjoukolle melko tuntemattomaksi jääneet bolševikkijohtajat Lenin ja Trotski johtavat nälkäiset ja vihaiset massat kaatamaan heikon väliaikaisen hallituksen.

Rappaport liikuttelee ulkomaisen eliitin jäseniä pitkin Pietarin katuja ja näyttää heidän kirjoitettujen kokemustensa avulla, miltä vallankumouksen keskellä näytti ja tuntui. Pietarin keskustan kartta kirjan alussa auttaa navigoimaan vallankumousvuoden keskeisillä paikoilla ja helpottaa kaaosvuoden tilallista hahmottamista.

Ylelliseen seurapiirielämään, tanssiaisiin, klubeihin, luksusvaatteisiin, illallisiin, palvelijoihin, golfiin, oopperaan ja balettiin tottuneet eliitin jäsenet joutuvat kosketuksiin kokonaan uudenlaisen maailman kanssa. Turvattomuus kaduilla, elintarvikepula ja yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyminen raottavat hieman heidän etuoikeutettua kuplaansa, jossa tavallisen venäläisen elämää ei juuri tunneta.

Elämä ruumiskasojen, ammuskelun ja poliisia kohtaan nousseiden aggressioiden keskellä muuttaa toki myös Pietarin ulkomaisten asukkaiden arkea. Heidän katseensa kaaokseen on kuitenkin ulkopuolinen ja eliitin elämä sen verran turvattua, että diplomaatit ja liikemiehet rouvineen, lapsineen ja palvelijoineen jatkavat melko pitkään omaa etuoikeutettua eloaan yläluokan kuplassa.

Lokakuun vallankumouksen myötä tilanne muuttuu radikaalisti eikä turvassa ole enää kukaan. Kun bolševikit vuoden lopulla kaappaavat vallan, Pietarissa jäljellä oleva ulkomainen eliitti huomaa olevansa vihan kohteena siinä missä paikalliset yläluokan edustajatkin. Bolševikit ottavat ulkomaiset pankit, tehtaat ja liikkeet haltuunsa ja moni poistuu viime hetkillä maasta mukanaan vain pieni määrä omaisuutta, joillain vain päällä olevat vaatteet.

Pietarin ulkomainen eliitti suhtautuu yhteiskunnalliseen muutokseen kaksijakoisesti. Osa haikailee monarkian perään, toiset näkevät orastavan demokratian mahdollisuuden. Yleinen sekasorto, mielenosoitukset, lakot ja katuväkivalta arveluttavat, mutta vuoden alkupuolella harva edes epäilee äärivasemmistolaisen puolueen päätymistä vallankahvaan. Kronologisesti etenevä kerronta tuo hyvin esiin aikalaisten neuvottomuuden kaiken myllerryksen keskellä. Kun osa länsimaisesta eliitistä ottaa jalat alleen jo helmikuun vallankumouksen jälkeen, yllättävän suuri osa jää edelleen Pietariin uskoen vankasti siihen, että yhteiskunnalliset olot lopulta järjestyvät parhain päin.

Reiluun 400 sivuun mahtuu lukuisia kiehtovia tarinoita ja anekdootteja. Esimerkiksi tarina Talvipalatsin mittavan arvokkaiden viinikellarien tuhoamisyrityksistä kuvastaa herkullisesti niitä ristiriitoja, joita vanhaa dekadenttia maailmaa tuhoamaan pyrkineet sosialistit kohtasivat. Vallankumouksellisten joukosta oli vaikeaa löytää niin kurinalaista väkeä, että se ei olisi joko sortunut hamstraamaan tai nauttimaan juomista tuhotöiden lomassa.

Teoksella on ansionsa, mutta sen puutteeksi on laskettava se, ettei runsaasta aikalaiskerronnasta koottu kudelma kohoa missään vaiheessa pikkutarkkojen tilannekuvausten ja riipaisevien henkilökohtaloiden yläpuolelle. Tarina etenee, mutta aikalaiskokemukset jäävät vaille syvempää analyysia. Rappaport ei tarjoa lukijoilleen kokonaisvaltaista tulkintaa Venäjän vallankumouksen ulkomaalaiskokijoiden tuntemuksista, saatikka kontekstoi ulkomaisen eliitin kokemuksia laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Ajoittain lukukokemusta häiritsee myös henkilögallerian laajuus. Teoksen sivuilla seikkailee kymmenittäin henkilöitä, joista osa viipyy mukana vain sivun verran, toiset taas läpi kirjan. Keskittyminen tarkemmin muutamaan keskeiseen henkilöön olisi voinut tuoda tarinaan hieman enemmän ryhtiä. Aineiston saatavuus tosin asettaa tälle haasteita. Vaikka Rappaportin kokoama lähdemateriaali on mittava ja kokonaisuudessaan hyvin kattava, ei se yksittäisten henkilöiden kohdalla useinkaan kata täydellisesti koko vallankumousvuotta. Siksi kertojia lienee valittu sopiviin kohtiin sen mukaan kenellä on ollut missäkin vaiheessa vuotta kommentoitavaa.

Pietari 1917 -kirjan lähtökohta on herkullinen ja ainekset uuden tiedon tuottamiseen oivalliset. Rappaport ei kuitenkaan onnistu näistä lähtökohdista tuomaan aiheeseen uutta tulkintaa, vaan tarjoaa lukijoilleen eräänlaisen aikalaiskokemusten edition, joka on sidottu yhteen vallankumousvuoden tapahtumien löyhän narratiivin avulla.

En malta olla pohtimatta, mitä Rappaportin kokoamasta aineistosta saisi irti kokemuksen ja tunteiden historiaa painottavalla tutkimusotteella. Kirja antaa jo nyt paljon viitteitä siitä, mitä ja miten Pietarissa asunut ja sinne vallankumouksen perässä muuttanut ulkomainen väestö koki ja tunsi yhteiskunnallisen vallan järkkyessä. Syvemmälle menevä analyysi, aikalaiskokemusten tarkempi kontekstointi ja ulkomaisen eliitin vertailu paikallisen väestön kokemuksiin voisi tuoda merkittävää lisävalaistusta Venäjän vallankumouksen kokemushistorialliseen ulottuvuuteen.