Tämän kirja-arvostelun tekeminen on ollut pitkään työlistallani. Paradoksaalista kyllä, tartuin kirjoituspuuhaan sen jälkeen, kun kesänviettopaikkani nettiyhteys lakkasi toimimasta. Muutama työlistalla arvostelun edellä ollut homma muuttui mahdottomaksi, kun sähköpostiyhteys ja nettiselailu eivät onnistuneet. Tässä kirjoituksessa arvioin Pekka Aulan, Janne Matikaisen ja Mikko Villin toimittamaa Verkkoviestintäkirjaa (2006), joka takakansitekstin mukaan ”luo yleiskatsauksen verkkoviestinnän ilmiöihin ja tutkimusaloihin.”

Teoksen toimittajat viittaavat johdantoartikkelissaan kritiikkiin, jossa verkkotutkimusta on syytetty kontekstittomuudesta sekä teorianmuodostuksen lähtökohtia ja päättelyä koskevan retrospektiivisen pohdinnan puutteesta. Tästä syystä arvioin Verkkoviestintäkirjaa suhteessa kahteen aiemmin ilmestyneeseen samalla kentällä liikkuvaan artikkelikokoelmaan, eli teoksiin nimeltä Johdatus uuteen mediaan (1996) ja Johdatus digitaaliseen kulttuuriin (1999). Tässä suhteessa minulla on opetuksellinen oma lehmä ojassa: yritän pohtia Verkkoviestintäkirjan soveltuvuutta digitaalisen kulttuurin johdantokurssin taustalukemistoksi edellisten, jo osin vanhentuneiden teosten ohella.

Teknologian käyttöä ja mediaymmärrystä

Verkkoviestintäkirjan julkaisu sijoittuu vaiheeseen, jossa digitaalisesta teknologiasta on tullut varsin monen suomalaisen arkipäivää. Tätä muutosta tarkastelee kirjassa erityisesti Juha Nurmela tieto- ja viestintätekniikan penetraatiota ja diffuusiota käsittelevässä artikkelissaan. Nurmelan artikkelin empiirinen osio perustuu Tilastokeskuksen tekemiin tieto- ja viestintätekniikan käyttöä koskeviin tutkimuksiin. Diffuusioteorioiden lisäksi Nurmelan yhtenä lähtökohtana on aiemminkin sosiologian piirissä hyödynnetty tarjouman käsite, joka jakautuu käsiteltävyyteen, käsitettävyyteen ja joustavuuteen. Tarjouma kuvaa niitä piirteitä, joiden kautta uusi informaatioteknologia näyttäytyy käsitteellisesti ja toiminnallisesti mielekkäänä ja ymmärrettävänä ratkaisuna käyttäjälleen. Nurmela osoittaa, että verkon käyttö on yleistymisestään huolimatta osin eriytynyttä muun muassa iän ja sukupuolen mukaan.

Nurmelan käyttämä teknologisen muutoksen lähestymistapa on oivallinen, joskin erilainen, verrattuna aiempiin johdatus-kirjoihin. Niissä teknologian historiaa tarkastellaan laajemmassa kulttuurihistoriallisessa kontekstissa osana mediakokemusten, esitysten ja havaitsemisen historiaa. Kirjojen tuottaman historiakuvan ero ei välttämättä liity mihinkään tutkimukselliseen käänteeseen tai pelkästään tutkimustraditioiden eroihin, vaan kertoo siitä, miten 1990-luvun puolivälistä lähtien Suomessa ja useissa maissa on kerätty systemaattisemmin informaatioteknologioiden käyttöön liittyvää tilastotietoa erilaisten haastattelu- ja kyselytutkimusten avulla. Tämä tilastotieto on nyttemmin hyödynnettävissä pitkittäisanalyysien apuvälineenä.

Tilastollisen tarkastelun lisäksi voi kuitenkin todeta kokemuksellisessa mielessä, että internetin käyttö on tietyssä mielessä kesyyntynyt verrattuna 1990-luvun loppupuoleen, vaikka edelleenkään kaikki eivät halua hyväksyä tapahtunutta tai tapahtumassa olevaa muutosta. Digitaalista maailmaa koskeva kritiikki tulee esille digitelevisiota koskevana ”digiänkyröintinä” mutta myös yleisempänä moitteena siitä, miten teknologian käyttö pilaa ihmisten fyysisen ja psyykkisen terveyden nettikommunikaation vähentäessä viestintää kasvokkain ja liikkumisen tarvetta. Asian summaa Annu Kekälinen Helsingin Sanomissa 23.4.2007 julkaistussa yleisönosastokirjoituksessaan toteamalla, että ”[m]e suomalaiset olemme kuulemma ylipainoisia ja masentuneita. Ihmekös tuo tällä yhä kasvavalla www-meiningillä: ylipainoa tulee, koska liikkumista vähennetään nettiyhteyksillä. Ihmisen ei kohta tarvitse mennä minnekään. Hän voi laajentua siihen tuoliinsa.”

Siinä missä Johdatus uuteen mediaan ja Johdatus digitaaliseen kulttuuriin -teoksissa otettiin lähtökohdaksi käsillä oleva muutos, jonka ylikuumentunutta markkinointi- ja poliittista puhetta pyrittiin syventämään neutraalimmalla ja kriittisellä keskustelulla, Verkkoviestintäkirja lähtee – yhtä lailla kriittisesti ankkuroituen – yleisesti hyväksytystä ja jo tapahtuneesta muutoksesta. Tilannetta ei tarkastella yleisempänä digitaalisen kulttuurin tai uuden median kysymyksenä vaan pitkälti verkkoviestinnän, lähinnä internet-viestinnän, kautta. Kirjoittajat tarkastelevat verkkoa lähinnä yhteiskuntatieteellisen viestintätutkimuksen traditioista ponnistaen, eivät niinkään taiteen tai humanistisen kulttuurintutkimuksen näkökulmasta, kuten vertailukirjoissa. Vaikka kaikissa teoksissa korostetaan käyttäjän omaa panosta teknologian muokkaamisessa, Verkkoviestintäkirjassa käyttäjä asemoituu selkeämmin kansalaistoimijaksi, kun hän Johdatus uuteen mediaan -teoksessa on pikemminkin jonkinlainen ”data-dandy” tai avantgardisti, joka käyttää verkkoa itseilmaisun ja kriittisten ja luovien kokeilujen näyttämönä. Johdatus digitaaliseen kulttuuriin on jossain näiden käyttäjäkäsitysten välimaastossa korostaen mediakäytön kokemuksellista ja leikillistä luonnetta. Missään näistä kirjoista itse käyttäjiä ei juuri päästetä ääneen; tarkasteluperspektiivi on yleisempi.

Toki Verkkoviestintäkirjassakin on humanistisesti orientoituneen kulttuurintutkimuksen sävyjä. Esimerkiksi Susanna Paasonen lähestyy verkkoviestinnän tutkimusta mediaymmärryksen käsitteen avulla. Mediaymmärryksellä Paasonen tarkoittaa ”tapoja hahmottaa median sisältöjä, käyttöjä ja kokemuksia, medioiden välisiä yhteyksiä ja niiden muuttuvia asemia mediakulttuurissa.” (s. 23) Paasonen korostaa mediaymmärryksen muuttuvaa ja uudelleen hahmottuvaa luonnetta, ja hän viittaa mediaymmärryksen rakentumiseen jonkinlaisena merkityksenannon tai myös diskurssin tuottamisen prosessina, johon osallistuvat niin tutkijat, journalistit, mainonnan tekijät kuin käyttäjätkin.

Paasonen esittää, että mediaymmärryksen rakentaminen on näkyvintä ja ilmeisintä aina ”uudeksi” leimatun median kohdalla. Yhden mediaymmärryksen sijasta voitaisiinkin puhua mediaymmärryksistä, joita syntyy, kun esimerkiksi eri tieteenaloilta ponnistavat tutkijat kehystävät internetiä omista lähtökohdistaan vaikkapa ohjelmoinnin, käyttöliittymäsuunnittelun, etnografian tai mediafilosofian väyliä pitkin. Samaan ilmiöön viittaavat omalla tavallaan kirjan toimittajat johdannossa. He toteavat, että verkko voidaan käsitteellistää yhtä lailla välineeksi (esim. sähköposti), tilaksi (erilaiset virtuaaliset kohtaamispaikat tai torit) tai alustaksi, johon voidaan liittää eri viestinnän sisältöjä ja toimintoja ja jonka avulla erilaiset artefaktit voidaan integroida osaksi viestintäsysteemiä. Tämä jaottelu on uskottava, ja Internetin alustaluonne on nähtävissä muun muassa siinä, miten internet-kytkettävyydestä on tullut lähes itsestään selvä osa erilaisten kulutuselektronisten laitteiden luonnetta. Varsinkin internet-käytön näkökulmasta näitä laitteita lähestytään erilaisina päätelaitteina, jotka mahdollistavat pääsyn verkkoon ja joiden erilaiset käyttöliittymät on otettava huomioon verkkosisältöjä suunniteltaessa. Muutaman vuoden takaiset aprillipilat nettiin kytketyistä jääkaapeista ovat ainakin tietyllä tuotekokeilutasolla muuttumassa todellisuudeksi

Palaan vielä Susanna Paasosen artikkeliin. Paasonen ei suoraan luettele kaikkia mediaymmärryksen rakentamisen tunnusmerkkejä tai toiminnan tapoja, mutta niitä on mahdollista poimia artikkelista. (Uutta) mediaa määritetään muun muassa nimeämällä ilmiöitä, vertaamalla sitä toisiin medioihin sekä jäsentämällä sen piirteitä. Keskeistä mediaymmärryksessä on myös median kykyjen osoittaminen pohtimalla, mitä median avulla voi tehdä tai kokea. Yhtä olennaista mediaymmärryksessä on toisto, jonka avulla median määriteltyjen piirteiden keskeisyyttä vakuutellaan. Vaikka toisto viittaakin tietynlaiseen hallitsevaan mediaymmärryksen tapaan, mediaymmärrys sisältää usein myös keskenään ristiriitaisia määritelmiä ja tulkintoja vaikkapa verkkoviestinnän luonteesta.

Verkko kaikkialla?

Verkkoviestintäkirja osoittautuu aiempien johdatus-kirjojen sukulaiseksi siinä, että kaikissa pohditaan digitaaliteknologian tasa-arvoa, joka liittyy muun muassa sukupuoleen, etniseen alkuperään ja maantieteeseen. Tätä jopa tietynlaista pakkokriittisyyttä tuodaan esille teosten johdantoteksteissä. Useinkaan toiseuden tai erojen pohdinta ei läpäise koko teosta, vaan se on johdannon ohella eriytetty omiksi artikkeleikseen.

Verkkoviestintäkirjassa maantieteellistä toiseutta käsittelee erityisesti Sinikka Sassi, joka kirjoittaa informaatioteknologian käytöstä Afrikassa. Sassi lähtee liikkeelle omista kokemuksistaan Gambiassa, mutta laajentaa artikkelinsa maanosan kattavaksi esitykseksi informaatioteknologian käytöstä, käyttämättömyydestä ja käytön kasvusta. Sassi myös vertailee internetin ja matkapuhelinten leviämisen eroja sekä pohtii avoimien sisältöjen ja järjestelmien kehittämisen ristiriitaisuuksia suhteessa afrikkalaiseen käyttötodellisuuteen.

Näyttää siltä, että digitaalisten toiseuksien tai kuilujen pohtiminen on yksi vähän pitkäkestoisimmista ilmiöistä. Vaikka käyttösovellukset muuttuvat ja uuden informaatio- ja kommunikaatioteknologian käyttö on lisääntynyt eri puolilla maapalloa, käytön erot eivät ole poistuneet tai juuri kaventuneet. Samaten on vaara, että eroja koskeva tutkimus jää polkemaan paikallaan, jos se ei pääse eteenpäin pelkästä ongelman toteamisesta.

Uusia käsitteitä

Siinä missä 1990-luvun digimediakirjojen käsitteistö oli kiinni teknomusiikin, hakkereiden, kybertilan, MUD-ympäristöjen ja maailmankylän tapaisissa ilmiöissä, Verkkoviestintäkirjan käsiteavaruus on osin erilainen, vaikka myös ”vanhoihin” käsitteisiin viitataan vähintään kriittisesti. Uusi sosiotekninen toimintaympäristö tulee esille muun muassa Jere Majavan artikkelissa. Majava käsittelee niin sanotun Web 2.0 -ilmiön sovelluksia (ns. sosiaalinen media), joista tutuimpia lienevät blogit ja wikit. Ne liittyvät yksin ja yhdessä tuotettuihin verkkosisältöihin sekä sisältötyökaluihin. Näiden lisäksi Majava käy läpi uutissyötteet, ”täggäämisen”, folksomniat sekä mashupit, jotka tiivistäen voisi määritellä erilaisiksi tekniikoiksi, joilla tietoverkkopohjaista informaatiota voi rakenteistaa, luokitella ja esittää usein käyttäjälähtöisesti.

Samaa aihealuetta syventää Esa Sirkkunen keskittymällä analysoimaan erityisesti verkkoblogeja suhteessa journalismiin ja osana verkkojulkisuutta. Blogit ovatkin suosionsa myötä alkaneet kiinnostaa yhä useampia tutkijoita, ja blogitutkimusta voisi pitää jopa yhtenä verkkoviestinnän tai internet-tutkimuksen alalajina. Sirkkunen jakaa verkkojulkisuuden nelikenttään, jonka toinen akselisto asettuu linjalle editoiva työprosessi – vapaa julkaiseminen ja toinen linjalle osallistumistalous – liiketalous. Blogit Sirkkunen määrittelee hybrideiksi, jotka ”yhdistävät kotisivujen henkilökohtaisuuden, verkkoyhteisöjen sosiaalisuuden sekä keskusteluryhmien ajankohtaisuuden.” (s. 148)

Tekstinsä lopussa Jere Majava puolestaan viittaa verkottuneen yhteiskunnan kasvaneisiin – tai vähintään muuttuneisiin – yhteistoimintamahdollisuuksiin: ”Kansalaisille on avautunut uusia mahdollisuuksia toimia yhdessä sekä kollektiivisesti että yksilöllisten toimijoiden koordinoimattoman yhteisvaikutuksen kautta. Kuluttajat ovat voimallistuneet kriittisestä yleisöstä luoviksi toimijoiksi, jotka muokkaavat ja yhdistelevät kulttuurituotteita uudella tavalla.” (s. 97)

Samaa muotikäsitteeksi muodostunutta voimallistumista tai voimistumista (empowerment) käsittelee Maarit Mäkinen. Hän käyttää esimerkkeinään erityisesti brasilialaista Viva Favela -verkkojulkaisua, joka on tarkoitettu slummikortteleiden asukkaille, ja tamperelaista Tampereen romanien sivustoa, joka on rakennettu romanien ja valtaväestön vuorovaikutukseen. Mäkinen esittää digitaalisen voimistumisen spiraalin, ”joka etenee verkkoviestintään vaadittavista edellytyksistä tiedollisten ja taidollisten muutosten kautta yhteisön ja yksilön hyvinvointia lisääviksi seurauksiksi.” (s. 168) Mäkinen osoittaa, että digitaalinen voimistuminen voi tapahtua, vaikka kaikilla ei olisi kykyä käyttää itse verkkopalveluja, kuten Viva Favelan tapauksessa kävi ilmi.

Osa artikkeleista syventää muualla esiteltyjä teemoja. Mikko Villi käsittelee jo 1990-luvun kuluessa muotikäsitteeksi muodostunutta mediakonvergenssia verkkoviestinnän näkökulmasta. Hän viittaa muun muassa Graham Murdockin määrittelyyn, jonka mukaan mediakonvergenssi tarkoittaa mediakulttuurin ilmaisumuotojen yhteenliittymistä multimediatuotteiksi mutta myös viestintäjärjestelmien yhteenliittymistä sekä viestintäinstituutioiden yhdistymistä. Villi toteaa, että keskeisiä tekijöitä konvergenssissa ovat sellaiset päätelaitteet, jotka täyttävät tarpeeksi hyvin erilaiset viestintätarpeet. Esimerkeiksi tällaisista laitteista käyvät uudet multimediakännykät, jotka eivät ole puhelimen lisäksi täydellisiä kameroita, radioita tai mp3-soittimia, mutta joilla voidaan kohtuullisen hyvin korvata usean erillisen laitteen käyttötarpeet. Ilpo Koskinen tarkasteleekin artikkelissaan mobiilin multimedian käyttöä Suomessa ja Japanissa. Täten artikkeli yhdistyy kirjan teemoissa sekä konvergenssiin että viestintäjärjestelmien integroitumiseen.

Yksi kiinnostava Mikko Villin käyttämä käsite on väsynyt media, jolla hän viittaa sellaisiin mediateknologioihin, joiden yhteydessä ei pitkään aikaan ole tapahtunut mitään uutta. Villi toteaa kuitenkin artikkelin lopuksi, että teknologinen konvergenssi ei välttämättä johda median kulutuksen konvergenssiin. Ihmiset käyttävät multilaitteiden lisäksi edelleen eriytyneitä teknologioita.

Verkkoviestinnän tila(t)

Kirjan viimeisissä artikkeleissa verkkoa tarkastellaan vielä voimakkaammin viestinnän tilana tai ympäristönä. Hyvänä johdantona tähän aihepiiriin toimii Janne Matikaisen artikkeli ”Vuorovaikutus ja sosiaalisuus verkossa”. Artikkelissaan Matikainen lähestyy verkkovuorovaikutusta erityisesti CMC-tutkimuksen (Computer Mediated Communication) viitekehyksessä. Matikainen käsittelee muun muassa vihjeteorioita, joissa on kiinnitetty huomiota sosiaalisten vihjeiden puutteeseen verkkoviestinnässä. Matikainen esittelee niin ikään SIDE-mallia (sosial identification / deindividuation theory), joka korostaa ryhmiin samaistumista myös verkkoviestinnässä. Matikainen käsittelee artikkelissaan terveellisesti myös sähköpostiin ja verkkokeskusteluihin liittyviä esimerkkejä. Useinhan tuntuu siltä, että sähköpostiviestintä jää sivuun tutkimuksesta, vaikka se onkin yksi keskeisimmistä internetin käyttösovelluksista. Artikkelista tulee esille myös yksi teema, joka yhdistää Verkkoviestintäkirjan vertailuoppikirjoihin. Kaikissa kolmessa teoksissa otetaan ainakin joltain osin kantaa virtuaalisen ja reaalisen tai verkon ja verkon ulkopuolisen väliseen suhteeseen, mikä helposti synnyttää naiiveja tulkintoja ja vastakkainasetteluja, koska näitä kahta on turha liian voimakkaasti erotella. Matikainen toteaakin: ”Verkosta tulee yhä arkisempi väline ja ilmiöt verkossa ovat yhtä todellisia kuin verkon ulkopuolella. Ihmisten toiminta verkossa tuottaa toimintaa myös verkon ulkopuolella. Lopulta onkin mahdotonta sanoa, kumpi on todellisempaa: verkko vai verkon ulkopuolinen maailma, koska sosiaalinen vuorovaikutus ja sosiaalinen todellisuus rakentuvat yhtäläiseen verkossa ja verkon ulkopuolella sekä erityisestä [sic.] näiden välillä.” (s. 192-193)

Karina Jokinen, Pekka Aula ja Janne Matikainen luovat kirjan lopulla katsauksen organisaatioiden verkkoviestintään tilanteessa, jossa niin teknologiset ratkaisut kuin itse organisaatiotkin ovat muutoksessa. Pekka Aula ja Petri Vapaa tarkastelevat viimeisessä artikkelissa internetiä markkinasuhteisena merkitysympäristönä. Artikkelit syventävät kirjan organisaatioulottuvuutta, mutta varsinkin Aulan ja Vapaan teksti pakenee perusoppikirjamaista esitystapaa. Ainakin minulle teksti ei täysin avautunut siirtyessään kohti abstraktimpaa käsitteellistämistä, jota olisi voinut avata lukijalle vielä useampien esimerkkien avulla.

Kokonaisuutena voi todeta, että Verkkoviestintäkirja sopii digitaalista kulttuuria, uutta mediaa ja verkkoviestintää käsitteleville peruskursseille täydentäväksi oheislukemistoksi. Välttämättä teos ei toimi oheislukemistona kokonaisuudessaan, sillä artikkelit ovat lähtökohdiltaan, tasoltaan ja esitystavoiltaan vaihtelevia, eikä teoksesta saa yhtenäistä kokonaiskuvaa verkkoviestinnästä. Tämä seikka tosin useimmiten selitetään artikkelikokoelmien vahvuudeksi ja peruslähtökohdaksi. Keskittyessään verkkoviestintään teos pitkälti sivuuttaa muun muassa pelaamiseen, digitaaliseen taiteeseen ja multimediatuotannon alakulttuureihin liittyvät digitaalisen kulttuurin ja verkkotoiminnan muodot, mutta tämä ei ole suuri ongelma, koska näistä asioista voi lukea muualta. Teos on tärkeä myös siksi, että se avartaa tämän hetken verkkoviestinnän uusia perusilmiöitä ja käsitteitä tarpeeksi seikkaperäisesti ja selkeästi päivittäen samalla niitä aihepiirejä, joita jo 1990-luvulla julkaistuissa perusoppikirjoissa on käsitelty. Yleisellä tasolla pysyttäytyessään kirjaan olisi tosin voinut saada lisää syvyyttä korostamalla voimakkaammin verkkoviestintään liittyviä käyttäjäkokemuksia ja niiden tutkimisen tapoja.