Tuottelias tutkija ja kirjailija

Carolly Erickson (s.1943) on sekä historiantutkija että palkittu kaunokirjailija, joka on kirjoittanut yli kaksikymmentä historiallista elämäkertaa ja lukuisia historiallisia romaaneja. Häntä ovat viehättäneet erityisesti Britannian, Ranskan ja Venäjän hovin naiset, mutta myös Henrik VIII lukuisine puolisoineen on saanut hänet tarttumaan kynään. Muiden muassa kuningattaret Elisabet I (1983), Viktoria (1997) ja Elizabeth II (2004) sekä keisarinnat Katariina Suuri (1994), Alexandra (2001) ja Josephine (2007) ovat saaneet elämäkertansa. Marie Antoinettea käsittelevä historiateos To the Scaffold: The Life of Marie Antoinette ilmestyi vuonna 1991. Juuri tätä tutkimustaan hyödyntäen Erickson on kirjoittanut surkean lopun saaneesta kuningattaresta päiväkirjaromaanin Minä, Marie Antoinette, joka on vastikään ilmestynyt Tuula Wallinin sujuvasti suomentamana. Minä-kertojaa kirjailija on käyttänyt myös Maria Stuartin kuvitteellisissa muistelmissa (The Memoir of Mary Queen of Scots, 2009).

Sekä Ericksonin elämäkertateokset että varsinkin historialliset romaanit ovat menestyneet maailmalla. Niistä on otettu yhä uusia painoksia, ja niitä on käännetty lukuisille kielille. Menestystä ei kuitenkaan takaa pelkkä kiintoisa kuvauskohde ja tämän traaginen kohtalo, vaan ihmisistä, asioista ja tapahtumista on osattava kertoa mukaansatempaavasti, selkeästi, luistavasti ja uskottavasti. Tämän taidon Erickson hallitsee. Käännöskirjojen menestyksen taustalla ovat tietenkin myös taitavat kääntäjät.

Minä, Marie Antoinette alkaa Vanki 280:n eli leski Capet’n päiväkirjakatkelmalla lokakuun alusta 1793. Siinä vallasta syösty Ranskan kuningatar pohtii uuden tappokoneen, giljotiinin toimintaa. Kammottava laite ei vielä toimi moitteettomasti, sillä kaulan katkaisemiseen saatetaan tarvita kaksi tai kolmekin terän pudotusta. Marien oma kaula katkesi 16.10.1793 yhdellä iskulla. Päiväkirjan mukaan ennen mestaustaan hän suri lapsiaan ja luki yhä uudelleen Itävallan keisarillisessa hovissa kesällä 1769 aloittamansa päiväkirjan merkintöjä, joita ei vielä varjostanut tieto maailman julmuudesta. Teoksen loppuun kuningattaren kuviteltujen muistiinpanojen perään kirjailija lisää entisen luottopalvelijattaren Rosalie Lamorlièren merkinnät emäntänsä viimeistä hetkistä. Nekin ovat tietenkin kuviteltuja. – Sinänsä idea Marie Antoinetten päiväkirjasta on kyseenalainen, sillä kuningatar lienee osannut kirjoittaa melko huonosti sekä saksaksi että ranskaksi. Mutta väliäkö tuolla, sillä kuviteltu päiväkirja antaa uskottavan kuvan värikkään hovin elämästä. Päiväkirjan oletettu piilottelu ja joutuminen välillä vääriin käsiin kuvaa osaltaan hovissa vallitsevaa epäluuloa ja juonittelua.

Wienistä Versailles’hin kruununperijää synnyttämään

Niin kuin moni muukin menneisyyden prinsessa myös Itävalta-Unkarin arkkiherttuatar Marie Antoinette (1755–1793) joutui suurvaltapolitiikan pelinappulaksi. Hän oli vasta 10-vuotias, kun hänet kihlattiin, ja 14-vuotias, kun hänet vuonna 1770 naitettiin Itävallan vanhan perivihollisen, Ranskan, 15-vuotiaalle kruununprinssi Ludvigille (1754–1793). Poika oli haluton kuninkaaksi, mutta hän oli haluton ja kyvytön myös ottamaan ohjia käsiinsä ”sillä tavoin kuin miehen kuuluu rakkauden ottelussa tehdä”. Pariskunnan sänkypuuhissa ei ollut apua Joseph-veljen Marielle antamasta seksivalistuksesta, jonka hän suoritti näppärästi miekan ja huotran avulla, eikä hienostuneen maailmannaisen madame Solangen keinoista miehen halujen herättämiseksi.

Kun Ranskan kuningas Ludvig XV vuonna 1774 kuoli, hänen vastahakoisesta pojanpojastaan Louis-Augustista tuli 20-vuotiaana Ludvig XVI. Nuoren kuninkaan impotenssiongelmakin ratkesi pienellä kirurgisella operaatiolla vuonna 1777. Sen jälkeen kuningas oli päiväkirjan mukaan ”aviovuoteen iloista innoissaan kuin pikku poika uudesta lelusta”, ja muutaman kuukauden kuluttua Marie oli raskaana. Joulukuussa 1778 pitkän ponnistelun jälkeen kymmenien todistajien tungeksiessa ympärillä Marie Antoinette synnytti ensimmäisen lapsensa, joka oli kaikkien pettymykseksi tyttö. Hän sai nimekseen Marie-Thérèse isoäitinsä, Itävallan keisarinnan mukaan. Kaivattu kruununperijä Louis-Joseph, syntyi vuonna 1781. Hänen sairaalloisuuttaan yritettiin peitellä, eivätkä puoskarimaiset parantamisyritykset tuottaneet tulosta. Vanhempien ja valtakunnan iloksi syntyi terve poika, Louis-Charles, vuonna 1784. Neljäs lapsi, Sophie Hélène, syntyi 1786, mutta menehtyi jo vajaan vuoden ikäisenä. Myös vanhin poika kuoli ennen vanhempiaan. 

Huvituksia, muotihörhelöitä ja rakkauden hetkiä ennen vallankumousta

Pikku tytöstä asti Marie Antoinette oli Wienin keisarillisessa hovissa oppinut tanssimaan taitavasti ja saanut sinne tuulahduksia Pariisin muodista erityisten puettujen muotinukkien avulla. Juhlista, vaatteista, kengistä, koruista ja kampauksista hän olikin kiinnostunut koko ikänsä, ja hänen uskottiin tuhlanneen niihin omaisuuksia ja siten edesauttaneen Ranskan taloudellista ahdinkoa. Uuden silkkipuvun väri oli hänelle tärkeä, olipa se sitten ”kirpun jalka” tai ”hanhen jätös”. Ehkä nuoren Ludvigin välinpitämättömyys intiimielämässä oli vielä voimistanut Marien suuntautumista. Paljoa ei auttanut, että kuningas yritti ylellisyysasetuksinkin hillitä puolisonsa kalliita harrastuksia. Mikään älyn jättiläinen tai talousnero Marie ei varmasti ollut, mutta silti hän pyrki sekaantumaan maansa ulkopolitiikkaan, mistä Ericksonkin kertoo. Koska kirja kuitenkin on olevinaan kuningattaren päiväkirja, ei kirjailija pane päähenkilöään anakronistisesti kritikoimaan omia puuhiaan ja mieltymyksiään, mutta sentään hän antaa tämän hämmästellä aikalaistensa osoittamaa paheksuntaa.

Erickson sijoittaa tekstiinsä todistettuja faktoja runsaasti, ­­mm. Marien vinojen hampaiden kivuliaan oikaisuoperaation, Montgolfierin kuumailmapallolennot 1781, kuninkaallisten epäonnistuneen pakomatkan kesäkuussa 1791, Ludvigin murhayrityksen saman vuoden lokakuussa ja Marien loppuaikojen syöpäoireet. Tällaiset yksityiskohdat antavat esitykselle lisää uskottavuutta. Mutta monin paikoin kirjailija joutuu päästämään mielikuvituksensa lentoon, mutta hän tekee sen historiallisten mahdollisuuksien puitteissa. Yksi näistä seikoista on Marie Antoinetten ja hänen rakastajansa, ruotsalaisen kreivi Axel von Fersenin suhde. Sinänsä suhteesta tiedettiin yleisesti, mutta rakastavaisten kohtaamisista ei ole säilynyt aikalaiskuvauksia. Vastaavia rakkaussuhteita hoveissa oli paljon ja niitä pidettiin selviöinä, mutta esimerkiksi Marien luottamukselliset naissuhteet muuttuivat ihmisten suussa pahansuovasti kieroutuneeksi seksuaalisuudeksi.

Kuten historiallisessa fiktiossa on tapana, Erickson rakentaa ajan kuvaa ja luo jännitystä aitojen henkilöiden ohella myös useiden kuvitteellisten hahmojen avulla, jotka hän sijoittaa Marie Antoinetten lähipiiriin. Melkeinpä uskottava on myös kuningattaren matka Ruotsiin von Fersenin vieraaksi kesällä 1780, vaikka se onkin pelkää mielikuvitusta. Matkakuvauksella kirjailija saa Marien elämään lisää romantiikkaa, jota historiallisesta kaunokirjallisuudesta yleensä odotetaan löytyvän. Muutamat onnen hetket niin Ranskassa kuin Ruotsisakin tuntuvat hieman korvaavan kuningattaren viimeisinä vuosinaan kokemia kärsimyksiä. Kirjansa lopulla Erickson luo varsin uskottavaa kuvaa siitä, miten ”pihalla” oman maansa todellisuudesta sekä Marie Antoinette että Ludvig XVI olivat. Kumpikaan ei tajunnut, mistä vallankumouksessa oikein oli kysymys ja miksi kansa vihasi heitä, ja erityisesti kuningatarta, niin paljon, että halusi päättää heidän päivänsä.

Kompromisseja anakronismin kanssa

Historiallinen kaunokirjallisuus lähtee aina meidän aikamme kiinnostuksesta, mikä sinänsä saattaa tuntua sopimattomien intressien tunkemisesta toiseen aikakauteen. Mutta jos lähtisimme menneiden aikakausien mielenkiinnon kohteista, nämä eivät ehkä meihin vetoaisi. Vaikka hyväksyisimme lähtöintressien anakronistisuuden, piilee historiallisen fiktion laatimisessa aina vaara, että kirjoittaja upottaa nykyaikaa menneisyyteen. 1700-luvun historiaa paljon tutkineena Erickson kuitenkin on hyvin tietoinen siitä, mikä on ollut mahdollista niin hovin kuin tavallisen kansankin elämässä yli kaksi sataa vuotta.

Kielenkäytössä kirjailija on silti joutunut tekemään kompromisseja eri ajoille ominaisten ilmausten ja esitystapojen välillä. Myös ranskan ja englannin sekä hovikielen ja nykypäivän valistuneen keskiluokan ilmaisutavat ovat hyvin erilaiset. Kirjassaan Erickson on päätynyt varsin selkeään ja yksiselitteiseen nykykieleen ja ilmaisutapoihin, mutta luo silti uskottavan kuvan Marie Antoinetten ja hänen aikalaistensa ilmaisuista. Tuula Wallinin muuten luistavassa käännöksessä pisti silmääni vain kaksi kohtaa, joissa kääntäjä olisi voinut sananmukaisen käännöksen sijasta käyttää suomen kielelle ominaisia ilmaisuja. Kuningattaren suusta kehotus ”Istuutukaa” kuulostaisi paremmalta kuin ”Istukaa alas”, vaikka tämä ilmaisu onkin arkipuheessa syrjäyttänyt istuutumisen. Synnytyksessä taas nainen suomeksi ”ponnistaa” mieluummin kuin ”tekee töitä”. Nämä ovat kuitenkin pikkuseikkoja.

Kuvat eivät yleensä kuulu historialliseen romaaniin, mutta Marie Antoinetten aito muotokuva loistokkaine pukuineen ja koruineen jossakin kansipaperin liepeessä olisi antanut lukijalle aitoa 1700-luvun jälkipuoliskon ajankuvaa. Eikä olisi haitannut, vaikka lapset ja Ludvig olisivat myös olleet mukana kuvassa. Nyt kannen hepsankeikan silhuetti – vaikkakin pää nöyrästi kumarassa – näyttää kovin modernilta.

Kirjansa loppusanoissa Erickson muistuttaa, että teos on kaunokirjallisuutta ja historiallista viihdettä – jos nyt joku olisi erehtynyt sitä aidoksi päiväkirjaksi luulemaan. Mutta tämä kuvitteellinenkin teksti Marie Antoinetten elämästä osoittaa, että ”kaikissa vaivoissa ja rääkkäyksissä hän osoittaa jaloa arvokkaisuutta, mielenmalttia ja kärsivällisyyttä”, kuten Tietosanakirja sata vuotta sitten kirjoitti.