Lokakuun viralliseksi vallankumousrunoilijaksi kanonisoitu Vladimir Majakovski poukkoili viimeiset elinvuotensa pitkin ja poikin Moskovaa ja Pariisia. Naisen luota toisen luo. Välillä hän huusi, itki ja juopotteli – välillä runoili, irvaili ja uhkaili. Koska Majakovski oli parhaimmillaan fanaattinen esiintyjä ja vikkelä riimittäjä, hän pisti sanan säilällä montaa tielleen poikkiteloin asettunutta vastustajaansa. Mutta vielä enemmän hän sai ilkeitä pistoja itse, oikealta ja vasemmalta. Vähäinenkin mielipide-ero tarkoitti riitaa. Keltaisessa futuristi-villapuserossaan Majakovski oli Moskovan kujilla kuin viimeiseen lentoon noussut, nurkkaan ajettu ärsytetty ampiainen. Suuri Runoilija oli rakastamiinsa naisiin ja ylistämäänsä systeemiin yhtälailla pettynyt.

Mutta miksi hän turvautui lopulta 14.4.1930 Mauseriin eikä säkeisiin? Syytä itsemurhaan on haettu niin vainoojista kuin itse uhrista, joka oli runoilijapiireissäkin harvinaisen häiriintynyt narsisti. Toisaalta, jälkikäteen on helppo ymmärtää ja hyväksyä Majakovskin ratkaisu. Sergei Jeseninin lailla hänkin välttyi kokemasta romantisoimansa utopian lopullisen luhistumisen, terrorin karmeuden, ystäväpiirinsä tuhon ja oman yöllisen pidätyksensä tai aamuisen teloituksensa odottelemisen ”sosialistisen realismin” surrealistisilla saarekkeilla.

Ruotsalainen Venäjä-tuntija, venäläisen kirjallisuuden kääntäjä ja kulttuurimies Bengt Jangfeldt (s. 1948) on tutkinut Majakovskin vaiheita jo 1970-luvun alkupuolelta. Asiantuntemus näkyy mammuttiteoksessa Panoksena elämä – Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä. Jangfeldt on haastatellut aikalaisia ja osallisia (joukossa ovat Majakovskin monet rakastajattaret ja tytär) ja saanut käyttöönsä niin OGPU / KGB / FSB:n kuin Britannian tiedustelupalvelun aineistoja. Kirjan kuvitus on myös tästä syystä ainutlaatuinen. Panoksena elämä ei ole ainoastaan Majakovskin yksityinen elämäntarina. Se on mitä suurimmassa määrin viiltävän realistinen läpileikkaus venäläistä kulttuurielämää bolshevikkivallan ensi vuosikymmenenä. Jangfeldt kuvaa nimenomaan taiteilijaelämää ja varsinkin varhaisen neuvostoliittolaisen kulttuurieliitin intrigejä Majakovskin lähipiirissä.

Bagdadysta Moskovaan

Vladimir Majakovski (1893–1930) ei ollut rakkaudessaan kenellekään uskollinen eikä ihmisenäkään mikään puhdas pulmunen, ei ”vain vallankumousrunoilija” eikä bolshevikkikaan. Hän petti joka naisensa, pulppusi agitaatioiskulauseita, mutta myös lyyrisen herkkää ”äärisubjektiivista” rakkausrunoa. Majakovski ei koskaan harkinnut puolueeseen liittymistä, vaikka se olisi ollut 1920-luvun alussa hänelle – kuten monelle nuorta taiteilijaälymystöä ja vallankumoussukupolvea edustavalle – täysin ymmärrettävä valinta. Kun vuosi 1930 läheni, tilanne mutkistui ja puoluebyrokratia alkoi olla jokaisen yksittäisen tieteen ja taiteen ”suurmiehenkin” niskan päällä. Siinä vaiheessa Majakovski teki kenties erään elämänsä suurimman virheliikkeen – mutta vallitsevissa olosuhteissa aika luonnollisen kompromissin – liittymällä Proletaarikirjailijoiden liittoon (RAPP). Kirjailija Aleksandr Fadejevin (joka ampui itsensä 1956) johtama liitto oli puolueen suosiossa ja tuolla tempullaan Majakovski käänsi selkänsä läheisille ystävilleen, futuristien pienenevälle piirille.

Vladimir Vladimirovitsh Majakovski syntyi Georgiassa, Bagdady-nimisessä vuoristokylässä, joka sijaitsi lähellä suurempaa maakuntakeskusta, Kutaisia. Gruusialaisverta hänessä ei silti ollut (vaikka joskus niin on väitetty): isä oli venäläiskasakkojen jälkeläinen, metsänhoitaja, ja äiti ukrainalainen maalaisnainen. Aikalaisten kertomuksista ja perhealbumin kuvista päätellen Volodja-poika peri ulkonäkönsä äidiltä, mutta ruumiilliset raaminsa (lähes 190 cm) ja kertomataitonsa isältä, joka oli armoitettu tarinaniskijä. Pienestä pitäen hän oli intohimoinen lukija ja loistava piirtäjä, mutta – runoilijatulevaisuutta ajatellen outoa kyllä – myös täydellisen epämusikaalinen. Isä kuoli verenmyrkytykseen Volodjan ollessa 12-vuotias ja pojasta tuli lähes neuroottinen käsienpesijä ja siisteysintoilija. Isän kuoleman jälkeen perhe muutti Moskovaan, missä leskeneläkkeen varaan jäänyt äiti yritti kouluttaa lapsensa, Ljudmilan ja Volodjan, taiteilijoiksi. Majakovski aloitti Stroganovin kuuluisassa taideteollisuuskoulussa, mutta pian se, kuten muutkin oppilaitokset, jäi häneltä kesken. Kiihkeä poliittinen kausi alkoi.

Majakovski kiinnostui radikaaleista aatteista kymnaasissa. Jo 15-vuotiaana hän oli Moskovan miliisin rekisterissä ja istui parin vuoden kuluttua ensimmäistä linnatuomiotaan. Butyrkan vankilasta tuli osin myös ”yliopisto”; siellä hän luki venäläiset klassikot ja tutustui suuriin runoilijoihin. Mutta Pushkin, Lermontov, Byron ja Shakespeare eivät sittenkään tehneet nuorukaiseen kovin järisyttävää vaikutusta. Enemmän innoittivat Andrei Belyi ja Konstantin Balmont sekä muut symbolistirunoilijat, jotka rikkoivat perinteisen runonkerronnan ja etsivät uutta muotoa. Yksityiselämässään nuori Majakovski oli röyhkeän provokatiivinen keskustelija vailla moskovalaisporvariston käytöstapoja: hienommassa seurassa hän saattoi napata pöydällä olevasta täytekakusta itselleen puolikkaan tai haukkua illan isännän.

Vladimir Majakovskin elämän käännekohdaksi muodostui kesä 1915. Hän oli heinäkuussa käymässä Pietarissa, missä luki ääneen runoelmaansa Pilvi housuissa. Seurueeseen sattui runoilijan ennakkomaineesta ja säkeistä lumoutunut pariskunta – Lili ja Osip Brik. Lumous oli kaikinpuolista. Kolmikon jäsenet rakastuivat toisiinsa silmänräpäyksessä ja monet yksityiselämän kohtalot sinetöityivät tuolloin 15 vuodeksi eteenpäin.

Lili, Osip ja Volodja – erottamattomat

Osip Brik (1888–1945) oli joukon vanhin. Hän oli rikkaan juutalaissuvun perillinen, kulttuurimesenaatti ja kirjallisuuden tutkija, jolla oli myös 1920-luvulla toinen elämänsä salaisen poliisin (VTsIK/OGPU) palveluksessa. Brik oli sittemmin myös futuristisen Taiteen vasemmistorintaman (LEF) organisaattoreita. Hän järjesti kotonaan vaimonsa Lilin kanssa jatkuvia salonki-illanviettoja, joissa radikaali neuvostokulttuurieliitti kokoontui. Osip Brikistä tuli Majakovskin mesenaatti, kirjallinen tukijalka ja tien avaaja parempiin piireihin. Vaimo, Lili Brik (1891–1978) oli uuden, emansipoituneen naissukupolven täydellinen ruumiillistuma. Hänellä oli kymmeniä rakastajia ja jokunen rakastajatarkin, joista vapaamielinen Osip oli täysin tietoinen. Eikä mustasukkainen lainkaan. Majakovski oli vain yksi Lilin miehistä (”ei kummoinenkaan rakastajana”), mutta runoilijalle tummasta kaunottaresta tuli pitkäksi aikaa täydellinen muusa, piina ja mustasukkaisen intohimon kohde, jolle monet runot omistettiin. Kolmikko myös asui jonkin aikaa yhdessä, joskin Majakovskilla oli yleensä oma pieni kommunalka-kämppänsä lähistöllä.

Noustessaan viralliseksi vallankumousrunoilijaksi Majakovski pysyi edelleen narsistisena ja neuroottisena keskenkasvuisena pojankloppina, jonka tunne-elämä oli yhtä pahasti vinksahtanut kuin Venäjän Eino Leinolla, ”viimeisellä maaseuturunoilijalla” – Sergei Jeseninillä. Majakovski oli myös uhkapeluri: korttipakka ja biljardipöytä olivat elämän keskipisteitä siinä kuin parikymppiset naiset. Naimisissa olevan näyttelijätär Veronika Polonskajan (1908–1994) epäröivään vastarakkauteen pettyneenä hän juopotteli itsensä epätoivon ja deliriumin partaalle myös huhtikuussa 1930. Itsemurhalaukaus seurasi Moskovan Lubjankalla heti kun Veronika oli poistunut Majakovskin luota. Samaan aikaan toinen rakastajatar, emigrantti Tatjana Jakovleva oli kyllästynyt odottelemaan runoilijaa Pariisiin ja mennyt siellä rikkaisiin naimisiin. Salainen poliisi OGPU viivytti Majakovskin ulkomaanmatkaa minkä ehti. Se oli ennenkuulumatonta ja todisti suhdanteiden muuttumisesta.

Lili Brik – Moskovan itseoikeutettu Anais Nin! – oli ainut nainen, jota Majakovski ilmeisesti arvosti, rakasti ja jolle hän oli ainakin tunteissaan uskollinen elämänsä loppuun saakka. On sanottu, että elleivät Lili ja Osip Brik olisi sattuneet olemaan ulkomaanmatkalla juuri huhtikuussa 1930, Majakovski ei olisi käyttänyt Mauseriaan. Lili oli lopulta myös se, joka kirjoitti 24.11.1935 Stalinille kirjeen, missä vaati ex-rakastajansa palauttamista venäläisen runouden kärkikaartiin. Ja kun Stalin määräsi toveri Nikolai Jezovin toimimaan kirjeen edellyttämällä tavalla, Majakovski kuoletettiin toisen kerran kun hänet ”ylistämällä alistettiin” pelkäksi vallankumousagitaattoriksi. Lyyriset säkeet sensuroitiin ja halvat agitaatioiskulauseet nostettiin taivaisiin – ainakin kulttuuritalojen seinille ja katoillekin. Lilin kirjeen tehovoima osoittaa kuinka läheiset suhteet hänellä oli puoluejohtoon: Lili ja Osip Brik toimivat kulttuuririentojensa ohella mitä todennäköisimmin molemmat OGPU:n agentteina ja saivat siitä syystä myös matkustella hyvin vapaasti lännessä. Siitäkin huolimatta, että Lilin äiti ja nuorempi sisko Elsa (aivan ilmeisesti myös Majakovskin rakastajatar) asuivat Englannissa ja Ranskassa vuoden 1917 jälkeen. Elsa oli myöhemmin naimisissa kuuluisan ranskalaiskirjailijan ja kommunistin Louis Aragonin (1897–1984) kanssa

Majakovski Manhattanilla

Myös Vladimir Majakovski sai matkustella vapaasti Berliinissä ja Pariisissa aina vuoteen 1929 saakka. Vuonna 1925 hän teki neljän kuukauden matkan ”uudelle mantereelle”. Se alkoi huonoissa merkeissä, koska jo Pariisissa hän pelasi uhkapelissä koko matkakassansa ja joutui anelemaan Moskovasta uutta rahalähetystä. Sitten USA ei aluksi päästänyt ”pahaa bolshevikkia” maaperälleen ja Majakovski odotteli viisumiaan lähes kuukauden Meksikossa. Lopulta hän pääsi New Yorkiin ja runokiertueelle.

Amerikan matka kesti melko tarkalleen kolme kuukautta, heinäkuun lopusta lokakuun loppuun 1925. Sinä aikana Majakovski ehti rakastua tulisesti New Yorkissa sattumalta tapaamaansa Elly Jonesiin, joka oli oikealta nimeltään Jelizaveta Siebert (1904–1985). Elly oli syntyisin Uralilta; hän oli kulttuurikodin kielitaitoinen kasvatti ja päätynyt 1920-luvun alussa naimakaupan kautta Amerikkaan. Siis ihanteellinen opas Brodwayn, Viidennen Avenuen ja Greenwich Villagen maisemissa. Tämä tulinen – ja jatkuvaa juhlintaa täynnä oleva suhde päättyi yhtä nopeasti kuin leimahti. Seurauksena oli se, että Elly synnytti vuonna 1926 tyttären, jonka Majakovski näki ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään vasta Ranskassa kolme vuotta myöhemmin. Lapsensa hylännyt isä ei pystynyt tämän kokemuksen jälkeen sietämään pikkuväkeä lähelläänkään. Tytär, Patricia J. Thomson salasi pitkään syntyperänsä ja toimi sittemmin USA:ssa naistutkimuksen professorina. Hän julkaisi 1993 pienen kirjasenkin, Mayakovsky in Manhattan, joka perustuu äitinsä sanelemaan tekstiin ja nauhoitettuun haastatteluun.

Majakovskin Amerikan vaiheet ovat huonosti tunnettuja kahdestakin syystä. Lili Brik, kaikessa vapaamielisyydessään, ei voinut sietää sitä että hänen kuuluisalla rakastajallaan olisi lapsi, rakkauden hedelmä – edes kaukomailla. (Lili on tiettävästi peitellyt ja sensuroinut muutakin hallussaan olevaa Majakovski-aineistoa.) Toisaalta Elly piti mahdollisimman matalaa profiilia ja salasi tyttärensä isyyden. Patrician todistuksen mukaan hänen äitinsä pelkäsi myös henkensä puolesta – Lev Trotskin vuonna 1940 Meksikossa tapahtuneen salamurhan jälkeen monet näkyvät venäläisemigrantit lännessä piileksivät ja vaikenivat julkisuudessa pelätessään Stalinin pitkää kättä, kostoa.

Majakovskin lyyriset runot syntyivät useimmiten epätoivosta tai uuden rakastumisen kohteen, usein Lilin innoittamina. Agitaatio oli muutaman minuutin tilaustyötä, jota Majakovski teki elääkseen. Komsomolskaja Pravda ja monet muut tahot maksoivat Suurelle Runoilijalle ruplia sen mukaan montako riviä hän kulloinkin sepusti neuvostovallan tai Leninin ylistykseksi.

Voi ajatella millaista luovan työn skitsofreniaa Majakovski sairasti riimitellessään esimerkiksi Neuvostoliiton passista:
Rahtikirja / se paras on / mainen : / Lukekaa! / Olen / Neuvostoliiton / kansalainen…
verrattuna Lili Brik-rakkautta pursuavaan lyriikkaan:
Missä tundraan kuolee maailma, / missä tinkii virtain kanssa napatuulet, / siellä nimen Lilja kahleisiini kaiverran, / siihen painan pakkovangin yössä huulet…

Itsemurha? Majakovskin kolme kuolemaa

Bengt Jangfeldtin Majakovski-elämäkerran suurin ansio on siinä, että tekijä pääsee niin lähelle Majakovskin lähipiiriä, myös runoilijan omaa tuskaa ja hurmiota. Joskus Majakovskin yksityiselämän kiemuroiden kuvaukset tuntuvat rasittaviltakin, vaikka Jangfeldt ei sorru missään vaiheessa juoruiluun tai halpahintaiseen vihjailuun. Hän pitäytyy faktoissa – myös silloin kun kuvaa Majakovskin viimeistä amok-juoksua huhtikuussa 1930.

Toisenlaisen version itsemurhasta antaa historioitsija-journalisti Valentin Skorjatin vuonna 1998 ilmestyneessa skandaalikirjassaan Vladimir Majakovskin surman salaisuudet. Skorjatinin huipennus on johtopäätös, että Suuri Runoilija murhattiin OGPU:n toimesta. Juonenkulku olisi ollutkin sellainen, että kun Veronika Polonskaja poistui Majakovskin luota, huoneeseen tunkeutui käytävässä väijynyt OGPU-agentti. Murhaaja, ainakin murhan organisaattori, olisi ollut mahdollisesti Majakovskin lähipiiriin kuulunut Jakov Agranov (1893–1938) joka oli sittemmin mukana Suuren Terrorin vainojen toteuttamisessa ja tietysti myös itse päätyi teloitettavaksi. Skorjatinin murhaväite perustuu olettamuksiin, että juuri Agranov oli paikalla harvinaisen vikkelästi ja vastasi kaikista itsemurhan jälkiselvittelyistä, esimerkiksi ruumiin pikaisesta siirtämisestä Gendrikovin kadun asuntoon. Skorjatin on myös löytänyt ”todisteita” siitä, miten itsemurhassa käytetty Mauseri olisikin yllättäen vaihtunut toiseen aseeseen…

Tietysti 1930-luvun Moskovassa kulki paljon huhuja Majakovskin kuolemasta. Eräs itsemurhaa epäilevä oli tuolloin elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein: ”Majakovski piti korjata pois – ja niin myös tehtiin.” Eisenstein arvosti runoilijaa myös esiintyvänä taiteilijana, pienten elokuvaroolien esittäjänä sekä ennen muuta näytelmäkirjailijana. Majakovskin näytelmät Buffamysteeri, Lude ja Sauna olivat olleet Vsevolod Meyerholdin ohjaamina valtavan kulttuurikeskustelun kohteena koko 1920-luvun.

Bengt Jangfeldtin elämäkertatutkimus Panoksena elämä päättyy mielenkiintoiseen arvioon Majakovskin ”kolmesta kuolemasta”. Ensimmäisen, itsemurhan jälkeisen kuoleman jälkeen seuraa nopeasti toinen – Lili Brikin Stalin-kirjeestä alkanut sensuurivaihe, jolloin lyyrikko-Majakovski muokataan, ”tapetaan” Neuvostoliiton agitprop-runoilijaksi. Kolmas kuolema on tuoreempaa tekoa. Kun Neuvostoliitto romahti, vallankumouksen Suuri Runoilija menetti kaiken virallisen auktoriteettinsa. Vladimir Majakovskin pakkoluennalla kouluissa oli kyllästetty liian monta sukupolvea. Vuoden 1991 jälkeen hänet samastettiin epäonnistuneeseen systeemiin. Seurasi kolmas kuolema: täydellinen unohdus. Majakovski katosi niin koulujen opetusohjelmista kuin venäläisten kirjakauppojen hyllyiltä.