Guido Knopp on kirjoittajana erikoistunut natsi-Saksaan – pikainen internethaku tuottaa tulokseksi useita eri kielillä julkaistuja teoksia, joiden aihepiiri liikkuu Kolmannessa valtakunnassa. Itse olen lukenut vain käsillä olevan teoksen Hitlerin lapset, joten arvioin Knoppin tuosta Saksan historian aikakaudesta antamaa kuvaa ainoastaan sen kautta.

Hitlerin lapset ei tosin ole Guido Knoppin yksin kirjoittama teos, vaan eri luvuissa hän on tehnyt yhteistyötä Stefan Brauburgerin, Christian Deickin, Jörg Müllnerin, Ricarda Schlosshahnin ja Stephan Wiehlerin kanssa. Kanssakirjoittajien alaa ovat mm. dokumenttielokuvat, joiden aiheet liikkuvat nekin natsiajassa ja toisessa maailmansodassa. Asiantuntemusta on siis teoksen taustalla, eivätkä sen näkemykset ole vain Knoppin omia oivalluksia. Kyse on kuitenkin edelleen kipeistä muistoista, joten työryhmä lienee ollut hyvä ratkaisu tällaiselle teokselle, paitsi työekonomian kannalta, myös asioiden esittämistavan ja tulkintojen osalta.

Teos perustuu erilaisille aineistoille, joista keskeisin ja myös sisällöllisesti antoisin ovat entisten ”Hitlerin lapsien” eli tuona aikakautena lapsuutensa ja nuoruutensa eläneiden muistitietokatkelmat. Niiden rinnalla esitetään natsijohtajien joskus sangen herkullisia lausuntoja kustakin aiheesta. Toisaalta jatkuva, usein kuvatekstien omainen muistitiedon vyöryttäminen lukijan eteen katkaisee varsinaisen tekstin lukemisen. Tämän antaa helposti anteeksi, koska muistelijoiden sanat analysoivat vuosikymmenien takaisia asioita joskus jopa itse kirjoittajia terävämmin. Harmittava kauneusvirhe teoksessa on, että joitakin katkelmia käytetään useaan kertaan, vaikka Knoppin mukaan teosta varten on haastateltu yli tuhatta ihmistä. Kriittiselle lukijalle voi syntyä vaikutelma, että aineistoa ei ehkä sittenkään ole ollut niin paljon, tai että vain nämä muutamat haastattelut ovat tukeneet kirjoittajien käsityksiä.

Varsinaista muistitietohistoriaa teos ei ole, koska kansallissosialismin ajan lapsuuden muistamista ja sen mahdollista muuttumista ei analysoida erityisen tarkasti. Muistitieto on tässä teoksessa ennen kaikkea todistusaineistoa, ja sen tarkoitus on kuvata Kolmannen valtakunnan lasten ja nuorten elämää ja kokemuksia. Saksassa on paljon keskusteltu natsiaikojen(kin) historiasta ja sen muistamisesta ja unohtamisesta. Knoppin teos ei tähän keskusteluun ainakaan avoimesti osallistu, mikä olisikin ehkä kankeaa selkeästi suurelle yleisölle suunnatussa teoksessa. Hitlerin lapset on dokumentti aikakaudesta, eikä vuoden 1945 jälkeisiä tapahtumia ja sitä edeltävän ajan vaikutuksia esimerkiksi nykypäivän Saksaan käsitellä kuin ohimennen. Syvempää tieteellistä otetta kaipaaville teos tarjoaa (enimmäkseen saksankielisen) kirjallisuusluettelon.

Hitlerin lapset on rakennettu tehokkaasti: eri lukujen myötä päästään yhä syvemmälle kansallissosialistisen Saksan maailmaan ja siihen, miten tämä ”valtakunta” kohteli lapsiaan. Teoksen ensimmäinen luku Viettelys kuvaa sitä, miten kansallissosialismi vetosi erityisesti nuorisoon ja tarjosi sille aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Lapsuutta sinänsä ei arvostettu: Hitlerjugendin johtaja Baldur von Schirach totesi lapsen olevan ”sellainen ei-univormupukuinen olento, joka ei ole vielä koskaan osallistunut tupailtaan tai marssille”. Lapsuushan ei lapsille itselleen ole välttämättä ihanteellinen olotila, vaan monet haluavat olla mahdollisimman ”isoja” mahdollisimman varhain. Hitlerjugend tarjosi erityisesti pojille tämän mahdollisuuden, vaikka siitä käytännössä pakollinen järjestö lopulta tulikin.

Pojat liittyivät kymmenvuotiaina Jungvolkiin ja 14-vuotiaina varsinaiseen Hitlerjugendiin. Tyttöjä varten olivat vastaavasti Jungmädelbund ja Bund Deutshcer Mädel eli BDM, jotka samoin tarjosivat nuorille reipasta yhdessäoloa ja oppia siitä, millainen oli ihanteellinen saksalainen. Kuvaavaa on, että tyttöjen osuutta kansallissosialistisessa kasvatuksessa käsitellään luvussa nimeltä Antautuminen. Tytöt eivät välttämättä antautuneet sen halukkaammin kuin pojat, mutta heiltä odotettiin eri asioita. Natsien ihannenainen oli äiti, ja mahdollisimman monien rodullisesti puhtaiden lasten tuottaminen oli hänen ainoa todellinen tehtävänsä. Tyttöjen koulutusta ei pidetty tärkeänä, ja yliopistoissa opiskelevien naisten määrää pyrittiin tietoisesti rajoittamaan. Adolf Hitlerin toteamus vuodelta 1944 kuvastaa kansallissosialistista naiskäsitystä: ”Jos nostaisimme naisten palkat miesten palkkojen tasolle, halventaisimme miehen aikaansaannoksia kansayhteisön hyväksi.” Lienee tarpeetonta muistuttaa, miten naistenkin työpanosta tarvittiin erityisesti sodan aikana ja Saksan tappiokierteen syventyessä. Nuorten naisten uhrimieli tuli tarpeeseen, jotta yllämainitun kaltaiset lausumat voitiin käsittää parhain päin.

Ymmärtääkseen, miksi kansallissosialismi vetosi lapsiin ja nuoriin niin voimakkaasti kuin se teki, on muistettava, millainen oli ensimmäisen maailmansodan jälkeinen lapsuus niin Saksassa kuin useimmissa muissakin Euroopan maissa. Lapset ja nuoret nähtiin vanhempiensa hallinnan kohteina, ja heitä pyrittiin mahdollisuuksien mukaan suojelemaan monilta asioilta. Kansakuntaa ja politiikkaa pidettiin lasten maailmaan kuulumattomina asioina. Toisin oli Hitlerjugendissa, kuten Knopp kirjoittaa: ”Hitlerjugend vetosi yhä voimallisemmin yhdenmukaistetussa natsiyhteiskunnassa lasten omanarvontuntoon ja toimintatarmoon ja sai heidät kokemaan itsensä tärkeiksi toimiessaan kansan ja isänmaan hyväksi.” Lapset eivät enää olleetkaan pimennossa pidettäviä olentoja, vaan tärkeitä ja tarpeellisia, heistähän riippui koko kansakunnan tulevaisuus. Kansallissosialistisessa Saksassa sen luvattiin olevan ennennäkemättömän suurenmoinen.

Hitlerjugendille oli ominaista myös jatkuva toiminta, ja sen tarjoamat harrastusmahdollisuudet ja leirielämä olivat monille muuten mahdottomia ensimmäisen maailmansodan ja laman runtelemassa Saksassa. Esimerkiksi purjelentoa harjoiteltiin tietysti sitä varten, että sen hallitsevista pojista tulisi myöhemmin sotilaslentäjiä, mutta lapsille se näyttäytyi jännittävänä tilaisuutena – ja jokainen kunnon poikahan oli valmis tulemaan myös sotilaaksi. Rauhan aikana ennen kaikkea sotaan tähtäävä kasvatus ja koulutus oli mahdollista nähdä reippaana ulkoilmaelämänä, jossa toveruudella ja isänmaallisuudella oli keskeinen sija. Knopp kuvaa teoksen alkupuolella Saksassa 1800-luvun lopulta lähtien vaikuttaneita nuorisoliikkeitä, joissa juuri nämä arvot olivat tärkeitä. Natsien vaikutusvallan kasvuhan oli mahdollista juuri siksi, että he eivät keksineet montaakaan asiaa itse, vaan sovelsivat aikakauden ihanteita ja toimintamuotoja omiin tarkoituksiinsa, oli sitten kyse ruumiinkulttuurista, uskonnon kaltaisista puoluerituaaleista tai suurta lapsilukua ihannoivasta äitiyspropagandasta. Tästä syystä monien oli vaikea arvioida ja tunnistaa natsien todellisia päämääriä ja aatteen sisältöä.

Hitlerjugend ei ollut vain vapaa-ajan toimintaa, vaan nuorisolle perustettiin myös useammanlaisia kouluja, joissa oli tarkoitus kouluttaa kansallissosialistisen Saksan tulevaa eliittiä. Näihin sisäoppilaitosten kaltaisiin opinahjoihin ei ollut suinkaan helppo päästä. Oppilailta edellytettiin fyysistä ensiluokkaisuutta, johon kuului terveyden ja yleiskunnon lisäksi tietysti myös rodullinen puhtaus. Tuli läpäistä myös urhoollisuuskoe, jotta oppilaitoksiin ei pääsisi heikkoa ja johtajaksi kelpaamatonta ainesta. Koulujen opetussuunnitelmat noudattivat kansallissosialistisia ihanteita niin oppisisältöjen kuin aatteenkin puolesta. Urheilua ja sotilaskasvatusta korostettiin siinä määrin, että ne pojat, jotka syystä tai toisesta siirtyivät myöhemmin tavallisiin kouluihin, huomasivat tietonsa erittäin hajanaisiksi ja puutteellisiksi. Kouluille oli tyypillistä myös laajamittainen simputus, mitä ei ainakaan vähentänyt se, että ohjaajat olivat hädin tuskin ohjattaviaan vanhempia.

Monet näitä kouluja käyneet muistelijat valittelevat varsinkin Saksan humanistisen kulttuuriperinnön vähäistä tuntemustaan. Syynä tähän ei ollut vain opetuksen painottuneisuus, vaan opettajien valitsemistapa. Heidänkin tuli olla puolueen eliittiin kelpaavia, ja usein he olivat opettajiksi nuoria ja tietopohjaltaan heikkoja. Tärkeintä oli kuitenkin poikien kasvattaminen saksalaisen miehen tärkeintä tehtävää eli sotaa varten.

Sodan alettua muuttui moni asia myös natsi-Saksassa, ja näin kävi myös hitlerjugendilaisille. Koko kansakunnan panosta tarvittiin, joten hauska leirielämä ja ajanvietteet saivat väistyä raskaampien velvollisuuksien ja suoranaisen työnteon tieltä. Tähän nuorisoa oli kasvatettu, ja se uhrautui ilolla muutenkin kuin juhlapuheiden tasolla. Kolmannen valtakunnan sotaonnen kääntyessä katse kohdistui yhä nuorempiin ikäluokkiin, jotta ”tykinruokaa” riittäisi pysäyttämään vihollisen eteneminen. Synkimmillään Hitlerin lapset on kuvatessaan vain hieman yli kymmenvuotiaiden poikien sysäämistä rintamalle natsi-Saksan viimeisinä päivinä – pojat olivat luonnollisesti vapaaehtoisia ja halukkaita täyttämään isänmaallisen velvollisuutensa. Vanhemmat sotilaat näkivät jo, miten kaikki tulisi päättymään, mutta koko elämänsä ajan propagandaa kuulleet lapset eivät tällaista realismia voineet hyväksyä. Rautaristi ja Führerin kiitos – sekä mahdollinen sankarikuolema – olivat heidän suurimmat unelmansa vielä silloinkin, kun valtakunta oli luhistumispisteessä. Lapset nousivat sodan viime päivinä puolustamaan sellaisiakin kyliä, jotka liittoutuneet olivat jo vallanneet melko rauhanomaisesti, ja aiheuttivat jopa ylimääräistä hävitystä intomielisellä sotaisuudellaan.

Knopp korostaa, että ”Hitlerin lapset” eivät valinneet ”isäänsä”, vaan sen tekivät heidän vanhempansa. Kuitenkin lapset lähtivät usein innolla mukaan Hitlerjugendin toimintaan, edellä mainituista nuorisoon vetoavista syistä. Tuon ajan lapset ja nuoret ovatkin sekä syyllisiä että uhreja: syyllisiä tekoihinsa, mutta syyttömiä siihen järjestelmään, joka heitä noihin tekoihin yllytti. Nerokasta natsien toiminnassa oli irrottaa lapset vanhemmistaan, antaa heille kuvitelma vallasta ja myös todellista valtaa. Sen sijaan lapsista tehtiin suoraan Führerin alaisia, joka kuvattiin propagandassa jumalan kaltaisena, askeettisena ja kaikkitietävänä hahmona. Esimerkiksi monet hyväntekeväisyyshankkeet ja keräykset toteutettiin pääosin Hitlerjugendin voimin, ja lapsista ja nuorista oli hienoa kulkea keräyslipasta helistellen painostamassa ihmisiä antamaan ”lahjoituksensa” yhteisen asian hyväksi.

Asia oli luonnollisesti yhteinen vain ”oikeille saksalaisille”, mutta tässä kohtaa muistitieto tekee tyypillisen tepposen: kovin moni ei muista esimerkiksi juutalaisiin kohdistunutta sortoa ja väkivaltaa, vaikka sitä on täytynyt esiintyä useimpien kotiseuduilla. Knopp arvelee asian traumaattisuuden selittävän tämän; toisaalta joillakin muistelijoilla on hyvin yksityiskohtaisia muistikuvia esimerkiksi juutalaisten oppilaiden poistamisesta koulusta. Alueellisia eroja oli luonnollisesti olemassa, samoin eri asteisella innolla aikakauden aatteisiin sitoutuneita lapsia ja nuoria. Hitlerin lapset sisältääkin myös muiden kuin rotupuhtaiden Hitler-nuorten muistoja: mukana on niin juutalaisten, romanien kuin amerikkalaista musiikkia kuunnelleiden ja kaikin tavoin aikakauden yhtenäistämistä paenneiden ”swing-skidien” kokemuksia. Monien lasten oli aluksi vaikea ymmärtää, miksi heidän koulutoverinsa ei päässyt mukaan hauskoihin Hitlerjugendin rientoihin. Lapsille suunnatut, Myrkkysieni-nimisen, äärimmäisen juutalaisvastaisen sadun kaltaiset tekstit kuitenkin tekivät asian lopulta selväksi.

Joskus törmää näkemyksiin, joiden mukaan natsit ja Kolmas valtakunta edustavat niin äärimmäistä pahaa, että niitä ei sovi verrata mihinkään muuhun maahan tai aikakauteen. Erityisesti juutalaisten joukkotuho on tällaisia tuntoja herättävä asia. Olisi kuitenkin mahdotonta olla pohtimatta Hitlerin lasten herättämiä ajatuksia laajemmin, ja myös sitä, mitä maailmassa nykyisin tapahtuu.

Hitlerin lapset on järkyttävä teos juuri siksi, että se kulkee aurinkoisten pyöräretkien kuvailusta kohti Berliinin viimeisiä päiviä ja sotaa säikähtäneitä, itkeviä 11-vuotiaita ”rintamamiehiä”. Aluksi teoksen sävy jopa ärsyttää: vaikka kaikki hyvät ja kunnon ihmiset ovat tietysti yhtä mieltä siitä, että natsit olivat pahoja, sen jatkuva toisteleminen tuntuu viileästä nykylukijasta lähinnä tympeältä. Viimeiselle sivulle päästyään lukija kuitenkin joutuu toteamaan, että Knopp ja kumppanit ovat oikeassa, eikä tällaista saisi tapahtua. Mutta voisiko niin tapahtua?

Kuten Knopp useaan otteeseen toteaa, lasten ja nuorten vetäminen mukaan toimintaa ja elämyksiä tarjoaviin liikkeisiin on helppoa, varsinkin jos vanhemmilla ei ole voimaa sitä vastustaa ja jos niistä tehdään enemmän tai vähemmän pakollisia. Kansallissosialismi tarjosi voimakkaita elämyksiä ja spektaakkeleita: öiset valatilaisuudet, soihtukulkueet, joukkokokoontumiset ja toisaalta rakkauden ja uskollisuuden vakuuttaminen jumalolennoksi ylennetylle Führerille vetosivat nuoriin mieliin vähintään yhtä voimakkaasti kuin aikuisiin. Lasten erottaminen vanhemmistaan ja nostaminen vanhempiaan viisaammiksi tekee heistä helppoa riistaa hyvinkin moraalittomille ajatusrakennelmille. Moraali kehittyy ihmisessä myöhemmin kuin useimmat muut asiat; jos lapsessa tietoisesti tukahdutetaan kyky myötätuntoon ja sen sijaan korostetaan kovuuden ja voiman ihailua, tuloksena on todellakin kansallissosialistinen ihanneihminen – ja jos ei ole, tällaiset vähemmän arvokkaat on helppo poistaa jo ryhmäpaineen avulla. Sankari-ihanteiden kääntöpuolena on näet aina epäonnistumisen mahdollisuus.

Lapsilla ja nuorilla ei useinkaan ole vielä kykyä analysoida heille tarjottujen aatteiden koko sisältöä ja merkitystä. Natsi-Saksan kaltaisessa tilanteessa, jossa muut aatteet ja myös uskonto oli vaiennettu tai muunnettu kansallissosialismiin sopiviksi tilanne oli erityisen hankala, koska vasta-argumentteja ei juuri kuulunut. Monessa aikalaistodistajan muistelmassa toistuu myös Hitlerjugendin olennainen piirre: nuoriso pidettiin jatkuvassa liikkeessä ja toiminnassa. Jos ei oltu marssimassa tai harjoituksissa, oltiin keräämässä rahaa tai kuuntelemassa kansallissosialistista opetusta. Aikaa ajattelemiseen ei ollut, vaan aina riennettiin aktiviteetista toiseen. Tälläkin tavoin tukahdutettiin lapsissa ja nuorissa se, mikä ei sopinut valtakunnan tuleville johtajille.

Olin juuri tämän teoksen luettuani Tampereella Kasvatuksen historian kesäpäivillä, ja siellä keskusteltiin paljon suomalaisen kasvatuksen nykytilasta ja myös historiasta. Usein tuntuu, että tällaisissa puheenvuoroissa voisi sanan ”talous” korvata sanalla ”sota”, niin paljon länsimaisen yhteiskunnan ja suomalaisen kasvatuksen nykytila muistuttaa kansallissosialistista Saksaa. Tämä tulkinta on tietysti omani, kasvatushistorioitsijoita ei pidä näkemyksistäni syyttää. On kuitenkin syytä panna merkille, miten usein vanhempien valta lapsiinsa on kadonnut, mikä näkyy kasvatuksellisina vaikeuksina. Toisaalta ihannelapsuus, jos kohta myös aikuisuus täyttyy toiminnasta, työstä ja harrastuksista, eikä aikaa halutakaan antaa ajattelulle, joka usein näyttää vetelehtimiseltä.

On olemassa yksi hyväksyttävä päämäärä ja se on talous. Toiminnan on oltava tuottavaa, jotta siihen saisi ryhtyä lainkaan, ja kaikkien on oltava myös valmiita arvioimaan omaa toimintaansa talouden ja tuottavuuden näkökulmasta. Vastaavalla tavalla sota oli Kolmannen valtakunnan ja kansallissosialismin suurin yhteiskunnallinen tehtävä, ja kaikki toiminta tähtäsi lopulta siihen. Lasten koulutuskin alistettiin sodankäynnin opettelulle, ja ensiluokkaisiksi tarkoitetuissa eliittikouluissa perinteisiä oppisisältöjä kavennettiin huomattavasti.

Manaamatta uutta totalitarismia länsimaiseen yhteiskuntaan on syytä kysyä, ovatko nämä yhtäläisyydet vain satunnaisia tai tarkoitushakuisia tulkintoja, vai olisiko niissä kenties ajattelemisen aihetta – esimerkiksi nyky-Suomen lasten vanhemmille heidän tehdessään poliittisia ja muita päätöksiä. ”Hitlerin lastenkin” vanhemmat saivat vaikuttaa yhteiskunnassa esimerkiksi äänestämällä, ja omalta osaltaan tekivät tietä järjestelmälle, jolle heidän lapsensa lopulta uhrattiin.

Tällaisia, nykypäivään ulottuvia ja tulevaisuuteen kurottavia tulkintoja ei toki löydy Hitlerin lapset-teoksesta, ja se voi herättää monia muitakin ajatuksia kuin nämä. Suositeltavaa lukemista se ehdottomasti on, ja sujuvasti etenevänä ja teoreettiselta välineistöltään niukkana se soveltuu vaikkapa kesälukemiseksi. Monelle natsi-Saksan historiaa tuntevalle teoksen Hitler-nuorisoa ja toisen maailmansodan tapahtumia koskevat tiedot ovat varmasti tuttuja, samoin kansallissosialismin aatteet ja toimintamekanismit. Niille, joiden mielissä kansallissosialismin pahuus liittyy ennen kaikkea holokaustiin, Hitlerin lapset on kuitenkin terveellinen kirja. Kolmannessa valtakunnassa tapahtui monia muitakin kauheuksia, ja joihinkin ihmiset ilmoittautuivat vapaaehtoisesti iässä, jossa heiltä ei olisi vielä pitänyt sellaista edes pyytää.