Kirjan takakannen esittelystä saattaa erehtyä luulemaan, että kyseessä olisi globalisaation historiaa käsittelevä teos. Ellen Meiksins Woodin varsinainen kiinnostuksen kohde on Yhdysvaltojen harjoittamaa kapitalistinen imperialismi. Tekijä toteaakin:

”Tämä kirja ei ole imperialismin historia. Vaikka kirjan argumentit ovat paljolti historiallisia, imperiumin historiaa koskevien selvitysten tarkoitus on ennen kaikkea osoittaa kapitalistisen imperialismin erityisyys suhteessa muihin imperiaalisiin muotoihin.”

Erityyppisiä ei-kapitalistisia imperiumeja; ”omistuksen imperiumeja” (Rooma ja Espanja), byrokraattisen keskusvallan ympärille rakentuvaa imperiumia (kuten Kiina) sekä ”kaupan imperiumeja” (arabimuslimien imperiumi, Venetsia ja Hollanti) käsitellään vain siinä määrin kuin se on tämän tavoitteen kannalta tarpeellista. Ensimmäisenä selkeästi kapitalistinen imperiumina kirjoittaja pitää brittiläistä imperiumia ja sen nykyisenä muotona hän pitää Yhdysvaltain hallitsemaa ”globalisaatiota”.

Ellen Meiksins Woodin pyrkimyksenä on osoittaa kapitalististen imperiumien erityispiirteet verrattuna muihin imperiumeihin. Omasta mielestäni mielenkiintoisempaa on kuitenkin miten paljon ne muistuttavat toisiansa: Yhdysvaltojen nykyinen sotilasmahti on voimakkain ja kallein, mitä maailmassa on nähty, mutta niin oli aikoinaan myös Rooman armeija; uskonnolla oli merkittävä rooli myös Rooman ja Espanjan imperiumien oikeuttamiseen; Hollannin tapa käyttää sotilaallista voimaa kaupallisten etujen edistämiseen tai puolustamiseen ei juuri poikkea nykyisestä käytännöstä turvata öljynsaanti tarvittaessa sotilaallisin keinoin.

Pyrkimys osoittaa kapitalistisen imperialismin erityisyys suhteessa muihin imperiaalisiin muotoihin saattaakin olla syy, miksi Neuvostoliitto/Venäjä jää käsittelemättä. Näiden kahden imperiumin vertaileminen keskenään olisi hyvinkin voinut osoittaa, ettei kapitalistinen imperialismi eroa merkittävästi muista imperialismin muodoista, paitsi kenties sen suuremman menestyksen kautta. Edesmennyt Neuvostoliitto muistuttaisi todennäköisesti varhaista imperiaalista Kiinaa tai Inkojen laajaa imperiumia, joiden hallintajärjestelmät perustuivat keskitettyyn ja hierarkkiseen byrokratiaan.

Olisi ollut mielenkiintoista lukea kirjoittajan näkemys siitä miten Yhdysvaltojen toimet Irakissa eroavat Venäjän toimista Tshetsheniassa.

Erotuksena monista muista globalisaatioteoreetikoista Ellen Meiksins Wood pitää edelleen aluevaltioiden roolia merkityksellisenä. Ne tarjoavat hallinnollisen järjestyksen ja tehokkaan pakkokoneiston, jota pääoma tarvitsee, mutta jota sillä ei ole omasta takaa. Niitä tarvitaan myös tasapainottamaan kapitalistisista markkinoista ja riistosta aiheutuvia taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia. Ellen Meiksins Woodin mukaan globalisaatioon yhdistämme ongelmat ovat olemassa ennen kaikkea siksi, koska kapitalismia, oli se sitten kansallista tai kansainvälistä, ohjaavat tietyt järjestelmäpakot kuten kilpailu, voiton maksimointi ja pääoman kasaaminen. Ongelmana eivät ole yksittäiset yhtiöt, vaan koko järjestelmä:

”Mikä tahansa varallisuuden yksittäinen hahmo, vaikkapa bioteknologiajättiläinen Monsanto, voidaan haastaa jopa tuhota. Mutta siinä osallisena olevat kapitalistit voivat yksinkertaisesti järjestää uudelleen varallisuutensa ja palata voiton tuottamiseen uudessa hahmossa”
(s. 27)

Kirjan kenties mielenkiintoisin anti, oli seikkaperäinen selvitys sotien oikeutusteorioiden kehityksestä roomalaisten sodasta ”humaanin tasavallan” puolesta ennaltaehkäiseviin sotiin.

Kansainvälisen oikeuden perustajana pidetyn Hugo Grotiuksen (1583-1645) teokset ovat Ellen Meiksins Woodin mukaan selvästikin kirjoitettu oikeuttamaan juuri Hollannille tyypillisiä käytäntöjä maan pyrkiessä hallitsemaan kauppaa 1600-luvun alussa:

”Sikäli kun Grotius todella on kansainvälisen oikeuden perustaja, meidän on ehkä myönnettävä, että kansainvälisen oikeuden tehtävä oli alkujaan yhtä lailla edesauttaa kuin rajoittaa sotia sekä edistää voittoja yhtä lailla kuin rauhaa.” s. 88

Yleinen oikeutus eurooppalaisten kolonisaatiohankkeille saatiin roomalaisilta peräisin olevasta res nullius – periaatteesta, jonka mukaan mikä tahansa tyhjä asia kuten asuttamaton maa oli yhteistä omaisuutta, kunnes se otettiin käyttöön. Asumattomuuskaan ei aina ollut niin tärkeää, esimerkiksi englantilaisen imperialismin tärkeimpiin arkkitehteihin kuuluvalle Sir John Daviesille (1600-luku) Irlannin maiden pakkolunastuksen oikeuttamiseen riitti etteivät ne olleet hedelmällisiä ja kannattavia englantilaisen kaupallisesti suuntautuneen maatalouden kriteereillä. Nykyajan vastineena tälle voidaan nähdä omavaraistuotantoon suuntautuneiden viljelijöiden ”pakottaminen” vientituotteiden viljelyyn rakennesopeutusohjelmien kautta.

Uusi imperialismi on ensimmäinen imperialismin muoto, jossa sotavoimilla ei tähdätä aluevalloituksiin tai edes kilpailijoiden kukistamiseen. Tavoite on paljon yleisempi(yhdysvaltalaisten) pääomaetujen maailmanlaajuinen valvonta. Samalla kun siirrytään loputtomaan sotaan, jolla ei ole selkeää päämäärää tai ajallista päätepistettä irtaudutaan vuosisatoja vallinneista ”oikeutettua sotaa” koskevista väitteistä. Ilman selkeitä päämääriä on mahdotonta päätellä ovatko käytetyt järkevässä suhteessa päämääriin. Esimerkiksi terrorismin vastaisella sodalla on tuskin mahdollista lopettaa terrorismia.

Ellen Meksins Woodin mukaan saattaa olla, että juuri selkeiden rajattujen päämäärien puuttumisen vuoksi uusi imperialismi tarvitsee niin valtavaa sotavoimaa. Sotilaallinen oppi kiistattomasta ylivoimasta on hänen mukaan selvästikin suunnattu vaimentamaan intoa rakentaa mittavat itsenäiset japanilaiset tai eurooppalaiset sotavoimat. Yhdysvallat on valmis tukemaan eurooppalaisten sotavoimien kehittämistä mikäli niiden luonne ja käyttö rajoittuu palvelemaan sen omia etuja. Pitämällä eurooppalaiset sotavoimat turvallisesti NATO:n huomassa huolehditaan kuitenkin siitä, ettei Euroopasta muodostu todella itsenäistä sotilaallista kilpailijaa.

Vaikka olenkin useissa kohdin erimieltä kirjoittajan kanssa, tai ehkäpä juuri sen vuoksi, suosittelen lämpimästi kirjan lukemista kaikille globalisaatiosta kiinnostuneille. Mielestäni kirjan suurin anti on kysymysten herättäminen, vastauksia se ei juuri anna. Kirjan aihepiiri on laaja ja tarkastelu jää pakostakin varsin pintapuoliseksi, sillä kirjalla ei ole mittaa kuin runsaat kaksisataa sivua. Kirjassa on hämmästyttävän vähän lähdeviitteitä, mutta kysymyksessä ei olekaan varsinainen tutkimus, vaan pikemminkin pamfletti. Omituiselta tuntuu kuitenkin esimerkiksi Joseph E. Inkorin ”Africans and the Industrial Revolution in England” teoksen sivuuttaminen orjakaupan käsittelyn yhteydessä.