Berliini on aina kiehtonut ja vetänyt puoleensa meitä
suomalaisia. Vuonna 1999 tuo vetovoima kasvoi
entisestään, kun siitä tuli toisen kerran koko Saksan
pääkaupunki: liittopäivät samoin kuin muut tärkeimmät
hallintorakennukset siirtyivät Bonnista Berliiniin ja alkoi
"Berliinin tasavallan" aika. Tähän muutoksen liittyy
Hannes Saarisen toimittama kokoomateos Suomi
Berliinissä/ Finnland in Berlin, joka ilmestyi yhtä aikaa
sekä suomeksi että saksaksi. Kirja koostuu
alkusanojen lisäksi yhteensä yhdeksästä artikkelista,
joiden kirjoittajat ovat kaikki joko yliopistomaailmasta
tai julkisuudesta tunnettuja miehiä.

Kirjan kannessa on kuva Pohjoismaiden
suurlähetystökorttelista, joka myös valmistui syksyllä
1999 ja sai kaupungissa hyvin myönteisen
vastaanoton: avoimien ovien päivänä berliiniläiset
jonottivat kärsivällisesti toista tuntia päästäkseen
tutustumaan siihen. Mutta miten Suomi muutoin on
päässyt esiin Keski-Euroopan miljoonakaupungissa?

Uutta ja vanhaa

Vaikka kanteen on kuvattu ainutlaatuinen viiden
Pohjoismaan yhteinen lähetystökortteli, Saarisen kirjan
varsinainen primus motor on ollut hänen johtamansa
Suomen Saksan-instituutti. Sen toiminta käynnistettiin
germanisti Ahti Jäntin johdolla, joka kuvaa sen
perustamisvaiheita ja toimintaa Saarisen kirjaan
kirjoittamassaan luvussa. Saksan-instituutti vihittiin
käyttöön vuonna 1994 ja verrattuna meille
historioitsijoille kovin tuttuun Villa Lanteen (per. 1954)
on se siten hyvin nuori. Kaikkien Suomen
tämänhetkisten kulttuuri-instituuttien joukossa se ei
kuitenkaan ole poikkeus, sillä ne on kahta lukuun
ottamatta kaikki perustettu vasta 1990-luvulla. Villa
Lanten lisäksi oli aiemmin toimintansa aloittanut vain
Ateenan instituutti (1984); seuraavina olivat vuorossa
Pariisi (1990) ja Lontoo (1991). Instituutin saaminen
saksankielistä kulttuurialuetta (Saksa, Itävälta, Sveitsi)
palvelemaan viivästyi Jäntin mukaan myös kylmän
sodan ja Saksan jaon vuoksi, jotka estivät yhden
instituutin perustamisen Saksan alueelle.

Saksan-instituutin toimitilat sijaitsevat Moabitin
kaupunginosassa, entiseen meijerirakennukseen
kunnostetussa kiinteistössä. Instituutti on Berliiniä
halkovan Spreen-joen mutkassa (Spree-Bogen)
arvokkaassa seurassa: vastapäätä on mm. Saksan
sisäministeriö. Upouusi lähetystökortteli ja
rakennussuojelun alaiseen entiseen meijeriin sijoitettu
instituutti kuvaavat jo sinänsä nyky-Berliiniä: vanha ja
uusi kohtaavat toisensa jatkuvasti monin tavoin.

Uusi ja vanha kuvaavat myös koko Saarisen kirjan
sisältöä: pääosassa ovat sekä Suomen ja Saksan
valtiolliset suhteet että maiden välinen kulttuurivaihto
runsaan sadan viime vuoden ajalta, ts. ajalta, jolloin
Suomea voidaan tarkastella itsenäisenä valtiollisena
toimijana. Paradoksaalisella tavalla perinteiden
täyttämässä Berliinissä asiat myös vanhenevat
nopeasti: kirjan alussa ovat Suomen suurlähettilään
Arto Mansalan ja Berliinin pitkäaikaisen ylipormestarin
Eberhard Diepgenin (kristillisdemokraattinen puolue)
tervehdykset, jotka molemmat ovat jo eronneet
tehtävästään. Mansalan toimipaikka vaihtui ja Diepgen
joutui kesäkuussa 2001 eroamaan
korruptioskandaalin aiheuttaman hallituskriisin vuoksi.
Lisäksi kirjan alkupuolella on kuva Suomen
presidentistä Martti Ahtisaaresta yhdessä Diepgenin
kanssa Brandenburgin portin edustalla: jo kirjan
ilmestyessä oli Tarja Halonen kuitenkin presidentin
asemassa ehtinyt vierailla Berliinissä ja mm. kirjoittaa
nimensä kaupungin kultaiseen vieraskirjaan.

Lähetystöhistoriaa

Kirjan aloittaa Saarisen tiivistetty Yleiskatsaus Suomen
ja Saksan suhteisiin 1900-luvulla. Tämän jälkeen
suurlähetystön Itä-Euroopan asioiden
erikoiasiantuntija, Saarisen tavoin historioitsijan
koulutuksen saanut Jyrki Paloposki esittelee Suomen
valtion edustustojen vaiheita Berliinissä alaluvuissa
Suomen edustustot Berliinissä ja Hotellihuoneesta
yhteispohjoismaiseen suurlähetystökompleksiin;
Paloposken ja lähetystöhistorian osuus muodostaa
siten neljänneksen kirjan sisällöstä.

Paloposki tarkastelee Suomen edustajien ja
edustustojen vaiheita suurkaupungissa hyvin
yksityiskohtaisesti nk. jääkäridiplomatian kaudesta
alkaen. Suomen itsenäistymisen ja sille keisarilta
6.1.1918 saadun tunnustuksen myötä Suomen
ensimmäiseksi suurlähettilääksi tuli Edvard Hjelt, ja
hänen hotellihuoneensa oli ensimmäinen Suomen
lähetystö. Saksan keisarikunnan hajoamisen
Paloposki sivuuttaa lyhyellä maininnalla Hjeltin
viimeiseksi tehtäväksi jääneestä takaisinkutsukirjeen
esittämisestä valtakunnanpresidentti Friedrich Ebertille
Weimarissa: "Hjeltin hieman yli vuoden kestäneen
lähettiläskauden aikana Saksa oli muuttunut täysin."
Samoin oli tuon vuoden kuluessa muuttunut Suomi:
Paloposken mukaan Hjelt "ponnisteli myös
saksalaisen prinssin saamiseksi Suomen
kuninkaaksi" ja tämän hankkeen rauettua ja vallan
vaihduttua Suomessa määräsi valtionhoitaja
Mannerheim Hjeltin eroamaan tehtävästään 19.5.1919.

Paloposken tarkastelu henkilönäkökulmasta,
yksittäisten suurlähettiläiden mukaan tarkastelun
jaksottaen sai minut pohtimaan valtiollisen edustuksen
’syvintä’ olemusta: onko kyse todellakin
autoritaarisesta, hyvin pitkälti lähettilään persoonaan
sidotusta vaikuttamisesta? Kuinka paljon näkökulma
olisi muuttunut, mikäli Paloposki olisi enemmän etsinyt
kullekin aikakaudelle ominaisia tunnuspiirteitä – esim.
pienen ja vastaitsenäistyneen Suomen marginaalista
asemaa suurvaltapolitiikassa – ja näiden lähettilään ja
lähetystön toiminnalle antamia reunaehtoja? Ainakin
tarkastelu yleisemmällä tasolla olisi tehnyt tekstistä
helppolukuisemman.

Speerin keskustan jaloissa

Yleispoliittisista reunaehdoista ja Berliiniä toistuvasti
ravistelleista uudistusaalloista mieleenpainuva
esimerkki on Suomen lähetystön pakkosiirto
1930-luvulla. Lähetystö oli lähes parikymmentä vuotta –
Hjeltin hotellihuoneen jälkeen – sijainnut
vuokrakiinteistössä Alsenstraßella aivan
Valtiopäivätalon (Reichstag) läheisyydessä. Arkkitehti
Albert Speerin Hitlerille suunnitteleman Berliinin uuden
keskustan vuoksi tuosta kiinteistöstä kuitenkin
jouduttiin luopumaan. Tuhatvuotisen valtakunnan
uuden keskustan maamerkiksi Speer oli suunnitellut
jättihallin, jonka alta vanha rakennuskanta aiottiin
purkaa useiden korttelien alueelta: "Monen muun
lähetystön tavoin Suomenkin lähetystö joutui siirtymään
jättihallin työmaan tieltä."

Korvaukseksi menetetyistä tiloista Suomelle tarjottiin
kiinteistöä Rauchstraßelta, Berliinin keskustaa
halkovan suuren Tiergarten-puiston vierestä. Se sijaitsi
hyvällä paikalla ja lähetystö muutti siihen aivan toisen
maailmansodan aattona, kesällä 1939. Elokuun lopulle
suunnitellut avajaiset jouduttiin sodan alkamisen
vuoksi peruuttamaan, mutta lähetystö toimi
Rauchstraßella vuoteen 1943, jolloin se tuhoutui
pommituksessa. Samaan osoitteeseen päätyivät
Pohjoismaat 1990-luvulla rakentamaan yhteisen
lähetystökorttelinsa.

Enemmän olisi toivonut tietoa aivan uusimman
lähetystön ainutlaatuisesta arkkitehtuurista: korttelia
kiertää yhtenäinen vihreä seinämä, joka tekee siitä
ulospäin harmonisen ja näyttävän, mutta samalla
ympäristöönsä mainiosti sopivan kokonaisuuden.
Sisälleen se kätkee kuusi eri osaa: kaikkien
Pohjoismaiden yhteisen konsulaattirakennuksen –
ainoa pysyvästi yleisölle avoin osa lähetystökorttelista –
ja kunkin viiden maan oman rakennuksen, jotka on
verhoiltu kullekin maalle tunnusomaisin
rakennusmateriaalein, mikä Suomen kohdalla
merkitsee puuta, muiden kohdalla joko metallia tai
kiveä. Lähetystökokonaisuus mainitaan useissa
kohdin kirjan tekstissä ja sen Suomen osan
sisätiloista on lukuisia kuvia, mutta jostain syystä se ei
ole saanut osakseen omaa lukua, vaikka tuokin tällä
hetkellä suomalaista arkkitehtuuria näkyvämmin esiin
kuin Alvar Aallon Berliinin Hansa-kortteliin
suunnittelema kerrostalo (ks. Antero Markelinin
kirjoittama Alvar Aalto Berliinissä).

Kulttuurivaihdon periaatteet ja käytäntö

Saarisen kirjan laajin yksittäinen kokonaisuus on
hänen oma artikkelinsa Suomen ja Saksan
kulttuurisuhteiden vaiheista. Saarinen tuo Paloposken
tavoin eteemme laajan henkilögallerian alkaen
Snellmanin ja Topeliuksen Berliiniä koskevista
maininnoista aina Martti Talvelaan ja Esa-Pekka
Saloseen. Musiikki onkin alue, jolla Suomi on parhaiten
päässyt esille Berliinin kulttuurielämässä koko
tarkastelujakson ajan; paljon vaikeampaa on ollut
kuvataiteen, kirjallisuuden ja tieteellisen työn
saavutusten saaminen esille suurkaupungin
valtavassa tarjonnassa.

Saarinen käy perinpohjaisesti läpi maidemme
kulttuurivaihdon vaiheita, mukaan on mahtunut mm.
kulkuyhteyksien ja Berliinin suomalaisen "siirtokunnan"
koon kehityksen tarkastelu. Saarinen esittelee myös
kulttuurivaihdon institutionaalisten raamien kehityksen
ajalta ennen Saksan-instituutin perustamista, mainiten
mm. koko Saksan alueella kattojärjestönä toimivan
Saksalais-suomalaisen seuran (Deutsch-Finnische
Gesellschaft e.V.) perustamisen vuonna 1952. Berliinin
kohdalla merkittävämpiä olivat kuitenkin paikallisen
suomalaisen seurakunnan (1971) ja paljolti sen
suojeluksessa toimivan Suomi-keskuksen
perustaminen 1985.

Tärkeä yksityiskohta, jonka Saarinen jättää
mainitsematta, on suomalaisen siirtokunnan
sukupuolijakauma: valtaosa suomalaisyhteisön
jäsenistä on naisia, minkä johdosta Suomi-keskuksen
tiloihin Schönebergin kaupunginosaan talkoovoimin
rakennettu sauna on entistä mainittavampi saavutus.
Suomalaissiirtokunnan naisvaltaisuus on selitys myös
Saarisen mainitsemille jokavuotisille joulumyyjäisille,
jotka tuovat saksalaisten ulottuville suomalaisen
arkikulttuurin parhaita tuotteita, karjalanpiirakoita ym.
jouluherkkuja. Myös se, että vuonna 1992 uudelleen
perustettiin Berliinissä opiskelevien suomalaisten
yhdistys, on seurausta em. reunaehtojen muutoksista:
1990-luvun alussa tuli EU:n vaihto-ohjelmien
(Erasmus; Sokrates) myötä ratkaisevasti useammalle
suomalaisille mahdolliseksi opiskelu ulkomailla, kun
se aiemmin lähinnä DAAD:n (Deutscher Akademischer
Austauschdienst) stipendien turvin oli ollut mahdollista
vain kouralliselle meistä. Suomalaissiirtokunnan
naisvaltaisuus puolestaan on perua 1960-luvulta,
jolloin saksaa koulussa lukeneet uteliaat ja
tiedonhaluiset naiset lähtivät kesätöihin
Liittotasavaltaan ja jäivät sille tielle.

Nokia ja Mika Häkkinen

Omat osionsa kirjassa ovat saaneet em. Alvar Aallon
lisäksi Jean Sibelius, Berliinin olympiakisoihin 1936
osallistuneet suomalaisurheilijat sekä Jörn Donner,
joka kertoo lähinnä muistikuviaan Berliinin muurin
ajalta. Antti Vihisen artikkeli Sibeliuksesta on kirjan
eloisimpia ja mielenkiintoisimpia osia, koska Vihinen
tuo esiin sekä taiteilijaelämän valo- että varjopuolet ,
mm. Sibeliuksen joutumisen natsisympatiaepäilyjen
vuoksi saksalaiskriitikoiden, erityisesti Theodor W.
Adornon epäsuosioon.

Sibelius on kuitenkin kaikesta huolimatta niitä harvoja
suomalaisia nimiä, jotka laajalti tunnetaan tämän
päivän Saksassa – Nokian ja Mika Häkkisen ohella.
Niinpä voikin vain toivoa, että Saarisen kirja saisi
jatkoa, niin että nyt yksityiskohtaisesti läpikäyty
kulttuurisuhteiden alku tulisi nykyhetken osalta
laajemmin päivitetyksi. Tämän päivän Berliinistä tietoa
hakevan on paras turvautua Hannes Saarisen aiemmin
julkaisemaan kirjaan Berliini. Kulttuuria ja historiaa
(Keuruu 1999), joka on saatavissa tällä hetkellä vain
kirjastoista. Suomesta Berliinissä tietoa etsivän
puolestaan kannattaa ottaa esiin Saarisen johtaman
Saksan-instituutin nettisivut
(http://www.finnland-institut.de) ja tarvittaessa
sähköpostitse tai puhelimitse yhteyttä sen
työntekijöihin, sillä asiantuntevampaa ja
ystävällisempää palvelua on Preussin entisestä
pääkaupungista todella vaikea löytää.