Ympäristöpakolainen on kova termi. Yleisen juridisen käytännön mukaisesti maansisäiset pakolaiset eivät ole ”oikeita” pakolaisia, koska heitä eivät koske kansainväliset pakolaissopimukset. Näin ollen meikäläiset sotaa ja miehitystä kotimaassaan paenneet karjalaiset eivät olisi pakolaisia vaan ”siirtoväkeä”, ”evakkoja” tai jotain muuta. Ahtaasti katsoen Kauhasen pitäisi siis puhua ”ympäristöevakoista” tai ”allassiirtolaisista, allasevakoista”. Mutta hän on halunnut korostaa tekojärvien aiheuttaman pakkosiirron ehdottomuutta ja on valinnut siis otsikkokäsitteekseen ympäristöpakolainen. Ja hyvinhän se ympäristökeskusteluun toki sopii.

Kauhasen laaja ja erittäin perusteellinen teos käsittelee siis Suomen tähänastista suurinta ympäristömuutosta, jos ei oteta huomioon maannousua tuhansien vuosien ajalta. Edes edellisten vuosisatojen järvenlaskut eivät yhteensäkään käsitä niin suurta aluetta kuin mistä Lokan ja Porttipahdan rakentamisessa on kysymys. Siksi on hyvä, että tämä teos on valmistunut – ainakin vuotosaktivistit saavat siitä hyvää taustamateriaalia asiansa edistämiseksi. Siis altaan rakentamisen vastustajat, mutta rakentamisen kannattajienkin olisi syytä Kauhasensa lukea.

Kauhanen aloittaa kiitettävästi taustoittamalla tekojärvien alle jääneen Sompion seudun asutushistoriaa kivikauden löydöistä metsälappalaiskulttuuriin. Metsästys, kalastus, peuranpyynti ja keräily olivat luontaistaloutta, jota alkoivat muuttaa niin etelästä tulevat uudisasukkaat karjanhoitotalouksineen ja Norjan puolelta saapuneet pääasiallisen toimeentulonsa poronhoidosta saaneet porosaamelaiset. Kun vuonna 1889 Ruotsin (Suomen) ja Tanskan (Norjan) raja lopullisesti suljettiin ja porokarjojen luontainen jutaaminen sisämaasta kesälaitumille Jäämeren rantaan estettiin, joutuivat porokunnat hakeutumaan joko Norjan tai Suomen puolelle ja pitämään huolta poroistaan, etteivät ne menisi väärälle puolen rajaa. Tämä johti poronhoidon tekniseen muutokseen ja aikojen myötä paliskuntalaitokseen raja-aitoineen. Mutta tämä prosessi toi myös Sodankylään, nykyisen Lapin paliskunnan alueelle, uutta väestöä. Samaan aikaan uudisasutus levisi jokivarsia pitkin ja kohtasi tämän elinkeinon.

Kuva: Lokan pato ennen uoman sulkemista v. 1966. Silta oli käytössä vain työn aikana, taloja ei enää ole. (Kuva ja kuvateksti Sodankylän digitaalinen kotiseutumuseo)

Kauhanen kuvaa myös tekoaltaiden alle jääneiden karjanhoitokylien elämää ja isonjaon myötä syntyneitä Mutenian, Rieston, Lokan ja Tanhuan maarekisterikyliä, entisen Sompion aluetta siis. Maatalouden lisäksi elantoa antoi kalastus joilla – lohta liikkui joissa vielä silloin – ennen kuin Kemijoki padottiin alempaa ja lohen nousu estyi. Metsästys täydensi vuosituotantoa, peuranpyynti kyllä lakkasi poronhoidon tieltä vuosisadan vaihteessa. Modernisaation myötä alkoivat metsätyöt laajoilla kairoilla ja tarjosivat työtä ja elantoa uittoineen. Kauhanen dokumentoi tarkkaan elinkeinohaarat lukuisilla havainnollisilla taulukoilla, seuraa hakkuiden määrää jopa puutavaralajeittain niin, että lukijaa hengästyttää. Yhteiskuntaelämää seurataan mm. vaalitulosten kautta, SKDL sai Sodankylässä yliotteen vuoden 1950 kunnallisvaaleissa.

Paikallisia asukkaita ei kuunneltu

Sitten lähdetään tuhon tielle. Pääministeri Urho Kekkonen ylisti vesivoiman rakentamista vuonna 1952: ”Kun sähköenergian tarpeemme vuosittain lisääntyy n. 500 miljoonalla kWh:lla, on Pohjois-Suomen vesivoimien, ensi sijassa Kemijoen koskien nopea rakentaminen voimataloutemme kannalta välttämätöntä… tulee vaatimaan ensi sijassa Ounasjoen, Kitisen, Luiron ja Kemijoen yläjuoksuille rakennettavaksi veden säännöstelyaltaat…” Ajatuksen takana oli luonnollisesti teollisuuden voimansaanti, mutta myös osa maaseudun kehittämisohjelmaa, periferian kehittämistä. Ajatus palveli myös Maalaisliiton ja kommunistien välistä kamppailua pienviljelijöiden äänistä. Verrattuna nykypäivään ei paikallisväestön kuulemiselle pantu minkäänlaista painoa, Kauhanen toteaa. Modernisaatio vaati uhrauksia ja keskinen resurssi-Lappi oli uhrattava yhteiskunnan hyväksi. Syntyivät poliittisesti ohjatut organisaatiot valtion ja teollisuuden yhteistyönä. Kekkonen palasi vesireserveihin vielä, kun eduskunta keskusteli lakiesityksestä Kemijoki Oy:n perustamisesta ja totesi mm: ”Nyt tarvitaan keskitetty, suuria pääomia hallitseva yritys…on syytä mainita, että suunnitelmaan sisältyy niin suurien keinotekoisten säännöstelyaltaiden rakentaminen, että niiden kokonaispinta-ala vastaa Oulujärven mittoja.” Valtioenemmistöinen Kemijoki Oy syntyi vuonna 1954 Kekkosen, kansandemokraattien ja sosiaalidemokraattien voimin, suuri osa maalaisliittolaisia vastusti valtion roolin kasvattamista.

Voimat padon takana

Kaikki voimat valjastettiin patoallasvalmisteluun. Muun muassa entisen valtiongeologin Väinö Tannerin vuonna 1914 julkaisema väitöskirja kaivettiin esiin ja todettiin, että altaiden alle jääneet alueet olivat ennen jääkauden jälkeisiä järviä ja että niiden rantaviivat olivat vielä maastossa nähtävissä. Syntyikin ajatusmalli, että vesirajan nostaminen vanhaan rantaviivaan olisi eräänlaista maiseman entistämistäja näin pehmennettiin ympäristönmuutosuhkaa. Suunnittelu alkoi. Alueelle liikkui varsinaisia ”insinöörejä” katsastamassa tulevaa allasmaastoa ja laskemassa patotasoja. Paikallinen väestö syytti kaikesta Imatran Voimaa, koska sen helikopteri pörräsi alueella – tosin tekemässä maastokartoitusta Maanmittaushallitukselle. Alueella liikkui myös jokunen sosiologi, kansatieteilijä, arkeologi ja toimittaja, mutta mitään varsinaista yhteiskuntatieteellis-humanistista laajempaa tutkimushanketta ei kehitetty. Väki vastusti, toinen osa kannatti, joku protestoi, kuten kirjailija Annikki Kariniemi kuvaa romaanissaan Pato (1972). Ihmiset olivat ymmällään touhusta, kun tietoa ei saanut kuin Lapin Kansasta ja sekin oli epämääräistä. Tosin jo vuonna 1958 oli järjestetty tiedotustilaisuus, jossa oli suunnittelijoita ja paikallisten yhteisöjen edustajia. Kokouksessa vaadittiin muun muassa, ettei sompiolaisia saisi siirtää etelään, vaan uusien asuinsijojen tulisi löytyä lähiseuduilta ja että porotalouden olemassaolo olisi turvattava. Rakentajien edustaja totesi, ettei mitään lupauksia vastikemaista menetettävän tilalle voisi luvata, koska laki edellyttää vain rahakorvausta!

Kuva: Kemijokiyhtiön helikopteri ja Korvasen kyläläisiä. (Kuva ja kuvateksti Sodankylän digitaalinen kotiseutumuseo)

Sitten siirrytään maanlunastukseen. Kerrattuaan ensin sota-ajan tapahtumia mm. Vuotson kylän hävittämistä neuvostopartisaanien toimesta Kauhanen lähtee esittelemään laajaa lähdemateriaalia näyttäen Kemijoki Oy:n tekemät tilakaupat allasalueella vuoteen 1969 mennessä. Kauppa kaupalta, tila tilalta, ihminen ihmiseltä. Onpahan dokumenttia kerrakseen. Ja tilastot jatkuvat kauppakirja kauppakirjalta, nyt mukana ovat myös kauppahinnat, jotka noudattivat Valtion vesitoimikunnan hinnoitteluperusteita maanlunastusta varten. Osa myyjistä sai sellainen hinnan kuin halusi, osa joutui myymään alennuksella pakkolunastuksen pelossa.

Lokan allas saa luvan 1966

Vesioikeus myönsi luvan Lokan tekojärven rakentamiseen ja säännöstelyyn joulukuussa 1966, Porttipahdan kesäkuussa 1968 ja sen säännöstely alkoi 1970. Molemmat hankkeet perustuivat valtioneuvoston päätökseen ja vastasivat ehtona olleen ”yleisen edun” vaatimusta. Lupien myöntämisen keskeisimpinä perusteina vesioikeus esitti vuonna 1968, että: 1) hanke on yleisen tarpeen vaatima, 2) hyöty on haittoja olennaisesti suurempi, 3) hanke ei aiheuta muutoksia ilmastoon tai terveydentilaan, 4) hanke ei aiheuta yleistä vaaraa.  Rakentaminen alkoi. Viimeisenä työnä valmistui Vuotson kylän alueelle vuonna 1982 21 kilometriä pitkä ja 12 metriä leveä ”tasauskanava”, joka pysyy juoksun myötä sulana myös talvisin ja haittaa näin liikkumista. Kaiken kaikkiaan Kauhanen toteaa koko hankkeen olleen juridisesti perusteltu, joskin ”kokonaisedun” vaatijoiden mahdollisuudet olivat suvereenit suhteessa yksittäisiin vastustajiin tai lunastettavien tilojen omistajin. Oikeutta tosin haettiin ja valituksia ja oikaisupyyntöjä tehtiin, mutta vaikutti siltä, että esimerkiksi poronhoitajien korvausperustevaatimukset olivat sellaisia, ettei oikeus niitä ymmärtänyt. Kaikesta huolimatta noin 35 % korvauksia saaneista oli tyytyväisiä saamaansa, tyytymättömiä oli n. 52 % ja ei osaa sanoa -vastaajia loput. Vuonna 1969 hyväksytty porotilalaki toki osaltaan ratkaisi ongelman poronhoitajien eduksi.

Kuva: Taka-Lapin raunioilla, kuva ja kuvateksti Sompio-seuran kuvagalleria.

Allasevakot

Kovan datan jälkeen Kauhanen siirtyy tarkastelemaan tapahtunutta kokijoiden silmin. Hän viittaa FT Sulevi Riukulehtoon ja toteaa, että altaiden vuoksi poismuuttaneilta jäi veden alle kotiseutu, josta syntyy nostalgia, kun kotoisaksi tunnettu ympäristö katoaa ja siinä koetut asiat jäävät vain mielikuviksi. Puolisen tuhatta sodankyläläistä menetti ”yhteisen edun” nimissä kotikylänsä ja Kauhanen kysyykin, miten nämä kotiseudutta jääneet ovat rakentaneet uuden kotiseutuidentiteetin ja millainen asema menetetyillä kotikylillä on ollut allasevakoiden identiteetissä pakkomuuton jälkeen. (Kauhanen käyttää tekstissään toistuvasti allasevakko-termiä, vrt. teoksen nimi.) Toisaalta voidaan kysyä, onko kotiseututunteessa kyse vain kotikylästä ja -tilasta vai pitäisikö käsitettä laajentaa vaikkapa saamelaisen yhteiskunnan yhteisöllisyyteen, elinkeinorakenteeseen, sodankyläläisyyteen jne. Tähän yhteyteen tekijä liittää Lokan ja Porttipahdan allasalueen tilojen luettelon sekä kovinkin informatiivisen ja laajan kuvaliitteen menetetyistä kotipaikoista.

Seuraavat sivut eivät kuitenkaan anna vastausta tähän identiteettikysymykseen vaan tarjoavat taas tarkkaa arkistotietoa joidenkin muuttajien sijoittumisesta uusiin ympäristöihin ja kertomuksia jatkuvasta taistelusta korvauksista. Taas ovat vastain kasvoton suuryhteiskunta, modernisaatio ja toisaalta yksittäinen ihminen, perhe, paliskunta. Mutta jotain toki tapahtuikin. Erityisesti Kemijoen vesistön säännöstelyn vuoksi annettu ns. allasaluelaki mahdollisti entisten korvausten lisäksi maansaannin hakemuksesta. Tällaisia jätettiin kaikkiaan 62. Porotilat keskitettiin Vuotsoon, jonne perustettiin kaikkiaan 34 porotilaa ja luontaiselinkeino- ja allastiloja 25. Kauhanen kertaa poronhoidon tilanteen ennen allasrakentamista ja rakentamisen vaikutukset ja toteaa, että ne ulottuivat toki laajemmallekin kuin Lapin saamelaispaliskuntaan, myös suomalaisten poronhoitajien tilanteeseen altaiden etelä- ja itäpuolella. Perinteinen poron vuosikiertoon perustunut laiduntaminen oli jo lakannut, porokannat kasvoivat liikaa, mikä johti ylilaiduntamiseen samalla kun laajat avohakkuut pilasivat laidunmaat, ja luonnollisesti altaiden alle jääneet runsaat laidunmaat jäivät pois käytöstä. Lapin paliskunnassa oli vuonna 1971 vielä 60 poronomistajaa, jotka saivat pääasiallisen toimeentulon poronhoidosta, 2000-luvun alussa heitä oli vain 15. Syyksi esitetään juuri ympäristömuutoksia.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on suunnitelma vuokrata porolaitumia Neuvostoliiton puolelta. Asiassa edettiin jo rajavaltuutettujen sopimukseen asti, mutta poromiehet katsoivat sen toteuttamisen liian riskialttiiksi odotettavissa olevien porokatojen vuoksi ja koska laiduntamisajat olisivat olleen liian lyhyet.

Lyhyt katsaus tekoaltaiden työllistävään vaikutukseen kertoo, että Lokan altaan rakentamisen keskimääräinen työvoimavahvuus oli 304 työpaikkaa ja Porttipahdan 233. Kesäkausina työvoiman määrä nousi jopa toiselle tuhannelle. Mutta tultaessa 1970-luvulle altaiden jälkityöt työllistivät enää vain muutamia kymmeniä henkilöitä. Mutta allastyömaa myös vähensi työpaikkoja. Porotaloudesta on jo yllä mainittu, vähentyneet metsätyöt vaikuttivat negatiivisesti metsureiden työllistymiseen. Karjanhoidon työpaikkatarve romahti, kun karjan määrä väheni jopa 78 prosenttia. Kaikkea ei kuitenkaan voi laittaa altaiden syyksi. Karjatalouden muutos ja keskittyminen johtui yleisesti modernisaation etenemisestä, metsätöiden koneistuminen vähentää työpaikkoja. Toisaalta kasvava turismiteollisuus tarjoaa työpaikkoja, joskaan ei välttämättä juuri allasalueelle. Sen sijaan uusikin luontaiselinkeino syntyi, ammattikalastajat.

”Ei sille voi mithän, vaikkei tykkäisikään”

Loppusivuilla annetaan allasevakkojen (sic!) puhua. Paavo Leskelä, johon aiemminkin teoksessa viitataan, teki vuonna 1958 Lokan allasalueelta sosiologian pro gradu -tutkielman, jossa hän kyselee ennakoivasti suhtautumisesta muuttoon. Myönteisesti suhtautui 36 % ja kielteisesti 44 %, loput olivat neutraaleja. ”Katkeraa se on.” ”Hyvä ois korvesta lähteä.” ”Ei sille voi mithän, vaikkei tykkäisikään.” ”Mikäpä siinä, jos kerran maksavat.” Kommentit kertovat siitä, että periaatteessa mitään ei voi, kun suuremmat voimat ovat asialla. Seuraavat sivut ovat lähellä kyläkirjagenreä, mikä ei tietenkään ole mikään negatiivinen asia. Tekijä antaa kertojiensa muistella ja miettiä itseänsä ja kohtaloaan ja tarjoaa väliin pieniä tietoiskuja entisestä elämästä ja muutoksesta. Valokuvat täälläkin elävöittävät kerrontaa. Kauhanen palaa nyt kotiseutukysymykseen ja toteaa, että ulkopuolisten on tänään mahdotonta ymmärtää altaan alle jäänyttä maailmaa sellaisena kuin sen allasevakot tekevät. Sehän on siellä veden alla. Mutta siihen liittyvät tarinat ovat ainakin osittain säilyneet, kertojia vielä on ja sukupolvet kohtaavat toisensa. Vaikka fyysinen maailma on peitetty, henkinen maailma elää. Hukutetun Sompion asukkaat perustivat jo vuonna 1970 Sompio-Seuran,  Muistoja ylläpitävät erilaiset muistomerkit ja Sodankylän kotiseutumuseo.

Kauhanen tarjoaa vielä näkymän tämän päivän tilanteeseen. Sopeuduttava on, ainakin niiden, jotka jäivät eivätkä muuttaneet Sodankylään, etelään tai Ruotsiin. Näitäkin seutuja koettelevat samat ongelmat kuin muutakin syrjä-Suomea. Palvelut keskittyvät, työt ovat kausiluonteisia, suuret metsätyöt ovat loppuneet. Mutta elämä jatkuu. Kalastus altailla on uusi elinkeinomuoto, joka tarjoaa elantoa jopa 30 ammattikalastajalle. Nykyisin siika on pääsaaliskala. Vuotso on Sodankylän toinen keskuskylä, jossa kasvaa uusia sompiolaisia.

Kauhanen on itse taittanut teoksen ja myös vastannut kuvatoimituksesta. Taitto on osittain hieman sekava, lähinnä lukuisten tilastojen takia. Lähdeviitteet ovat ammattilaistasoisesti, lähdeluettelossa noudatetaan vielä vanhaa tapaa esittää www-lähteet erillään tutkimuskirjallisuudesta. Kuvien, karttojen ja kaavioiden lähteet on asianmukaisesti merkitty. Kirjan infosivulla ei ole painovuotta, Fennicassa se on hakasulkuihin vuodeksi 2014. Lopuksi Kauhanen kysyy aiheellisesti: Mitä opimme. Vastaus löytyy kirjasta!