Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran
perinteiset kesäseminaarit tuottavat jatkuvasti
erinomaisia artikkelikokoelmia elämän eri aloilta.
Seuran toiminnassa perinteen ja historian tutkimuksen
traditiot ovat kohdanneet yhteiskuntatutkimuksen
nykyisiä virtauksia ja yhteistyön tulokset ovat olleet
yleensä inspiroivia ja uusia ideoita herättäviä. Näin on
nytkin: Työväen verkostot sisältää paitsi yksinäänkin jo
erinomaisia ja herkullisia artikkeleita, myös
mielenkiintoisen kokonaiskuvan työväentutkimuksen
moderneista kiinnostuksen kohteista.

Toimittajat ovat jakaneet kokoelman kolmeen teemaan:
Politiikka, Työ ja arki sekä Marginaali. Politiikan, työn ja
arjen osiot edustavat työväentutkimuksen perinteistä
ydintä, sen sijaan Marxin ja Engelsinkin aikoinaan
halveeraaman "lumppuköyhälistön" ottaminen
tarkasteluun mukaan on tervetullut aluevaltaus.
"Marginaali"-osiossa Antti Häkkinen tutkailee
kieltolakirikollisuuden sosiaalisia verkostoja, Miika
Tervonen kiertävien romanien ja viljelijäväestön
suhdeverkostoja, mikä on jo varsin kaukana
perinteisestä "työväenhistoriasta". Sakari Saaritsan
kohteena taas ovat kerjäläisyyden historialliset muodot
ja siihen liittyneet verkostot. Saaritsa poikkeaa
kirjoittajien yleisestä linjasta myös globaalin otteen ja
historiallisesti hyvin pitkän periodin ansiosta.

Työn ja arjen näkökulmasta verkostoja ja niiden
tutkimuksellista käyttökelpoisuutta testailevat Kari
Teräs, Matti Hannikainen ja Hanna Snellman.
Erityisesti Kari Teräs, työväenhistorian "grand young
man", problematisoi artikkelissaan ay-liikkeen
taistelumuotojen, niihin liittymisen ja
perhetaloudellisten strategioiden kohtaamista.
Teräksen esiin nostamat kysymykset eivät sinällään
ole aivan uusia, niitä ovat aiemmin pohtineet
Suomessa mm. Pirjo Markkola ja Hanna Snellman,
joka tässäkin kirjassa tekee samaa hieman eri
näkökulmasta artikkelissaan
Göteborginsuomalaisista. Teräs yhdistää liike- ja
perhetaloustutkimuksen lupaukset ja ongelmat
kuitenkin niin analyyttisellä ja hedelmällisellä tavalla,
että voi huoletta arvata artikkelin muodostuvan
tulevaisuudessa runsaasti viitatuksi.

Politiikka-osiossa ollaan, hieman yllättäen, kovasti
kommunismin pauloissa. Joni Krekola ja Ulla Aatsinki
kartoittavat artikkeleissaan verkostojen olemusta
maanalaisessa ja vainotussa liikkeessä. Kimmo
Rentola puolestaan pohtii ns. nuortaistolaisuuden
läpimurtosukupolven keskinäisiä yhteyksiä ja
verkostoja. Rentolan kuvaus Helsingin assilaisesta
sisäpiiristä on yleiskuvan osalta on hyvin
samansuuntainen kuin Anna Kontulan Tampereen
yliopiston taistolaisista tekemässä analyysissa.
Krekolan, Aatsingin ja Rentolan artikkelit, kaikessa
erilaisuudessaan, osoittavat kuitenkin, että poliittisen
liikkeen analysoinnissa "verkosto" on paitsi realismia
ja siinä mielessä tutkimuksen aito kohde, myös
relevantti metodinen käsite.

Erinomaisen oppineessa ja hallitun harkitussa
johdanto-artikkelissaan toimittajat, Sakari Saaritsa ja
Kari Teräs, pureutuvat nimenomaan "verkoston"
kolminaisuuteen: verkosto voi olla analyysin väline, siis
menetelmä, se voi olla tutkimuskohdetta avaava
hypoteettinen ja teoreettinen käsite, ja samalla se voi
olla tutkimuksen konkreettinen kohde. Tutkijan tulee
olla tietoinen siitä, missä mielessä hän
"verkostoanalyysiaan" tekee. Saaritsa ja Teräs
sijoittavat verkostotutkimuksen tieteenhistorialliseen
paikkaansa, kriittiseksi momentiksi suhteessa
perinteiseen sosiologiseen ja sosiaalihistorialliseen
luokka- ja segmenttianalyysiin, jonka staattisuus ja
keinotekoisuus on ollut tarkoituksena verkostoilla
ylittää. Verkostojen dynaamisuus saattaa tietenkin
osoittautua yhtä riittämättömäksi kuin säädyn tai luokan
"kaikenkattavuus" aikanaan.

Verkoston käsitteestä ja verkostoanalyysin
mahdollisuuksista kiinnostuneelle "Työväen verkostot"
tarjoaa kosolti hyvää pureskeltavaa, niin viisaita
analyyseja, oivaltavia empiirisiä tutkimuksia kuin
mainioita kuvauksia useimmille meistä oudoista
ilmiöistä ja uusia näkökulmia tuttuihin ilmiöihin. Ei
yhdeltä kirjalta enempää voi vaatia.